Opit scifistä

Elon Musk rakasti teininä tietokoneita ja sarjakuvia.

Ne eivät kuitenkaan viihdyttäneet loputtomiin. Nuori Musk vajosi ”eksistentiaaliseen kriisiin”, elämä tuntui merkityksettömältä.

Hän haki vastauksia Nietzschen ja Schopenhauerin teoksista, mutta raskasmieliset filosofit vain pahensivat maailmantuskaa.

Pelastuksen toi Douglas Adamsin tieteisromaani Linnunradan käsikirja liftareille. Teknologiayhtiöillään maailman rikkaimmaksi ihmiseksi noussut Musk on luonnehtinut sitä elämänsä avainteokseksi.

Teoksessa esiintyvä supertietokone saa tehtäväkseen ratkaista elämän ja olemassaolon perimmäisen tarkoituksen. Miljoonien vuosien laskennan jälkeen se vastaa: 42.

Mutta mitä vastaus tarkoittaa?

Muskin mielestä Linnunradan käsikirja liftareille opettaa, että tärkeintä on muotoilla oikeat kysymykset. Sen jälkeen vastaukset tulevat helposti. Etenkin jos käytössä on supertietokone.

Tulkinta kuvastaa teknokraatin kapeakatseista lukutapaa.

Historioitsija Jill Lepore huomauttaa, että Adamsin romaani on pureva satiiri upporikkaista, jotka tekevät vapaan kapitalismin oloissa mitä lystäävät.

Jos Musk osaisi tulkita teosta sävykkäämmin, hän näkisi sen sivuilla kuvauksen itsestään ja muista nykymaailmaa hallitsevista vallantahtoisista teknorikkaista.

Samalla Muskille avautuisi supertietokoneen vastaukseen kätkeytyvä vitsi: 42 ei ole vastaus elämän ja olemassaolon perimmäiseen tarkoitukseen, vaan se pilkkaa ajatusta, että kaikkivoipa supertietokone voisi sellaisen löytää.

Leporen tänä syksynä ilmestynyt teos The Rise and Fall of the Artificial State tarkastelee tieteisfiktion vaikutusta teknorikkaiden käsityksiin valtiosta, demokratiasta ja tulevaisuuden yhteiskunnasta.

Musk ei ole ainoa scifin vaikutuspiirissä kasvanut digitaalisen vallankumouksen mahtihahmo.

Heihin kuuluvat niin Jeff Bezos ja Mark Zuckerberg kuin Peter Thiel ja Sam Altman.

Erityisen kiinnostava on Paypalin ja Palantirin perustajiin kuuluva Thiel, jonka pääomasijoitusyhtiö keskittyy ”scifi-tyyppiseen” liiketoimintaan: tekoälyyn, robotteihin, avaruusteknologiaan.

Nuorena Thiel ahmi Isaac Asimovin, Arthur  C. Clarken ja Robert Heinleinin tieteisfiktiota. Hänelle teokset eivät edustaneet kuvitelmia tulevaisuudesta, vaan ennustuksia tulevaisuudesta.

Aikuisena Thiel uskoi näkevänsä lentäviä autoja, eteviä robotteja ja avaruuden siirtokuntia. Kenties jopa kryoniikkaa, joka pelastaisi ihmiset kuolemalta.

”Emme saaneet avaruuden siirtokuntia, saimme Facebookin”, Thiel on ilmaissut pettymyksensä siihen, että digitaalinen vallankumous painottuu liikaa viihteeseen ja viestintään.

Kun Neuvostoliitto laukaisi Sputnik-satelliitin vuonna 1957, filosofi Hannah Arendt arveli, että tieteisfiktion lukeminen auttaisi ymmärtämään suurvaltojen välisen avaruuskilpailun syviä ulottuvuuksia.

Arendt kuvaili Vita Activa -teoksessaan scifiä ihmismassojen tunteiden ja toiveiden ilmaisukanavaksi. Hän harmitteli, että korkeakirjallisuuden ystävät ylenkatsoivat tieteisfiktiota.

Piilaakson valtiaat eivät ole sitä ylenkatsoneet, mutta Leporen mielestä he eivät ole ymmärtäneet sen ydinsanomaa.

Lepore siteeraa Twitterissä kiertänyttä meemiä, jossa tieteiskirjailija kertoo keksineensä vaarallisen koneen nimeltä Torment Nexus. Hän korostaa, että kyseessä on varoitustarina.

Myöhemmin teknologiayhtiö ilmoittaa tviitissään suuresta edistysaskelesta: se on onnistunut rakentamaan klassisesta scifi-romaanista tunnetun Torment Nexuksen.

Tieteiskirjallisuus on varoitellut ihmistä salakavalasti orjuuttavista ja luontoa tuhoavista teknologioista. Scifiä rakastavat teknorikkaat ovat sivuuttaneet nämä viestit. Heidän mielessään varoitustarinat ovat muuttuneet käyttöoppaiksi.

”Keinotekoisen valtion arkkitehdit eivät lue tieteiskirjallisuutta huonosti, he lukevat sitä väärin”, Lepore kirjoittaa. Teknorikkaat vähättelevät filosofiaa, historiaa ja humanistista ajattelua. ”Kenties he eivät tavoita inhimillistä tapaa etsiä teksteistä merkityksiä.”

Totuuden nimissä on sanottava, että teknorikkaat eivät sulje tyystin silmiään kehityksen vaaroilta. Terminator-elokuvasta viehättynyt Musk on miettinyt, voisiko tekoälystä muodostua ihmiskunnalle Skynetin kaltainen eksistentiaalinen uhka.

Viime kuukausina puheet tekoälyn vaaroista ovat voimistuneet. Taustalla oleva toimintakaava ei ole kuitenkaan muuttumassa: kun teknologiasta nousee uhkia, ratkaisu ei ole rakentaa vähemmän vaan enemmän teknologiaa.

Tieteisfiktiossa vaarat tulevat usein hiipimällä. Viattomalta näyttävä uusi ilmiö paljastaa todellisen luontonsa vasta kun ihmiset päästävät sen elinpiiriinsä.

Leporen kuvaama keinotekoinen valtio toimii samaan tapaan. Piilaakson valtiaat eivät puhu digitaalisesta vallankumouksesta orjuuttajana, vaan vapauttajana.

Keinotekoisella valtiolla Lepore tarkoittaa järjestelmää, jossa julkisiin instituutioi­hin perustuva demokratia vähitellen korvautuu yksityisten yhtiöiden hallitsemalla teknokratialla.

”Keinotekoinen valtio ei ole varjohallitus. Se ei ole salaliitto. Siinä ei ole mitään salamyhkäistä”, Lepore kirjoittaa.

Vaikka teknorikkaat ovat erehtyneet lukemaan tieteisfiktion dystopioita utopioina, se ei tarkoita, että he olisivat päättäneet tietoisesti luoda kansanvaltaa rapauttavan keinotekoisen valtion. Se pikemminkin rakentui kuin rakennettiin.

Taustalla vaikuttaa tietojenkäsittelyn edistys, jonka seurauksena me nykymaailman kansalaiset olemme sidotut tekoälyyn ja internetiin kuin maaorjat turpeeseen.

Yhteiskunta ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Valtiot korvautuvat verkostoilla, tiedonvälitys algoritmeilla, päätöksenteko optimoinnilla, instituutiot alustoilla ja kansalaiset käyttäjillä. Tätä uljasta uutta maailmaa hallitsee harvalukuinen teknorikkaiden joukko.

Keinotekoisen valtion ydinlogiikkana on tehokkuus. Jos kone pystyy toimimaan ja päättämään ihmisen puolesta, miksi emme antaisi sen toimia ja päättää puolestamme?

Ihminen tuo prosessiin vain kitkaa. Eikä väliä sillä, että kitka kuuluu olennaisesti demokratiaan.

Keinotekoinen valtio ei demokraattisista periaatteista piittaa. Leporen mukaan se on pikemminkin unelma valtiottomuudesta kuin valtiosta, systeemistä, jossa hallinnolliset kuviot eivät hankaloita teknorikkaiden ja heidän yhtiöidensä toimintaa.

Taloustieteilijä Janis Varoufakis puhuu uudenlaisista valtarakenteista, jotka muistuttavat keskiaikaista feodalismia.

Googlen, Metan, Amazonin ja Microsoftin kaltaiset jätit ovat järjestelmän val­tiaita. Ne omistavat digitalouden maat ja mannut eli ohjelmistot, alustat ja pilvipalvelut. Perimällä ”vuokraa” niiden käyttöoikeuksista ne tienaavat valtavat määrät rahaa.

Tavalliset kuluttajat tuottavat uuden ajan feodaaliherroille ilmaista­ raaka-ainetta eli dataa päivityksillään, klikkauksillaan ja ”sisällöllään”. Pienemmät yritykset toimivat teknojättien vasalleina niiden järjestelmistä riippuvaisina.

Teknofeodalismi jyrkentää rajaa upporikkaan eliitin ja tavallisten kansalaisten välillä. Uudet feodaaliherrat puolustavat omia etujaan maksimaalisesti ja yhteistä etua minimaalisesti.

Teknofeodalismin vahvistuminen tarkoittaa väistämättä demokratian heikkenemistä, unelmaa valtiosta ilman valtiota.

Sosiaalista mediaa hallitsevat jätit pystyvät algoritmeillaan ohjaamaan julkista keskustelua ja samalla ne vaikuttavat siihen, mitä äänestyskopeissa tapahtuu.

Teknorikkaiden tunnuslause tulee Peter Thielin suusta: ”Vapaus ja demokratia eivät ole yhteensovitettavissa.” On selvää, kumman puolelle he kallistuvat.

”Vapaus” tarkoittaa uuden ajan feodaaliherroille sankariyksilöä, joka muuttaa maailman mieleisekseen hallitsemallaan teknologialla.

Jos kansanvaltaiset instituutiot tai riippumattomat tuomioistuimet asettuvat vastahankaan, ne pitää raivata pois tieltä.

Tätä taustaa vasten ei ole syytä kummastella sitä, että digitaalisen maailman val­tiaat asettuvat Yhdysvaltain nykyhallinnon taakse. He laskevat hyötyvänsä Donald Trumpiin henkilöityvästä autoritaarisesta käänteestä.

Vanhat Piilaakson iskulauseet lupasivat, että teknologia luo vapautta ja demokratiaa. Teknorikkaiden toimintaoppi kääntää ajatuksen nurin: teknologia antaa mahdollisuudet kumota demokratiaan sisältyvä egalitarismin eetos ja oligarkkisen yhtiövallan sääntely ja kontrolli.

Tietokirjailijat Naomi Klein ja Astra Taylor luonnehtivat keinotekoiseen valtioon johtavia kehityskulkuja uudessa kirjassaan lopun ajan fasismiksi.

End Times Fascism sisältää monenlaisia pohdintoja, mutta yhdellä tasolla sen voi lukea kuvauksena siitä, kuinka todellisuutemme on muuttumassa tieteisfiktion kaltaiseksi dystopiaksi, jossa teknorikkaat haluavat pelastaa itsensä ja jättää kaikki muut – lopulta myös maapallon tuhon omaksi.

Kleinin ja Taylorin hahmotelmassa fasismi ei palaa mustissa tai ruskeissa paidoissa oikea käsi ojossa.

Siinä missä vanhan ajan fasismi esitti komeilta kalskahtavia lupauksia uudesta kansallisesta kukoistuksesta, kunhan epätoivotut ainekset ensin tuhottaisiin, lopun ajan fasismi ei askartele kollektiivisilla unelmilla suuren puhdistuksen jälkeisestä maailmasta, vaan korostaa ankaraa selviytymistaistelua.

Kun luonnonjärjestelmät romahtavat ja yhteiskunnat murentuvat, teknorikkaiden pelastussuunnitelmana on vetäytyä ensin ylellisille yksityissaarille ja myöhemmin avaruuden siirtokuntiin.

Yleinen dystopia voi heidän kuvitelmissaan muuttua yksityisiksi utopioiksi. Jos maapallosta jää jotain jäljelle, sen pinta voidaan peittää datakeskuksilla.

Yhteistä tulevaisuutta ei ole lopun ajan fasismissa mahdollista rakentaa, koska tulevaisuus tavanomaisessa mielessä on peruutettu.

Näissä ajatushoureissa ei ole sinänsä mitään yllättävää.

Tieteisfiktiota liiketoimintasuunnitelmina lukeneet teknorikkaat eivät ole erityisen kiinnostuneita historiasta, eivätkä heitä välttämättä hetkauta myöskään nykyhetken planetaariset uhkakuvat.

Leporen mukaan Piilaakson valtiaiden keskuudessa on viime vuosikymmeninä yleistynyt pitkäaikaisuusajatteluksi kutsuttu oppisuunta. Se ei piittaa edessä aukeavasta maastosta, vaan nostaa katseensa kauas horisonttiin.

Kun keinotekoisen valtion arkkitehdit omistavat elämänsä tulevaisuudelle, heidän ei tarvitse välittää nykyhetkestä nousevista velvoitteista. Pitkäaikaisuusajattelun suosio on vähentänyt teknorikkaiden huolta ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta.

”Pitkäaikaisuusajattelijoilla maapallon ulkopuolinen tulevaisuus on syrjäyttänyt välittömän huolen inhimillisestä kärsimyksestä, tai jopa planeettamme kohtalosta”, Lepore kirjoittaa.

Yksi varhaisimmista keinotekoisen valtion kuvitelmista sisältyy E. M. Forsterin vuonna 1909 julkaistuun tieteisnovelliin The Machine Stops.

Siinä ihmiset elävät pienissä huoneissa ja kone vastaa heidän kaikista fyysisistä ja henkisistä tarpeistaan: hoivaa, ruokkii, viihdyttää. Kone on ihmisten rakentama, mutta ihmiset ovat tulleet koneesta riippuvaisiksi, eivät osaa kuvitella elämäänsä ilman sitä.

Forsterin novellin voi lukea varhaisena kuvitelmana digitaalisesta maailmastamme.

Kiinnostavinta novellissa kuitenkin on oivallus siitä, että me ihmiset saatamme erehtyä luulemaan dystopiaa utopiaksi, rakastamaan teknologiaa, joka orjuuttaa meidät.

Kone kaikkivaltias lakkaa olemasta kone kaikkivaltias, kun avaamme silmämme ja näemme siinä oman luomuksemme.