Koulun pitää vaatia enemmän
Oikotietä viulunsoiton oppimiseen ei ole, ei myöskään matematiikan, sanoo kasvatustieteen dosentti.
4
MIN
Jotta peruskoulun oppimistulokset paranisivat, koululaisilta pitäisi vaatia nykyistä enemmän, sanoo Helsingin yliopiston kasvatustieteiden dosentti Jari Salminen.
”Mitään oikotietä ei ole, perusasiat pitää harjoitella kunnolla. Tämä koskee niin viulunsoiton, jalkapallon kuin matematiikan oppimista.”
Suomalaisnuorten osaamisen heikentyminen on jatkunut, ilmenee juuri julkaistusta OECD-maiden 15-vuotiaita koskevasta Pisa-tutkimuksesta vuodelta 2025.
Vaikka Suomen tulokset ylittävät yhä kehittyneiden maiden keskiarvon, pudotus kahden vuosikymmenen takaisista lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden huipputuloksista on roima. Lisäksi suomalaisoppilaat osoittautuivat kaikista tutkituista kansallisuuksista vähiten sinnikkäiksi.
Taannoinen menestys perustui varsin konservatiivisiin metodeihin, kouluhistoriaan erikoistunut Salminen sanoo. Sitä seurannut pitkä alamäki johtuu useasta eri ratkaisusta ja kehityskulusta, joista hän sanoo olleensa huolissaan ”alusta alkaen”.
Suunnan kääntäminen vaatii hänen mukaansa monta muutosta.
”Lisäksi pitää olla malttia odottaa, että tehdyt interventiot ehtivät vaikuttaa ennen kuin tehdään taas jotain muuta.”
Oppilaiden arviointi alkoi romuttua 1990-luvun lopulla, Salminen sanoo.
”Silloin ryhdyttiin ajamaan epämääräistä ja yltiöpositiivista sanallista arviointia. Sen kriteerit jäivät tarkemmin määrittelemättä, joskin tätä on myöhemmin yritetty korjata.”
Lisäksi numeroarvosanoja annetaan vaihtelevin perustein. Tiukassa koulussa seiskan oppilaalla saattaa olla paremmat tiedot kuin löyhempää arvostelua noudattavassa naapurikoulussa kasin oppilaalla, Salminen sanoo.
”Peruskoulun lupaukseen kuuluu tasa-arvo, mutta on hyvin epätasa-arvoista, jos arvosanat eivät vastaa todellista osaamista. Lukiovalinnoissa tapahtuu joka vuosi oikeusmurhia.”
Vielä 1990-luvun alkuun asti kouluissa vieraili tarkastajia, jotka saattoivat teettää oppilailla pistokokeita. Niiden perusteella koulua voitiin kehottaa tiukentamaan tai höllentämään arvosteluaan. Se paransi oppilaiden oikeusturvaa.
Muissa kehittyneissä maissa tarkastajista ei ole luovuttu, Salminen huomauttaa.
Tasa-arvoa voisi edistää myös peruskoulun valtakunnallinen päättökoe, jollainen on käytössä muissa Pohjoismaissa. Lisäksi se saattaisi tehostaa koulunkäyntiä.
”Meillä murehditaan sitä, että päättökoe stressaisi koululaisia, mutta en ole naapurimaista kauheasti tuollaista keskustelua kuullut.”
Toisaalta päättökokeesta voisi seurata myös ongelmia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkaistut tiedot eri koulujen tulosten keskiarvoista ovat johtaneet siihen, että joihinkin kouluihin pyritään kaikin keinoin ja toisia kartetaan. Siksi heikosti pärjäävien koulujen on entistä vaikeampi saada asiansa kuntoon.
Salminen toivoisi Suomen ottavan käyttöön Tanskan mallin. Kaikki peruskoulun päättävät tekisivät saman kokeen, mutta tulosten keskiarvot kerrottaisiin vain kouluille.
Koe tulisi myös suunnitella huolella, jotta koululaiset eivät vain mekaanisesti pänttäisi sitä varten, vaan heidän todellinen osaamisensa vahvistuisi. Lisäksi heikoimpia kouluja tulisi tukea korjaamaan toimintaansa.
Tasoryhmät pitäisi Salmisen mukaan palauttaa kouluihin ”jossain muodossa”. Niistä luovuttiin hänen mukaansa aikanaan tasa-arvon nimissä, kun havaittiin, että ylempiin ryhmiin hakeutuivat etunenässä tytöt ja niin sanottujen parempien perheiden lapset.
”Joissakin kouluissa tasoryhmät tuottivat hyviä tuloksia, mutta ne sivuutettiin.”
Nykyään oppilaat saatetaan jakaa osaamisen perusteella tilapäisesti eri ryhmiin. Lisäksi jotkut opettajat antavat oppilaille eri tasoisia tehtäviä. Salmisen mukaan oppilaiden erilaisuus tulisi kuitenkin huomioida vielä paremmin.
”Lahjakas ja motivoitunut oppilas, jota tuetaan kotona, porskuttaa hyvin. Tilanne on ihan erilainen vaikkapa keskittymisvaikeuksista kärsivällä nuorella, jonka kotiolot häiritsevät oppimista. On mahdotonta edistää heitä samalla rytmillä.”
Salminen pohtisi myös sitä, voisiko lahjakkuuksia tukea nykyistä enemmän.
”Tasa-arvon nimissä voisi ajatella, että myös heidän kuuluisi saada tukiopetusta.”
Digitalisaatiossa edettiin Suomessa liian nopeasti, Salminen sanoo.
”Kuviteltiin, että tuomalla puhelimet luokkaan oppiminen yhtäkkiä parantuisi. Samanlainen hypetys koski aikanaan televisiota ja tietokoneita. Myöhemmin havaittiin, etteivät ne olleetkaan niin tehokkaita.”
Salmisen mukaan olennainen osa opettamista on oppilaan toiminnan rajoittaminen. Jos murrosikäisen jättää älylaitteen kanssa pitkäksi aikaa yksin, hänen huomionsa siirtyy herkästi muuhun kuin oppisisältöihin.
Suomessa siedettiin Salmisen mukaan turhan pitkään sitä, että oppilaat selailivat puhelintaan oppitunneilla. Monessa muussa maassa kännyköiden käyttöä ymmärrettiin rajoittaa aiemmin.
Salminen korostaa, ettei hän vastusta digitalisaatiota, vaan ainoastaan kehottaa käyttämään harkintaa siinä, että miten uusia välineitä hyödynnetään.
Koululaisten oppimista edistäisivät myös selkeämmät tavoitteet, Salminen sanoo.
”Nykyisessä opetussuunnitelmassa on kaikki kuviteltava maailmanparannus. Sen pohjalta kouluissa voi tehdä lähes mitä hyvänsä.”
Toisaalta jotkut asiat kehittyvät hänestä suotuisasti ilman valtion eri toimia. Oppilaiden keskittymistä häiritseviin ”avoimiin oppimisympäristöihin” on alettu pystyttää väliseiniä eikä uusia seinättömiä kouluja enää juuri rakenneta.
Suomen haasteet ovat kuitenkin nyt niin suuret, että Salminen kehottaisi peruskoulun kehittäjiä hakemaan kansakoulun isän Uno Cygnaeuksen tavoin oppia ulkomailta. Esimerkiksi matkasta Pisassa menestyvään Viroon voisi olla paljon hyötyä.