Tragedia Utön edustalla

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2026.

Käsittelin Ilmarisen tuhoa tammikuussa ilmestyneessä tutkimuksessani Ilmarinen 1941. Operaatio Nordwind ja Suomi (SKS). Tässä artikkelissa tarkastelen Ilmarisen kohtaloa Suomen erillissotateesin näkökulmasta.

Suomen poliittinen johto korosti jatkosodan aikana, että Suomella oli sodassa omat Saksasta irralliset päämääränsä. Näin pyrittiin vaalimaan kotirintaman yhtenäisyyttä ja säilyttämään edes jonkinlaiset suhteet johtaviin länsivaltoihin, Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.

Mitä pidemmälle sota eteni, sitä enemmän Suomi pyrki ottamaan etäisyyttä Saksaan ja Saksa sitomaan maamme yhä tiukemmin itseensä. Nämä pyrkimykset tiivistyivät kesäkuussa 1944, kun presidentti Risto Ryti pakotettiin lähettämään Hitlerille kirje, jossa hän vakuutti, ettei Suomi tee hänen johdollaan erillisrauhaa.

Presidentin vaihduttua Rytistä Mannerheimiin Suomi vetäytyi sopimuksesta syyskuun alussa 1944 ja solmi välirauhan Neuvostoliiton kanssa.

Suomen ja Saksan sodanaikaisia suhteita on tutkittu runsaasti. Siinä missä saksalaiset kävivät Lapista parinsadantuhannen miehen vahvuisella armeijakunnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan, Suomi oli pidättyväinen lähettämään joukkojaan Saksan itärintamalle.

Tunnetuimman poikkeuksen tästä muodostaa runsaan tuhannen miehen vahvuinen SS-vapaaehtoispataljoona, joka taisteli Saksan asepuvuissa itärintamalla.

Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmineen Saksan talvisodassa Suomea kohtaan omaksuma välinpitämätön asenne oli monelle suomalaiselle valtava pettymys. Tästä huolimatta suhteiden lähentyminen välirauhan aikana otettiin Suomessa vastaan enimmäkseen tyytyväisinä.

Siinä missä talvisota taisteltiin yksin, jatkosodassa Suomen merivoimat teki läheistä yhteistyötä Saksan laivaston kanssa. Koska neuvostolaivasto oli sodan alussa Itämerellä lukumäärältään ylivoimainen, suomalaiset ja saksalaiset pyrkivät eristämään sen miinoin tukikohtiinsa, kunnes ne vallattaisiin maitse.

Strateginen tilanne Suomenlahdella muuttui elokuun lopussa 1941, kun Neuvostoliitto joutui evakuoimaan tukikohtansa Tallinnassa.

Tallinnasta lähtenyt saattue kärsi Jumindan miinasulussa valtavia menetyksiä, mutta pystyi myös siirtämään merkittävän määrän joukkoja vahvistamaan Leningradin puolustusta. Nykyisen käsityksen mukaan hieman yli puolet Jumindan miinoista oli laskettu Suomen laivaston aluksista. Suomen osuutta neuvostolaivaston kaikkien aikojen suurimman menetyksen aiheuttajana ei mielellään yya-vuosina näkyvästi muisteltu.

Ilmarisen peräosassa tapahtui voimakas räjähdys, ja alus upposi seitsemässä minuutissa.

Manner-Viron valtauksen jälkeen saksalaisten päätavoitteeksi Itämerellä tuli Neuvostoliiton käsiin jääneiden Hiidenmaan ja Saarenmaan haltuunotto.

Läntisiä meriyhteyksiä vahvistanut operaatio Beowulf oli myös Suomen etujen mukainen. Koska Saksan laivaston kyky tehdä isompia maihinnousuoperaatioita oli tunnetusti heikko, saarten puolustajia pyrittiin harhauttamaan kolmella valemaihinnousulla.

Saksalaisten ensimmäinen toive oli suomalaissaksalaisen harhautusosaston lähettäminen sekä Saarenmaan että Hiidenmaan rannikolle. Sen he totesivat pian mahdottomaksi, minkä jälkeen he esittivät, että yhteinen harhautusmaihinnousu tehtäisiin Hiidenmaan länsikärkeen Ristnan majakan ympäristöön.

Suomalaiset eivät kuitenkaan suostuneet lähettämään panssarilaivoja niin pitkälle avomerimatkalle, ja Merivoimien komentaja Väinö Valve ehdotti alusten keskittämistä Utöhön.

Laivaston komentaja Eero Rahola laati suunnitelman Valveen käskystä, mutta saksalaiset eivät pitäneet sitä harhautusvaikutukseltaan riittävänä. Kompromissina suomalaiset esittivät harhautusmatkaa Utöstä merelle ja kääntymistä pimeän tultua takaisin. Saksalaiset suostuivat, vaikka epäilivät alusta asti harhautuksen vaikuttavuutta.

Yksityiskohtainen suunnitelma Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta tukemaan tarkoitetusta operaatio Nordwindistä tehtiin illalla 8.9.1941 komentaja Eero Raholan ja saksalaisen korvettikapteeni Erich Tobiaksen neuvottelussa Turussa.

Pohjatuuli käynnistyi jo seuraavana iltana alusten kokoontumisella Utöhön. Varsinainen harhautussyöksy merelle oli tarkoitus tehdä 10.9. illalla, mutta sääennuste siirsi aloitusta.

Saksalaisten huoli hätäisesti valmistellun operaation riskeistä heräsi lykkääntymisen myötä, ja he peruivat alustensa osallistumisia informoimatta siitä suomalaisia.

Operaatio Nordwindissä näkyivät pari kuukautta aiemmin alkaneen improvisoidun liittolaisuuden ongelmat.

Suomalaisten ja saksalaisten välillä oli isoja kommunikaatio-ongelmia jo ennen kuin harhautusosasto lähti matkaan. Se, etteivät saksalaiset jakaneet tiedustelun antamaa tilannekuvaa avoimesti suomalaisille, oli vakava epäkohta operaation aikana. Koska yhteistoimintaa ei ollut rauhan aikana mitenkään harjoiteltu, ei sitä osattu sujuvasti myöskään sotaoloissa.

Illalla 13.9.1941 Utössä olikin paljon alkuperäistä pienempi osasto valmistautumassa harhautukseen.

Operaation heikoin kohta oli miinanvarmistuksen järjestäminen. Nopeita osaston edellä kulkemaan kykeneviä raivaajia ei ollut käytettävissä. Alusten edellä tapahtuvaan raivaukseen kykenevät suomalaiset miinalaivat olivat itäisellä Suomenlahdella, eivätkä saksalaisetkaan järjestäneet paikalle luvattuja nopeita raivaajia.

Puutteellisesta valmistelusta huolimatta operaatio sujui silti ilman erityisiä ongelmia aina siihen asti, kunnes harhautusosasto oli ehtinyt keskelle Suomenlahtea ja oli aika kääntyä takaisin Utöhön.

Kello 20.30 Ilmarisen peräosassa tapahtui voimakas räjähdys ja alus upposi seitsemässä minuutissa.

Aluksen tuhoutumisen aiheutti todennäköisesti yksi rungon alla panssaroimattomalla alueella räjähtänyt miina. Se rikkoi yhdessä sisään syöksyvien vesimassojen kanssa laivan takaosan vedenpitävät osastot, jolloin alus menetti nopeasti vakautensa ja kaatui.

Tilanne uppoamispaikalla oli kaoottinen. Koska laiva kääntyi nopeasti ylösalaisin, suuri osa miehistä jäi loukkuun rungon sisälle. Kun pelastusliivejä ei käytetty, monet veden varaan joutuneet hukkuivat ennen kuin heidät ehdittiin pelastaa vartiomoottoriveneisiin.

Ilmarisen tuhosta ei avoimesti kerrottu Suomessa sodan aikana.

Miksi suomalaiset sitten antoivat panssarilaivat saksalaisten pyynnöstä Viron saarien valtaamiseen liittyneeseen avomerioperaatioon, johon näitä rannikkopuolustusaluksia ei ollut alkuunkaan suunniteltu?

Ilmeisesti ajateltiin, että Viron sukulaiskansaa voidaan auttaa vapautumaan Stalinin hirmuhallinnon ikeestä. Silloin ei vielä tiedetty, että Saksan miehitys tulisi olemaan lähes yhtä kovaotteinen.

Barbarossan ensi-innostuksen mentyä ohi Suomen sodanjohto kieltäytyi monista Saksan toivomuksista, mutta kaikkeen ei voinut sanoa ei välejä vaarantamatta.

Itämeren meriyhteyksien varmistaminen Viron saarten valtauksen avulla nähtiin Suomelle strategisesti tärkeänä, ja siksi matalariskisenä pidettyyn Nordwind-operaatioon lähdettiin mukaan.

Riskinottoon kannusti ehkä osaltaan Suomen merivoimien johdossa syyskuussa 1941 vallinnut voitonhuuma. Uskottiin, että Leningrad ja Kronstadtin laivastotukikohta olisi pian valloitettu ja sen jälkeen koko Neuvostoliiton Itämeren-laivasto olisi historiaa ja koko sotakin pian voitettu.

Ilmarisen kohtalon tarkastelun yhteydessä on jäänyt vähälle huomiolle se, että Beowulf oli suomalais-saksalainen yhteisoperaatio myös Virossa. Harhautuksen lisäksi Suomi lähetti osasto Virkin nimellä tunnetun veneryhmän miehistöineen syyskuussa 1941 Saksan avuksi valtaamaan Länsi-Viron suuria saaria.

Virkin ryhmä oli tiettävästi ainut suomalainen sotilasosasto, joka osallistui ulkomailla taistelutoimintaan jatkosodan aikana.

Itärintamalla palvelleet suomalaiset SS-vapaaehtoiset olivat osa Saksan armeijaa ja käyttivät saksalaista asepukua. Virkin ryhmä ei arkaillut Suomen maatunnusten käyttöä. Höyrylaiva Porkkalan perässä liehui Suomen sotalippu, kun Viron saaria lähdettiin valtaamaan.

Virkin ryhmän rooli Virossa jäi sen pienuuden takia vaatimattomaksi, mutta tietyissä avainkohdissa joukolla oli merkitystä.

Osaston veneet olivat mukana kuljetustehtävissä, kun saksalaiset valtasivat 9.9.1941 Vormsin ja saivat muodostettua 14.9.1941 sillanpään Saarenmaalle johtavaan Muhuun. Kun taistelu Muhussa oli ratkaisuvaiheessa, suomalaisten kuljettama ryhmä iski puolustajien selustaan, millä oli yhdessä ilmatuen kanssa merkitystä maihinnousun onnistumiselle.

Suomen lehdistössä ei hehkutettu Virkin ryhmän osallistumista Saarenmaan valtaukseen. Erillissotateesi johti myös siihen, että Ilmarisen tuhosta ei avoimesti kerrottu Suomessa sodan aikana. Päämajassakin oltiin aluksi sitä mieltä, että virallinen tiedote annetaan, mutta tiedon julkistamista päätettiin lykätä operatiivisista syistä pari päivää.

Neuvostoliitto sai Ruotsin lehdistön kautta tietää aluksen uponneen ja otti siitä kunnian itselleen. Salailun jatkamista pidettiin Päämajan tiedotusosastolla turhana, mutta Mannerheim kuunteli Merivoimien asiantuntijoita ja tieto Ilmarisen menetyksestä päätettiin sensuroida.

Kyse oli mitä ilmeisemmin siitä, että laivaston lippulaivan tuho saksalaisia auttamaan tarkoitetussa operaatiossa olisi ollut liian vaikea asia selittää suomalaisille ja ulkomaailmalle.

Sodan jälkeen yya-Suomessa hukkuneiden omaisetkaan eivät saaneet selkeää kuvaa siitä, miten ja millaisessa operaatiossa alus oli tuhoutunut.

Syksyllä 1944 solmitun välirauhan jälkeen piti odottaa vielä vuosi ennen kuin oltiin valmiit kertomaan, mitä Ilmariselle oli tapahtunut. Foorumiksi valittiin sotakirjeenvaihtaja Vilho Heinämiehen teos Seitsemän minuuttia merellä.

Sensuurin ohjauksessa tehdystä ”katastrofikirjasta” puuttuivat yhä kaikki taustatiedot aluksen kohtaloksi koituneesta operaatio Pohjatuulesta. Keskustelua Ilmarisen kohtalosta vaikeutti sodan jälkeen muistelun politisoituminen. Äärivasemmiston lehdistö harjoitti ideologisesti värittynyttä tutkivaa journalismia ja näki aluksen menetyksen esimerkkinä Suomen ja Hitlerin Saksan yhteistyön turmiollisista seurauksista. Tämä sai muun lehdistön välttämään aihetta.

Yya-sopimuksen määritellessä ulkopoliittisen liikkumatilan avointa keskustelua erillissotateesin haastavasta operaatio Nordwindistä ei mielellään aktivoitu.

Vaikeneminen Ilmarisen kohtalosta johti siihen, ettei hukkuneiden omaisillakaan ollut sodan jälkeen selkeää kuvaa siitä, miten ja millaisessa operaatiossa alus oli tuhoutunut.

Yhä vallitseva näkemys, että sen upotti paravaaniin tarttunut miina, tuli selkeästi ja yksiselitteisesti suuren yleisön tietoon vasta 25 vuotta tapahtuman jälkeen. Teorian esitti Helsingin Sanomissa syyskuussa 1966 kommodori evp. Kalervo Kijanen, ja se hyväksyttiin suuremmitta vastalauseitta. Aikaa sodasta oli kulunut riittävästi, ja Suomen ulkopoliittinen asema oli vakautunut niin, että myös vaikeampia aiheita voitiin tuoda julkisuuteen.

Neuvostoliiton kaatumisen aikaan 1990-luvun alussa Ilmarisen hylky löytyi, ja samaan aikaan julkaistussa tv-dokumentissa panssarilaivan tuhoa käsiteltiin jo varsin avoimesti; dokumenttia kommentoineet veteraanit tosin kokivat, että vieläkin jäi asioita sanomatta ääneen.

Kesällä 2026 Suomen ympäristökeskus ja Merivoimat poistivat hylystä 60 000 litraa öljyä.

Olin tiettävästi ensimmäinen suomalainen tutkija, joka on avannut Saksan sota-arkistossa operaatio Nordwindiä käsittelevät arkistomapit. Ne osoittavat, että tragediaan johti osaltaan valtava kiire, jolla harhautusoperaatio käynnistettiin.

Suunnittelua vaikeutti saksalaisten harjoittama tietojen pimittäminen ja haluttomuus tehdä suomalaisten kanssa läpinäkyvää yhteistyötä.

Toisaalta kaikki eivät Suomen laivastossa olleet varauksetta innostuneet yhteistyöstä Saksan kanssa. He pohtivat, mitä Suomen itsenäisyydestä jäisi jäljelle, jos Saksa voittaisi sodan ja järjestäisi asiat Euroopassa oman tahtonsa mukaan. He olivat siis jo syksyllä 1941 ennen Saksan sotaonnen kääntymistä omaksuneet erillissota-ajatuksen, jossa Suomi viisasti laittoi rajoja Saksan kanssa tehtävälle yhteistyölle.

Se, että aseveljeyden nimissä ei suostuttu kaikkeen mitä isompi liittolainen pyysi, sai ulkomaailman uskomaan Suomen erillissotateesiin. Se antoi syksyllä 1944 liikkumatilaa, joka mahdollisti Suomen irrottautumisen sodasta itsenäisyytensä säilyttäen.
 

Artikkelin kirjoittaja Ville Jalovaara on historiantutkija ja poliittisen historian dosentti.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.