Nousu ja laskut

Kahdeksankymmentäluvulla Galleria Krista Mikkolassa haisi rööki. Mikkola soitti päivän aikana nelisenkymmentä puhelua, ja jokaista puhelua kohden kärysi tupakka. Savuke sauhusi yölläkin, tietenkin, koska silloin bailattiin. Useampi toppa vuorokaudessa, hän muistelee.

Tänään ravintola Kosmoksen ilma on puhtoinen kuin kuntosalilla. On lounasaika. Vain muutamassa pöydässä istuu väkeä. Nuoret, kauniit ja kiinnostavat ihmiset ovat tipotiessään. Heistä on tullut vanhoja.

”Ja niin moni on jo kuollut”, Krista Mikkola sanoo.

1980-luvulla Mikkola pyöritti yhtä kaupungin eturivin galle­rioista. Hän koki kuvataidemarkkinoiden buumin, sen nousun ja rysähdyksen.

Aivan aluksi hän haluaa mainita opiskelukavereita, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Ateneumin entinen johtaja Maria Sakari, taidehistorioitsija Riikka Stewen, emerita Laura Kolbe… niin nimiä kuin tapahtumiakin vilisee myöhemminkin hänen puheessaan, kuten myös Lamppu Laamasen kirjoittamissa uunituoreissa muistelmissa Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga, 2026).

Hän puhuu paljon, ja kuulija menee helposti pyörryksiin.

Mikkola on suomalaisen nykytaiteen pr-nainen henkeen ja vereen, yhä edelleen, 70-vuotiaana.

Mutta nyt on tarkoitus kuulla, mitä hänelle 1980-luvulla tapahtui.

Galleria Krista Mikkolan ensimmäisiä avajaisia vietettiin Helsingin Uudenmaankadulla syyskuussa 1984. Vieraita oli parituhatta, ja sisään jonotettiin. Esillä oli Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Silja Rantasen teoksia. Timo Kojo ja Jim Pembroke musisoivat. Mikkola tunsi muusikkoja ex-miehensä Riki Sorsan kautta. He olivat eronneet pari vuotta aiemmin.

Kaikki teokset myytiin. Taiteilijat edustivat uutta naismaalareiden sukupolvea, joka teki 1980-luvulla näyttävän läpimurron.

Jotakin ihan uutta oli alkanut kuplia suomalaisessa kuvataiteessa. Vakava, luonnon tunnoista ammentava suomalaistaide alkoi saada rinnalleen aiempaa leikkisämpää ja ironisempaa kuvastoa. Performanssitaiteen ryhmät keräsivät yleisöä.

Edellisvuoden ARS 83 Ateneumissa oli räjäyttänyt potin. Nykytaiteen näyttelyssä oli ollut esillä muun muassa Wolfgang Laibin fosforihohtoinen siitepölymatto. Tällaistakin taide saattoi olla, suomalaiset oivalsivat.

Heippa, metsot ja Kolin maisemat, tervetuloa nykytaide!

”Tuossa pöydässä me istuimme”, Mikkola sanoo ja osoittaa pöytää suuren peilin alla. ”Ja tuossa”, hän jatkaa ja osoittaa viereistä ikkunapöytää. Kosmoksen sijaan hänen kantiksensa oli kuitenkin Kultainen Härkä Uudenmaankadulla, samalla kadulla kuin Mikkolan galleriakin. Siellä kävi nuoria, paljon esimerkiksi Svenska Teaternin näyttelijöitä, mutta kyllä Kosmoksessakin vanhemman kulttuuriväen kanssa tuli vietettyä aikaa. Kulttuuriravintolaan kokoonnuttiin keskustelemaan ja, no, ryyppäämään.

Kerran hän, Marika Mäkelä ja Leena Luostarinen saivat huppelissa päähänsä lähteä siltä istumalta Kosmoksesta shoppailemaan Pariisiin. Mikkola rakasti muotia ja osti Pariisin-reissuillaan yleensä Giorgio Armania, Jil Sanderia ja Gérard Darelia. Lentäminen oli kallista, ei koko kansan huvia, kuten nykyään.

Mikkola kuitenkin vakuuttaa, että he tekivät paljon ”raakaa duunia”. Juhliminenkin oli verkostoitumista, vaikka koko sanaa ei vielä 1980-luvulla käytetty. Suomessa ei ollut nykytaiteen museota, ei valtion tukemaa vientiorganisaatiota eikä oikein kiinnostustakaan viedä taidetta ulkomaille.

Galleristina Krista Mikkola toi ulkomaista taidetta Suomeen ja vei edustamiaan suomalaistaiteilijoita maailmalle. Erityisesti hän sai keräilijöitä Ruotsista. Hän reissasi Tukholmassa ja Malmössä, mutta myös Pariisissa, Kööpenhaminassa, New Yorkissa.

”Silloin pidettiin passit koko ajan mukana. Ja minulla oli ihana matkatoimisto, jonne oli helppo soittaa, että nyt tarvitaan liput sinne ja tänne.”

Kun oli viettänyt kolme kuukautta Suomessa, oli pakko lähteä ulos ja saada happea.

Taiteilija Marika Mäkelä selittää puhelimitse, että ”ulos lähteminen” tarkoitti 1980-luvulla hänen ystäväpiirissään ulkomaanmatkaa, joka antoi vaikutteita taiteen tekemiseen.

Spontaani lento Pariisiin kollegojen ja galleristi Mikkolan kanssa merkitsi irtiottoa kunnollisuuden normista. ”Se oli vastalausetta sille ja paikoillaan olemiselle.”

Mikkola ja osa taiteilijoista näkyivät julkisuudessa, myös iltapäivälehdissä ja naistenlehdissä, mikä ei miellyttänyt kaikkia mutta toi uutta yleisöä. Mielikuva taiteesta erakkomaisena ja ilottomana ammattina murtui.

”Taiteilijan ei enää tarvinnut olla ateljeessaan nyhjäävä yksilö, joka ehkä kuolemansa jälkeen saattaa saada työlleen arvostusta.”

Mäkelä pitää Krista Mikkolaa aikaansaavana toimijana, jolla oli kansainvälisen verkostoitumisen taidot ja vankka kotimaisen kentän tuntemus. Taiteilija luonnehtii Mikkolan galleriaa sanalla zeitgeist: siellä pääsi mukaan 1980-luvun henkeen.

Siihen asti taidekenttä oli ollut hyvin miehinen, mutta nyt muun muassa Mäkelä, Luostarinen, Marjatta Tapiola, Silja Rantanen ja Mari Rantanen uudistivat maalaustaidetta. Krista Mikkola työskenteli heidän kanssaan.

”Hänen galleriansa perustaminen oli hyvin tärkeää sinä aikana”, Mäkelä sanoo. ”Ei meillä ollut juuri naisgalleristeja Suomessa, ainakaan nuoria.”

Mikkola jatkaa muistelojaan.

Kerran täällä Kosmoksessa elokuvatuottaja Pauli Pentti kysyi, voisivatko Kaurismäen veljekset tulla kuvaamaan Krista Mikkolan isoisän kirjastoon. Tämä oli tunnettu filosofian tohtori ja klassillinen filologi Eino Mikkola, jonka kotikirjastoon kuului 30 000 nidettä. Kokoelma oli niin merkittävä, että myöhemmin se lahjoitettiin Kansalliskirjastoon.

”Hehän tulivat, ja sitä muistellaan vieläkin. Isoisä oli aivan täpinöissään, että noista pojista tulee vielä jotain ja esitteli kirjastoaan. Se oli hieno päivä.”

Krista Mikkola on saanut syntymälahjanaan vanhaa rahaa, klassista sivistystä ja seurapiirin. Isä oli arkkitehti Kirmo Mikkola, äiti tekstiilitaiteilija Irja Tellervo Mikkola.

Isoisä Eino Mikkola oli naimisissa vauraaseen kauppiassukuun syntyneen Katri Simolin-Sainion kanssa. Pariskunta omisti Eirassa kolme taloa. Siellä Krista Mikkolakin varttui, kuten moni sukulainen. Vanhemmilla oli laaja, kansainvälinen tuttavapiiri.

Mikkola kävi Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun. Myöhemmin osa koulukavereista päätyi liike-elämään ja osti häneltä taidetta.

”Olen onnellinen ihminen, kun sain elää sellaisen lapsuuden ja nuoruuden. Mutta kun perustin gallerian, isä sanoi, että penniäkään ei tule, eikä tullutkaan.”

Optimismia, juhlia ja luottoa riitti. 1980-luvulla Suomen rahamarkkinoiden sääntelyä purettiin asteittain ja lainaa sai aiempaa helpommin. Ihmiset rikastuivat, ja varakkuutta haluttiin myös näyttää. Yksi sun toinen alkoi ajatella, että nykytaide voisi olla myös sijoituskohde.

Lahtelainen pankkiiriliike Vital Invest jopa perusti Taidepörssi-yrityksen, joka lupasi taiteeseen sijoitetuille varoille ”turvallista arvonnousua”.

Pankit olivat 1980-luvun isoja taiteen ostajia. Ne eivät aina koordinoineet taidehankintojaan. Saman pankin eri konttorien johtajat saattoivat ostaa samoja grafiikanlehtiä. Markkinoita kuumensivat myös yksityiset keräilijät, kuten Ristomatti Ratia, Martti Harkonmäki ja Pentti Kouri.

Ajan hengestä kertoo vuonna 1989 Galerie Pelinissä pidetty Cris af Enehielmin näyttely. Hän oli saanut näyttelijän koulutuksen ja oli tunnettu performanssitaiteilija mutta maalarina vielä kokematon. Silti hänen maalauksensa myytiin avajaispäivänä loppuun 460 000 markalla.

Nykyrahassa, ostovoima ja inflaatio huomioiden, summa vastaa karkeasti 190 000 euroa.

Teoksia ostettiin puhelimitse, näkemättä.

Mikkolan mukaan tällaista tapahtui hänellekin, mikä oli ”ihanaa”. Hän kuitenkin kieltää myyneensä spekuloijille, jotka eivät välittäneet taiteesta vaan etsivät vain hyvää sijoituskohdetta. Ostajat olivat aina vähintään nähneet kuvat teoksista ja neuvotteluja oli käyty ennen avajaisia.

Galleria Krista Mikkolan hallitukseen kuului liikemies Kerkko Keinonen. Hänen loistolukaalissaan Kaivopuistossa järjestettiin vuosina 1986–1990 Runebergin päivän juhlia, joissa taideväki minglasi elinkeinoelämän kanssa. Se ärsytti vanhempaa kulttuuriväkeä. Keinonen risti juhlat Ärsytysjuhliksi.

Taideostohysteria sai piirteitä, jotka hämmensivät taiteilijoita.

Kun Mari Rantanen oli nimetty vuoden 1989 nuoreksi taiteilijaksi, hän sanoi Uuden Suomen haastattelussa, että oli alkanut tuntea olevansa ”arvopaperi”. Jostain ilmestyi ihmisiä, jotka halusivat ostaa palkitun tekijän töitä näkemättä niitä, huomattavasti enemmän kuin hän pystyi tuottamaan.

Vuonna 1989 oli jo merkkejä ylikuumenemisesta.

Siitä huolimatta Mikkola perusti entistä isomman gallerian.

Taiteilijat lähtivät ”ihan ilomielin” buumiin mukaan, entinen galleristi Eeropekka Rislakki tokaisee.

”Ikinä en ole nähnyt taiteilijoita, joille raha ei kelpaa.”

Rislakki on City-lehden perustajia. 1980-luvun lopulla hän oli myynyt ilmaisjakelulehden osakkeensa ja ryhtyi Mikkolan liikekumppaniksi. Idea kumppanuudesta oli syntynyt Hampurin taidemessuilla Mikkolan, Rislakin ja Marika Mäkelän illanvietossa.

Galleria Mikkola & Rislakki perustettiin lokakuussa 1989. Krista Mikkola oli kolme vuotta aiemmin muuttanut oman galleriansa Uudenmaankadulta Kasarmikadulle. Nyt yhteisiä näyttelytiloja oli kaksi, molemmat Helsingissä: Kasarmikadulla ja Kaapelitehtaalla, uudessa kulttuurikeskuksessa. Kolmatta kaavailtiin Pariisiin.

Osakkaina oli yritysmaailman nimiä, joista osa oli ollut Mikkolan edellisen gallerian hallituksessa. Taustaryhmään kuuluivat Kerkko Keinonen, historioitsija Päivi Setälä, tekniikan tohtori Jaakko Pöyry, kauppatieteen maisteri Jan-Henrik Schauman ja muotoilija Ristomatti Ratia, joka haaveili omasta taidemuseosta.

Glamour leimasi tekemistä. Lehdistö kirjoitti, että galleristit ajelivat samanlaisilla Jaguar Daimlereilla.

”Minulla oli Jaguar Mark I vuosimalli 1959 ja Kristan aviomiehellä Michael Westonilla oli Daimler”, Rislakki oikaisee ja lisää, että hänen käytetty autonsa maksoi vähemmän kuin japanilainen perheauto.

Pinta-alaltaan 900 neliön kokoinen Kaapelitehtaan galleria oli Pohjoismaiden isoin. Siellä oli tilaa Philip von Knorringin lentokoneteokselle, Sigurður Guðmundssonin veistämälle takalle ja Kari Cavénin Killing Jokelle, joka sisältää 66 rotanmyrkkyansaa samalla seinällä.

Kun Pentti Kouri päätti ensisilmäyksellä ostaa Cavénin teoksen, sitä ei ollut vielä hinnoiteltu. Jotain piti keksiä äkkiä. Rislakki muistelee, että työ myytiin 130 000 markalla.

Kourin suhde nykytaiteeseen on arvoituksellinen ilmiö, josta on erilaisia teorioita. Taide saattoi olla elämää suurempi intohimo, sijoitusbisneksen väline ja kulissi tai kaikkea tätä: vastakkaiset tulkinnat eivät välttämättä sulje toisiaan pois.

”Ilman Kouria 1980-luvun lopun Helsingissä olisi ollut vähemmän taidegallerioita, vähemmän taidekauppaa ja halvemmat taiteen hinnat”, Harri Saukkomaa väitti kirjassaan Kuka tarvitsi Pentti Kouria? (Otava, 1991).

Saukkomaan laskelmissa Kourin osuus Mikkola & Rislakin liikevaihdosta oli parhaimmillaan 50 prosenttia ja kilpailevasta Persons & Lindell -galleriasta jopa 80 prosenttia. Galerie Forsblomin liikevaihdosta Kourin osuus oli kirjan mukaan enimmillään 20 prosenttia.

Rislakki muistaa Kourin henkilönä, jonka piti olla suursijoittajan työssään äärimmäisen rationaalinen. Taide tarjosi kaivatun vastavoiman.

”Hän ei olisi edes jaksanut sitä päivätajunnan rationalismia ilman taidetta, joka on vain arvoituksia.”

Mikkola ei mainitse Kouria kirjassaan kertaakaan.

”Ihan mukava mies. Olen avannut hänelle ovia välillä puolelta yöltä ja sitten kuudelta seitsemältä aamulla. Adaptoin itseni hänen aikataulunsa mukaan. Hänellä oli kiva sihteeri New Yorkissa, joka päästi aina suoraan läpi. Mutta rien de plus, ei sen kummempaa.”

Oliko taiteella hänelle itseisarvo vai keinotteliko hän sillä?

”No comments.”

Ruosteinen rauta ja muut metallit tekivät taiteesta painavaa, mutta se oli ongelmista pienin. Maaliskuussa 1990 Kaapelitehtaan luona pyöri trukkeja ja kahdeksan miestä kantoi alankomaalaisen Pieter Laurens Molin järeiden installaatioiden osia.

Lama oli alkanut, kun galleristit järjestivät kunnianhimoista käsitetaiteen näyttelyä. Se oli taloudellinen riski jo kuljetuskulujen takia, mutta tiettävästi Mol kiinnosti Pentti Kouria.

”Näyttely oli järjestetty vain yhtä asiakasta varten”, Harri Saukkomaa kärjisti Kouri-kirjassaan. Ajoituksen piti sopia New Yorkiin muuttaneen sijoittajan kalenteriin.

Tilannetta kiristi pankkilakko, joka oli jäädyttänyt rahaliikenteen noin kuukaudeksi. Maaliskuussa lakko oli ohi, mutta taiteen myynti ei palannut entiselleen. Mikkola oli suullisesti myynyt Postipankin johdon ”taidekerholle” italialaista nykytaidetta puolella miljoonalla markalla. Nyt kriisipankki ei halunnutkaan tehdä kauppoja.

Pentti Kouri ei koskaan edes tullut Molin näyttelyyn. Vain yksi taideteos teki kauppansa. Musiikkiaiheisen työn osti teollisuusneuvos Launo Laakkonen, säveltäjä Kaija Saariahon isä.

Galleria jatkoi toimintaansa vielä syksyyn. Sen lopettamiseen liittyy värikäs episodi.

Torstaina 4. lokakuuta Helsingin Sanomissa kriitikko Marja-Terttu Kivirinta pelkäsi ”kuvataidekenttämme keskeisen vaikuttajan”, Galleria Mikkola & Rislakin lakkauttamista.

Eeropekka Rislakki oli sopinut samaksi päiväksi tapaamisen Ristomatti Ratian kanssa Cafe Ekbergillä. Asia oli vakava. Ratia oli omin päin ostanut Yhdysvalloista gallerian nimissä David Sallen maalauksen, joka maksoi puolisen miljoonaa markkaa.

”Mitä helvettiä? Eihän hän voi osakkaana mennä jonnekin ostamaan amerikkalaisen taiteilijan teosta, kaikki laskut ja muut systeemit tulee gallerialle. Mitä tämä on?” Rislakki muistelee keskustelua.

Miesten olisi kannattanut tavata jossain muualla. Kahvilassa istuivat myös galleristi Kaj Forsblom ja Uuden Suomen toimittaja Jukka Kuikka, joka vertaili kaksi päivää myöhemmin ilmestyneessä (US 6.10.1990) jutussaan ”Taidekauppa käy, mutta ei kaikilta” Forsblomin tyytyväistä ilmettä ja kilpailijoiden happamia naamoja naapuripöydässä.

Gallerian lopettamista uumoiltiin häijymmin kuin Helsingin Sanomissa. Juttu, johon kumpaakaan galleristia ei haastateltu, harmittaa heitä edelleen. Rislakki muistelee sitä ”täydellisenä turpiinsaamisena”.

Jo edellisenä päivänä HS oli uutisoinut, että galleria supistaa toimintaansa ja lähtee Kaapelitehtaalta.

Rislakki sai tyynnytellä ikävästä julkisuudesta vauhkoontuneita taiteilijoita ja kumppaneita yksin. Mikkola oli raskaana ja lähti kihlattunsa Michael Westonin luokse Pariisiin.

”Olen superpahoillani, että Eeropekalle jäi sotku selvitettäväksi”, Mikkola sanoo nyt.

Rislakin mukaan galleria toimi tulorahoituksella eikä yhtiöllä ollut pankkilainoja.

”Kun lama iski ja kauppa loppui, kassan puskuri ei riittänyt jatkamiseen”, Rislakki kertoo.

Konkurssilta vältyttiin, mutta toiminta ei jatkunut. Asetelma ei ollut poikkeuksellinen 1990-luvun alun Helsingissä, jota leimasi gallerioiden hiipuminen. Nykytaiteen museota perustettiin, nykytaidemania oli ohi.

Taiteen hulluista vuosista jäi sentään muutakin jäljelle kuin muistot juhlista ja samppanjasta.

Kosmoksen seinällä Krista Mikkolan takana näkyvät vierekkäin Marika Mäkelän, Marjatta Tapiolan ja Leena Luostarisen maa­laukset.

Pentti Kourin valtavasta kansainvälisen nykytaiteen kokoelmasta noin 60 teosta valikoitui Postipankille lainan takuiksi. Opetusministeriö osti arvoteokset vuonna 1997 nykytaiteen museoon. Kiasma avasi ovensa seuraavana vuonna.

Martti Harkonmäki myi­ kokoelmansa Helsingin kaupungin taidemuseolle, ja osa Ristomatti Ratian kokoelmasta päätyi eri museoihin.

1980-luvun naistaiteilijat ovat edelleen arvostettuja ja pitäneet näyttelyitä.

Vain polkupyörä jäi, Eeropekka Rislakki toteaa useiden kunnian­himoisten kulttuurihankkeiden jälkeen. City-lehden osakkeiden rahat hävisivät gallerian myötä.

Kaduttaako gallerian pyörittäminen vai tuntuuko siltä, että sai olla mukana merkityksellisessä toiminnassa?

”Molempia.”

Krista Mikkola sanoo menettäneensä yhden perintöasunnon ja taidekokoelmansa. Hän oli ottanut valuuttalainaa, joten lasku oli kova. Mutta hän ei kadu muuta kuin sitä, ettei pitänyt kiinni suunnitelmasta perustaa Pariisin-galleria. Säästääkin olisi kannattanut.

Oliko hänen taloudenpitonsa 1980-luvulla löyhää? Niin siihen aikaan kirjoitettiin.

Asian tarkistaminen on vaikeaa. Krista Mikkola sanoo, että Galleria Krista Mikkolan kirjanpito tuhoutui Soukanpohjan sukukartanon tulipalossa vuonna 2010.

”Tilitin aina taiteilijoille kaiken. Olin pilkuntarkka muiden rahoista. Mutta ehkä noin sanottiin, koska tykkäsin pitää yllä gloriaa. Pukeutua nätisti. Syödä hyvin. Sen ajan tyyliin.”

Hän sanoo olleensa rempseä.

”Jos olisin katsonut viivan alle, niin varmaan mitään näistä vientihankkeista ei olisi tullut tehtyä. Tein ensin ja katsoin vasta sitten. Ketään en huijannut.”

Nykyisin Mikkola asuu Porvoossa. Vuosina 2000–2011 hän pyöritti omaa pientä galleriaansa Helsingin Ullanlinnassa. Erilaiset kuvataidekentän projektit ovat jatkuneet.

Hänellä on unelma. Hän haluaisi järjestää Marika Mäkelälle ison näyttelyn ulkomaille.

Kuvataidemaailmassa saatetaan yllättäen nostaa unohduksiin painunut ikääntynyt taiteilija kansainväliseksi tähdeksi. Mikkolan mielestä nyt olisi Mäkelän momentum.

Mitä hän toisi 1980-luvulta tähän päivään?

Vastaus tulee empimättä.

”Hauskuuden.”