Onko tässä jotain hauskaa
Maailma on kuin suuri sirkus ja valtionjohtajat välillä varsinaisia pellejä. Mihin tässä enää klovneja tarvitaan?
Klovni Hanna Terävä oli taannoin tilattu keikalle syntymäpäiville. Hän saapui paikalle punaisessa nenässään ja mukanaan elämää nähnyt matkalaukku, jollainen kuuluu usein klovnien varusteisiin. Terävälläkin laukkuja on useita. Syy on käytännöllinen: niissä on kätevä kantaa rekvisiittaa, kuten viuhkoja tai lepattavia paperiperhosia, ja samalla laukun voi ottaa osaksi esitystä.
Aikuiset vieraat istuivat pitkässä pöydässä, ja Terävän klovnihahmo aloitti esityksensä. Se sujui hyvin.
”Olin mielestäni oikeinkin hauska.”
Kun esitystä oli kulunut Terävän arvion mukaan lähemmäs parikymmentä minuuttia, yksi aikuisista keskeytti sen ja sanoi: ”Kiitos, ihan viihdyttävää, mutta lapset ovat toisessa huoneessa.”
Terävä nolostui vain vähän ja siirtyi oikeaan tilaan. Siellä sokeria syöneet lapset tarttuivat klovniin kiinni ja repivät vaatteista, eikä klovni meinannut millään saada tilannetta hallintaansa.
”Se oli kaiken kaikkiaan tosi omituinen keikka!”
Omituisuus on klovnien yhteydessä hyvä asia. Yleensä kuitenkin niinpäin, että klovni on omituinen, ei yleisö. Klovnin huvittavuus perustuu sille, että se tekee jotakin odottamatonta ja totutusta poikkeavaa.
Klovnit ovat omituisia hahmoja myös näinä suoratoisto- ja somepalveluiden, kännykkäruutujen, stand up -koomikoiden ja kaikkialta vyöryvän viihdetarjonnan aikoina. Ne tuntuvat menneeltä maailmalta tai joltakin, joka on suunnattu nimenomaan lapsille. Eikä aikuisilla ole ollut tapana arvostaa kovin paljon lapsille suunnattuja asioita.
Mutta nyt klovnit kiinnostavat aikuisiakin. Yhdysvaltalainen kulttuuri- ja taidelehti Cultured kirjoitti keväällä, että ”klovnit ovat kaikkialla”.
Suursuosioon nousseen ihmissuhdedraamasarja Heated Rivalryn tähti Connor Storrie on puhunut taustastaan klovnina. Klovnimenneisyys on Storrien mielestä ollut ratkaisevan tärkeä hänen näyttelijäntyössään. Myös Timothée Chalamet on kertonut useissa haastatteluissa, kuinka lapsena nähty, venäläisen Slava Poluninin klovnishow teki häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Dokumenttisarjassaan Gutsy Hillary ja Chelsea Clinton vierailevat pariisilaisessa klovnikoulussa. He haastattelevat satavuotiasta ranskalaista klovnia, ja Hillary Clinton kokeilee itsekin punaista pellennenää.
Suomessa Ylioppilasteatterissa nähtiin elokuussa klovniesitys Aimo ja Hugo – Huoli pois, jossa kaksi klovnia lupasi vapauttaa yleisön huolista. Idea on muunnelma virolaisen, Lontoossa asuva klovnin Julia Maslin HA HA HA HA HA HA HA -nimisestä esityksestä, jossa klovni ratkoo klovnimaiseen tyyliin yleisön ongelmia.
Huolia ja ongelmia tässä maailmanajassa nimittäin riittää.
Maailma näyttäytyy tällä hetkellä valtavana sirkuksena, jossa pellet ovat päässeet puikkoihin. Mihin tässä enää erikseen klovneja tarvitaan.
Moneenkin asiaan, jos klovneilta itseltään kysyy.
Esimerkiksi gradun viimeistelyyn.
Johanna Peltola pinnisteli muutama vuosi sitten loppuun opinnäytetyötään Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Sosiologian alaan kuuluvan gradun otsikkona oli Klovni ja kasvojen esittämisestä vapautuminen. Siinä Peltola tutki aihetta oman klovnityönsä kautta. Hän sekä opettaa klovneriaa että esiintyy itse klovnina.
Peltolan Ruuti-klovnihahmolla on keltainen kypärä, Tunturi City -mopo ja Peltolan omaa huomattavasti kimeämpi ääni, jota on voinut kuulla esimerkiksi viime kesänä Särkänniemen huvipuistossa.
Gradun loppumetreillä iski kirjoitustyössä tyypillinen jumi, josta Peltola ei meinannut päästä yli.
”Olin niin kriittinen, etten sen takia pääsyt eteenpäin. Sitten laitoin konkreettisesti punaisen nenän ja kirjoitin gradun loppuun se päässäni. Se auttoi suhtautumaan asiaan vähän kevyemmin.”
Peltolan gradu käsittelee arjen klovneriaa. Se tarkoittaa karkeasti sitä, että klovnimaisuudesta haetaan arkisiin asioihin uusia näkökulmia. Kun Peltola opettaa klovneriaa kursseillaan, saatetaan esimerkiksi mennä kirpputorille etsimään klovnin hahmolle sopivia vaatteita punainen nenä päässä. Se muuttaa arkisen tilanteen toisenlaiseksi.
Jokaisen meidän sisällä on klovni, Peltola väittää.
”Jos et päästä sitä itsestäsi ulos, et välttämättä voi kovin hyvin”, hän sanoo ja nauraa päälle, mutta on tosissaan.
Monet suhtautuvat itseensä ja ympäristöönsä hyvin vakavasti. Kun vakavuus on itsetarkoituksellista, se voi pahimmillaan hapattaa elämän tympeäksi. Ihmisestä tulee tyyppi, joka seuraa maailmaa kädet puuskassa ja nyrpeä ilme naamallaan. Mitä tärkeämpi ihminen, sitä suurempi riski tosikkomaisuuteen on, Peltola analysoi.
”Klovnius on tavallaan vastalääke sellaiseen”, hän kuvailee ja kiirehtii selittämään, ettei tietenkään tarkoita vastuuttomuutta tai muuta yleistä holtittomuutta.
Siksi jotkut haluavat kaivaa klovnin itsestään esiin kursseilla. Itselleen nauramaan oppiminen voi vapauttaa monenlaisia lukkoja. Klovneilla voi hyvinkin olla muodikkaita hyvinvointivaikutuksia, Peltola uskoo.
Hänen hypoteesinsa mukaan ihmiset ovat klovnin kohdatessaan myös tavallista avoimempia ja välittömämpiä.
Ketkä ovat, ketkä eivät.
Klovneja on perinteisesti myös pelätty ja inhottu. Ne ovat kummallisen näköisiä, tulevat arvaamattomasti iholle, ruiskaisevat ehkä vettä naamaan rintapielessään olevasta tekokukasta tai töräyttävät laukusta kaivamaansa torvea liian kovaa.
Sitten ovat ihan oikeasti kammottavat klovnit. Yhdysvalloissa herätti 1970-luvulla kauhua ja järkytystä sarjamurhaaja John Wayne Gacy, joka murhaamisen ohessa työskenteli lastenjuhlissa Pogo-nimisenä klovnina. Gacy murhasi 33 nuorta miestä ja tarinan mukaan vielä kuolemantuomittuna piirteli kuvia klovneista ”tuomaan iloa ihmisille”.
Klovnien pelkoa on tehokkaasti hyödyntänyt ja levittänyt amerikkalainen viihdeteollisuus, jonka tuote länsimainen kauhuklovni on. Lajin tunnetuin edustaja lienee kirjailija Stephen Kingin luoma Penninvenyttäjä (Pennywise) romaanissa Se (It), joka ilmestyi vuonna 1986. Siitä on tehty myöhemmin useita elokuvia, viimeisin Se: Toinen luku on vuodelta 2019.
King kuvaili hahmon syntyä vuonna 2005 Conan O’Brienin talk show’ssa: ”Lapsena näin sirkuksessa, kuinka pikkuruisesta autosta kampesi ulos 12 aikuista miestä, joiden naamat olivat kuolonkalpeat, suut kirkkaanpunaiset kuin verta täynnä ja kaikki huusivat kovaan ääneen suuret silmät apposen avoimia. Miten sellaisesta voisi olla pitämättä?”
Kauhuklovneja hyödynsi myös vuonna 2016 somesta reaalimaailmaan levinnyt ilmiö, joka yltyi pienoiseksi paniikiksi myös Suomessa. Silloin jotkut koiranleuat inspiroituivat pukeutumaan ”tappajaklovneiksi” ja pelottelivat etenkin lapsia. Iltalehti otsikoi syksyllä 2016: Klovni pelotteli lapsia moottorisahan kanssa – poliisi tutkii kahta tapausta Tuusulassa. Ja: Nyt puhuu klovnien pelotteleman lapsen äiti: 7-vuotias menetti kokonaan yöunet.
Klovnipelonkin juuret ovat amerikkalaisperää. Yhdysvalloissa sirkukset kasvoivat viime vuosituhannella valtavan kokoisiksi. Jotta klovni erottuisi suuren maneesin eli esiintymisareenan keskeltä, sen ulkoasua piti liioitella. Silloin syntyivät räikeät tukat, kasvojen osia korostavat maskit ja kova mekkalan pitäminen. Pelottaahan sellainen.
Johanna Peltola tulkitsee, että klovneja voidaan inhota myös siksi, että ne paljastavat asioita, joita ei välttämättä haluttaisi nähdä. Esimerkiksi käy Vesa-Matti Loirin takavuosien hahmo Nasse-setä. Nasse-setä oli kännissä ja yritti viihdyttää lapsia, joita myös inhosi. Hahmosta huvituttiin, mutta sitä myös paheksuttiin.
”Siinä oli mukana jotain totuudellista”, Peltola arvelee.
Joitakin iljettää myös ihan vain nauraminen ja hassuttelu itsessään. Se on sikäli ymmärrettävää, että huumorintaju on vasta 1800-luvun puolivälissä keksitty käsite, kertoo Marianna Keisalo, joka on sosiaali- ja kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja tutkinut meksikolaisen alkuperäiskansan klovneja, suomalaista stand upia ja huumoria.
”Amerikkalainen kirjailija E. B White on sanonut, että huumoria voi tutkia vähän niin kuin sammakkoakin voi leikellä, mutta prosessissa sammakko kuolee eikä lopputulos kiinnosta ketään”, Keisalo vitsailee.
Ennen 1800-luvun puoliväliä huumoria pidettiin lapsellisena, turhana ajanhukkana tai jopa vihamielisenä. Protestanttinen ihanne oli aikuinen vakavasti otettava mies, joka ei haaskaa aikaa naureskeluun.
”Erään teorian mukaan huumoria pidettiin hyökkäävänä ja ajateltiin, että asioille nauretaan, jotta itse noustaan niiden yläpuolelle”, Keisalo sanoo.
Huumorintajua alettiin arvostaa, kun ihmisen sisäinen maailma ylipäätään alkoi olla kiinnostuksen ja tutkimuksen kohde. Ajateltiin, että juuri se tekee yksilöstä ainutlaatuisen. Mallikas ihminen osasi myös suhteuttaa asioita.
”Samaan aikaa kehitettiin muitakin käsitteitä, kuten esimerkiksi kauneuden- ja kunniantaju.”
Nauru ja huumori eivät ole sama asia, Keisalo huomauttaa. Eikä ole mitenkään universaalia, mikä on hauskaa.
Meksikolaiset rituaaliklovnit, joita Keisalo on tutkinut, kuulostavat suomalaiseen korvaan kieltämättä erikoisilta. Ne esiintyvät pääsiäisen aikaan paikallisessa ristin tietä eli Jeesuksen matkaa kuolemantuomiosta hautaamiseen kuvaavassa kulkueessa.
”Klovnihahmon tehtävä meksikolaisessa ristin tiessä on kuvastaa Juudasta ja se saattaa olla esimerkiksi Homer Simpson, Shrek tai vaikka Vaaleanpunainen pantteri.”
Aito, oikea klovni on aina hyväntahtoinen, sanoo 1990-luvulta asti klovni Dodona esiintynyt Jari Siljamäki.
”Huumorin pitää mielestäni olla lämmintä. En tykkää pisteliäisyydestä.”
Siljamäki on julkaissut vuonna 2010 myös Klovnerian käsikirjan (Atena). Siinä kerrotaan klassiset klovnin alalajit: Augustiklovni on yleisin ja tunnetuin. Se, joka sählää ja epäonnistuu. Valkoisen klovnin tunnistaa valkoisesta naamasta ja siitä, että se on hienostuneempi kuin kompasteleva sirkusklovni. Kolmas klovnityyppi on kulkuriklovni, jonka tunnetuin edustaja oli Charlie Chaplin.
Siljamäki itse on sanaton klovni. Dodo ei siis puhu. Mutta kun Siljamäki menee sairaalaklovnikeikalle, silloin hahmon nimi on Herra Höplä ja se puhuu ja soittaa ukulelea. Klovnin voi nimittäin olla vaikeaa mennä pieneen ja intiimiin tilaan, jos ei sano sanaakaan. Sellainen lasten sairaalahuone usein on.
”Se on hirvittävän herkkä tilanne, jota on helpompi pehmittää puheella.”
Herra Höplä ei usein meinaa päästä alkuunkaan edes huoneen ovesta sisään. Se on perinteistä slapstickiä, fyysistä huumoria.
Klovnit sopivat lastensairaalaan, pakolaisleirille ja vanhusten virikkeeksi siksi, että pöhköily ja hassuttelu vievät hetkeksi ajatukset muualle.
”Sairaalassa lapsi joutuu usein vain hyväksymään hänelle tehtyjä toimenpiteitä, mutta klovni voi palauttaa lapselle toimijuutta. Klovni ei muuta tilannetta, mutta voi tuoda siihen helpotusta”, Marianna Keisalo sanoo.
Sairaaloissa vierailee myös urheilutähtiä ja muita julkkiksia, mutta klovnilla on etulyöntiasema housunpuntissaan.
”Klovni on yhteisöllinen, se tekee asioita aina yhdessä yleisön kanssa. Kun olen jutellut myöhemmin joidenkin lasten kanssa, sairaala-ajasta on jäänyt mieleen nimenomaan klovnin vierailu”, Siljamäki sanoo.
Hän teki sairaalaklovnin töitä jo 1990-luvulla, mutta se kävi liian rankaksi, kun oma lapsi sairastui pienenä ja Siljamäki vietti hänen kanssaan aikaa sairaalassa. Sairaalatyö piti laittaa tauolle.
”Nyt pystyn tekemään sitä taas ilolla. Mutta silloin valehtelee, jos väittää, ettei se mene koskaan ihon alle.”
Hanna Terävä on käynyt Moldovassa lastenkodeissa, kouluttanut Romaniassa näyttelijöitä klovneiksi ja ollut Kreikassa pakolaisleireillä Klovnit ilman rajoja -yhdistyksen mukana.
Kerran Kreikassa klovniryhmä valmisteli lasten kanssa paraatia. Tunnelma oli iloinen ja innostunut, klovnit puhaltelivat ilmapalloja ja lapset hyörivät mukana.
”Sitten aivan yhtäkkiä sain pieneltä ihmiseltä nyrkin silmään.”
Myöhemmin Terävä keskusteli tapauksesta konfliktialueilla työskennelleen oikeushammaslääkäri Helena Rannan kanssa.
”Hän sanoi jotenkin niin, että kun on elänyt rankassa, stressaavassa tilanteessa, ilo ja nauraminen voivat vapauttaa tuonkaltaisia aggressioita.”
Klovnin tunnistaa useimmiten punaisesta nenästä. Klovniammattilaiset kertovat ylpeästi, kuinka se on maailman pienin teatterinaamio. Kun nenä pannaan päähän, klovni ilmestyy, ja kun se riisutaan, klovni menee pois.
”Länsimaissa ei oikeastaan ole muita naamiota käyttäviä hahmoja”, Keisalo sanoo.
Aina klovnilla ei kuitenkaan ole tätä selkeää tunnusmerkkiä. Esimerkiksi Uuno Turhapuro on selkeästi klovni: sotkuinen habitus, suuret kengät, pussittavat housut, röyhkeys, hillittömyys ja ahneus ovat tyypillisiä klovnin ominaisuuksia. Näitä löytää helposti myös maailman johtajista.
”Trumpia verrattiin usein ensimmäisen kauden alussa trickster-hahmoon, veijariin, joka ei ota mitään tosissaan”, Keisalo sanoo.
Sittemmin on käynyt ilmi, että hän ottaa kyllä kaiken tosissaan. Trumpiin ei päde myöskään Terävän määritelmä siitä, että klovnilla on aina rajat. Vain kauhuklovni toimii rajattomasti.
”Maailman johtajat antavat itsestään klovnimaisen kuvan ikään kuin tahallaan. Aivan kuin he toimisivat piruuttaan niin kuin toimivat”, Johanna Peltola sanoo.
He eivät kuitenkaan ole oikeita klovneja vaan vain näyttävät sellaisilta. Oikea klovni katsoo asioita positiivisesti. Klovnin maailmankuvasta on ollut Peltolalle myös henkilökohtaista apua.
”Nuorempana koin syvästi, että maailma on pahasti vinksallaan. Kokemus on yhä sama, mutta klovnerian myötä oma olo on helpottunut.”
Punainen nenä päähän ja tulta päin.