Naapurusten suhde karilla

Heinäkuussa 2026 Puolaa ravisutti pakolaisiin kohdistunut viharikosten aalto. Uhrit olivat ukrainalaisia.

Huomattavan moni rikoksista ylitti uutiskynnyksen, ja niihin suhtauduttiin vakavasti. Tapaukset vaihtelivat lapsiin ja teini-ikäisiin kohdistuneista muukalais­vihamielisistä solvauksista ja muusta julkisesta häirinnästä päällekarkauksiin ja väkivallantekoihin.

Kuohuttanein muukalaisvihan ilmentymä nähtiin 26. heinäkuuta Wrocławissa, kun mieskolmikko hyökkäsi kaupan parkkipaikalla nuoren ukrainalaispariskunnan kimppuun ja pahoinpiteli nämä sairaalakuntoon. Yksi tekijöistä kuului Gromda-vapaaotteluseuraan; uusfasistien ja sekalaisten äärioikeistolaisten tyyssijana tunnettu joukko oli yllyttänyt sosiaalisessa mediassa väkivallantekoihin ukrainalaisia vastaan.

Ukrainalaisten ohella uhreiksi päätyi myös puolalaisia, jotka olivat yrittäneet mennä tilanteissa väliin. Tapaukset kävivät esimerkiksi siitä, miten muukalaisvihamieliset väkivallanteot vaarantavat myös valtaväestön turvallisuuden.

Viharikokset olivat välinäytös pitkin kesää velloneessa Puolan ja Ukrainan keskinäisessä kriisissä. Muukalaisviha oli kytenyt Puolassa jo pitempään, eikä Varsovan ja Kiovan kesän 2026 välirikkoa voi pitää välittömänä syynä heinäkuun vihamielisyyksille. Ulkosuhteet näyttäytyivät kuitenkin taustana sille, mitä Puolan kaduilla tapahtui.

Railo Puolan ja Ukrainan välillä alkoi avautua toukokuussa. Syyt ovat historiallis­poliittiset. Ensimmäisenä ristiriitoja aiheut­ti Ukrainan sotienvälisen nationalistijärjestön OUN:n johtajiin kuuluneen Andri Melnykin hautaaminen Kiovaan valtiollisin kunnianosoituksin. Puolaan 1918–1939 kuuluneen Länsi-Ukrainan alueella toiminut OUN on jäänyt Ukrainan historiaan miehitystä vastaan kamppailleena vastarintaliikkeenä. Puolassa se oli terroristijärjestö.

Toukokuun lopulla presidentti Volody­myr Zelenskyi jatkoi tunnustuksia palkitsemalla Ukrainan erikoisjoukkojen pohjoisen joukkoyksikön. Annettu kunnianimitys ”UPA:n sankarit” viittasi toisen maailmansodan aikaisen Ukrainan kansallismielisen partisaaniarmeijan UPA:n taistelijoihin. Ukrainassa UPA muistetaan vielä maailmansodan jälkeenkin jatkuneesta taistelustaan neuvostomiehittäjiä vastaan. Puolassa se muistetaan Volynian ja Galitsian rajamailla 1943–1945 tapahtuneista puolalaisten siviilien joukkomurhista, jotka Puolan parlamentin alahuone Sejm totesi vuonna 2016 kansanmurhaksi.

Partisaaniarmeijan muistaminen laukaisi välittömän diplomaattisen selkkauksen ja sysäsi Puolan ja Ukrainan suhteet pahempaan selvitystilaan kuin milloinkaan kommunismin romahtamisen jälkeisinä aikoina. Puolan presidentti Karol Nawrocki ilmoitti peruvansa Zelenskyille myönnetyn Valkoisen kotkan ritariristin.

Seurasi sarja molemminpuolisia halveksunnan osoituksia Puolan ja Ukrainan nykyisen ja entisen valtiojohdon palauttaessa kunniamerkkejään toisilleen. Luettelo ulottui Ukrainan sotilastiedustelua johtaneesta kenraali Kyrylo Budanovista aina Puolan ex-pääministeriin Lech Kaczyńskiin. Vieläpä vanha Solidaarisuus-liikkeen johtaja Lech Wałęsa julisti, ettei enää pitäisi Ukrainan lippua rintamerkkinään.

Filosofi Irena Lasota, eräs Solidaarisuus-liikkeen emigranttiaktivisteista, piti kriisiä suhteettomana. Lasota totesi sarkastisesti maanmiestensä reagoineen aivan kuin Zelenskyi olisi ollut aikeissa lähettää ukrainalaiset erikoisjoukot tappamaan puolalaisia uudelleen.

Zelenskyin päätös partisaaniarmeijaa muistaneesta tunnustuksesta oli yllättävä. Nationalismin restauraatiota ajaneiden piirien ulkopuolelta presidentiksi ponnistanut Zelenskyi sai virkakautensa alussa kielteistäkin mainetta henkilönä, joka ei piitannut kansallismielisestä symboliikasta.

Zelenskyin suhtautuminen toisaalta edesauttoi historiasovintoa Puolan kanssa. Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssotansa joukkomurhien muistamisesta tuli Puolan ja Ukrainan yhteisymmärrystä alleviivannut vuosittainen seremonia. Elokuussa 2025 Zelenskyi tunnusti Puolan silloiselle presidentille Andrzej Dudalle, ettei hänen kouluvuosinaan historiantunneilla ollut milloinkaan kerrottu Volynian murhista ja että muistamisen tulisi tästä lähin olla jatkuvaa.

Päätös nimetä erikoisjoukkojen kunnianimi ”UPA:n sankareiden” muistolle lähti Zelenskyin mukaan erikoisjoukkojen omasta aloitteesta. Sota on tuonut symboliikalle uutta sisältöä, ja useampi ukrainalainen on mielipidetiedusteluissa kertonut suhtautuvansa myönteisemmin vanhojen nationalistijärjestöjen muistamiseen. Muutos rinnastuu siihen uuspatriotismin aaltoon, jonka moni Euroopan maa, myös Suomi, koki rautaesiripun murtumisen jälkimainingeissa 1990-luvulla.

Pitkään jälkineuvostolaista aikaa eläneessä Ukrainassa samat tuntemukset etenivät puuskittain ja saivat ratkaisevat sysäykset vasta vuosien 2004 ja 2014 vallankumouksista. Uusi isänmaallisuus on kasvanut täyteen mittaansa uuden sodan oloissa; kansakunnan olemassaolon puolesta käytävän todellisen sodan, jollaista muu Eurooppa ei ole enää kokenut. Vastarinnan tunnuksia ammennetaan historiasta, ja uhmakkuus on kohdistettu hyökkääjää vastaan.

Puolassa kyse on kuitenkin yksinomaan edellisen sodan muistoista, joihin liittyy myös kulttuurisota. Presidentti Nawrocki oli jo vuoden 2025 vaalitaistelussaan antanut merkkejä aikomuksestaan politisoida Volynian joukkomurhat. Osin taustalla oli ammattihistorioitsijasta poliitikoksi siirtyneen Nawrockin oma, avoimen nationalistinen historiapolitiikka. Aiemman valtapuolue Lain ja Oikeuden ehdokkaana presidentiksi valittu Nawrocki johti vuosina 2021–2025 Puolan kansallisen muistin instituuttia ja sai tunnustusta ”isänmaallisten” historianarratiivien edistämisestä.

Puolan oman historiapolitiikan valossa kritiikki Ukrainaa kohtaan näyttäytyy tarkoitushakuiselta. Molemmilla mailla on historialakinsa, ja Puolassakin kysymykset sota-ajan tapahtumista ovat osoittautuneet tulenaroiksi. Nawrocki itse ehti historioitsijana pitää muistopuheita oikeistolaisen partisaanijärjestö NSZ:n sotilaille, jotka eivät tunnustaneet Puolan sodanaikaisen Kotiarmeijan auktoriteettia ja jotka todennäköisesti myös surmasivat holokaustilta piilotelleita juutalaisia.

Nationalistisella rummunlyönnillä on kyynisemmätkin syyt. Hyökkäyssodan alussa Puolassa vallitsi solidaarisuus ukrainalaisia pakolaisia kohtaan, mutta se on tasaisesti murentunut.

Ukrainalaisten työllisyysaste Puolassa on yhtä hyvä kuin väestöllä keskimäärin, he ovat perustaneet Puolaan yli satatuhatta uutta yritystä ja heidän panoksensa maan talouteen vastaa 2,7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä ei ole estänyt Puolan äärioikeistoa valitsemasta ukrainalaisia vihansa kohteeksi, mikä on hyvä osoitus siitä, ettei muukalaiskammo useinkaan liity maahantulijoiden väitettyihin integraatio-ongelmiin tai riippuvuuteen tulonsiirroista.

Vihan poliittisena väylänä on ollut äärioikeistopuolue Konfederaatio, joka on myös vaatinut Ukrainalle toimitettavan sotilasavun vähentämistä. Yksittäisistä äärioikeistopoliitikoista pisimmän ansioluettelon ukrainalaisten vastaisen vihan lietsonnassa on kerännyt Grzegorz Braun.

Braunin puheet Puolan ”ukrainalaistumisesta” rinnastuvat yleiseurooppalaiseen äärioikeistolaiseen retoriikkaan väestönvaihdosta, kohteena ovat vain toisesta Euroopan maasta saapuneet pakolaiset. Aiemmin Konfederaatiossa toiminut, nyttemmin oman ”Kruununkonfederaationsa” perustanut Braun on kääntänyt myös Volynian muiston lyömäaseeksi, kutsunut maahanmuuttoa ”uudeksi Volyniak­si” ja vaatinut Ukrainalta korvauksia sodanajan murhista.

Äärioikeisto on merkinnyt Laille ja Oikeudelle uutta haastetta oikealta. Nawrockin valmius vastata siihen ja myötäillä kovempaa linjaa nähtiin, kun hän vieraili presidentinvaalikampanjansa päätteeksi Voly­nian murhien muistomerkillä Domostawassa.

Veistoksessa Ukrainan vaakunan kolmikärkeen seivästetty ristin ja kotkan ympäröimä puolalainen pikkulapsi oli siinä määrin provosoiva, että monet puolalaiset paikkakunnat olivat kieltäytyneet ottamasta veistosta vastaan. Patsaan vihkiäisiin olivat vielä 2024 osallistuneet vain Konfederaa­tion poliitikot, eikä Laki ja Oikeus ollut lähettänyt edusta­jiaan. Vuonna 2025 Nawrocki laski kuitenkin muistomerkille oman seppeleensä. Heinäkuussa 2026 hän rinnasti muistopuheessaan ukrainalaisen nationalismin yksiselitteisesti natsismiin ja neuvostokommunismiin.

Historiariita ja muukalaisviha ovat edenneet toisistaan riippumatta. Viharikokset ukrainalaisia vastaan nousivat kolmanneksella jo ennen kesän 2026 kriisiä diplomaattisuhteissa. Nyttemmin kehityskulut ovat kietoutuneet yhdeksi suureksi ilmiöksi.

Yleiset kansalaisten ennakkoluulot, katuväkivalta, äärioikeistopoliitikkojen lietsoma muukalaisviha, umpimielinen nationalismi ja presidenttitasolta tapahtuva kyyninen historian hyväksikäyttö uhkaavat sysätä Puolan kierteeseen, jota voi olla hankala oikaista. ”Volynia” on muuttunut iskulauseeksi, joka on onnistunut syrjäyttämään jopa Stalinin aikaiset Katynin murhat Puolan julkisesta historiatietoisuudesta.

Vuoden 2027 parlamenttivaalien lähestyessä Puolan äärioikeistopuolueiden yhteiskannatus – Konfederaation ja Grzegorz Braunin puolueen – on noussut 25 prosentin tuntumaan ja ohittanut Lain ja Oikeuden. Ex-pääministeri Mateusz Morawiecki perusti kesällä oman parlamenttiryhmänsä, minkä seurauksena hänet erotettiin Laista ja Oikeudesta. Irtiotto radikalisoi lisää vanhaa valtapuoluetta, jonka viimeisin aloite Ukrainan ”tukemiseksi” koski kutsuntaikäisten ukrainalaismiesten karkotuksia. Donald Tuskin hallituskoalition on ollut entistä vaikeampi tukea Ukrainaa tilanteessa, jossa politiikan vaa’ankielenä ovat Ukrainalle vihamieliset voimat.

Ukrainan perspektiivistä vaatimukset taipua historiakiistassa Puolan tahtoon vastineeksi EU-jäsenyysprosessin etenemisestä tai aseavusta näyttäytyvät epäreiluilta, ja syystäkin. Vielä neljä vuotta sitten Puola kohteli Ukrainaa tasaveroisena naapurimaana, joka kävi puolustustaisteluaan koko Euroopan puolesta. Nyt tilalle on tullut vanha itäalueiden isännän ja maaherran ääni; sama ääni, jota Putinin Venäjä on aina väittänyt Puolan johtajien käyttäneen Ukrainaa kohtaan.

Puolalaiset ja ukrainalaiset emigrantit toivoivat jo 1950-luvulla, että maat löytäisivät aikanaan vapautuessaan myös uuden rinnakkaiselon. Sen toivottiin olevan perusta laajemmalle eurooppalaiselle yhtenäisyydelle.

Avainasemassa oli molemminpuolinen anteeksianto. Väkivallan kierteen jättämät historian haamut oli saatettava lepoon kohtaamalla historia. Puolan tuli myöntää 1920- ja 1930-lukujen sortotoimet miehitetyssä länsi-Ukrainassa ja toista maailmansotaa seuranneet massakarkotukset rajaseuduilla; ja vastaavasti Ukrainan tulisi tunnustaa oman kansallisen vastarintansa verinen kääntöpuoli. Puolan ja Ukrainan valmius sopia välinsä 1990-luvulla oli eräs itäisen Euroopan menestystarinoita, ja osoitus historiadialogin mahdollisuuksista.

Naapuruussuhteiden romuttuminen uhkaa jättää myrkyllisen perinnön, jonka seuraukset nykyiselle sodalle voivat olla arvaamattomat, ja joka voi olla taakkana vielä pitkään sodan päätyttyä. Molemmissa tapauk­sissa Puolan ja Ukrainan välit ovat kohtalonkysymys koko maanosalle. 

Kirjoittaja on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija ja Oulun yliopiston dosentti.