Mitä yhteistä on Trumpilla ja Mannerheimilla?
Sota teettää työtä Lasse Laaksoselle, joka kommentoi maailman myllerrystä. Julkisuus on muuttunut lyhytjänteisemmäksi, historiantutkija arvioi.
8
MIN
Suomi-konepistooli roikkuu portaikon kaiteesta. Historiantutkija Lasse Laaksonen sanoo, että deaktivoitu ase ei kuulemma ole yleensä siinä, mutta nyt se on otettu esille vieraita varten.
Takavuosilta tuttu ase sulautuu yllättävän hyvin ympäristöönsä. Laaksosen kotona riittää vanhoja esineitä ihmeteltäväksi. Moni on perheen perintöä sotavuosilta.
Pelkästä asekokoelmasta ei missään nimessä ole kyse, vaan mukana on paljon arjen tarpeistoa. Olohuonetta koristaa peltinen kahvipakkaus, jonka Laaksosen isoäiti toi evakkomatkalta Ruotsista. Kirjahyllyn päältä erottuu kitara, jonka isoisä teki puhdetyönä rintamalla.
Laaksosen kiinnostus historiaan alkoi nuorella iällä. Hän kertoo lukeneensa ”hyvin varhaisessa vaiheessa” Carl Grimbergin klassikkosarjan Kansojen historia, joka takavuosina koristi useita suomalaisia kirjahyllyjä.
Tutkijan urapolku ei silti ollut ilmiselvä. Lukiota seurasi usea välivuosi ennen yliopisto-opintoja. Niiden alkaminen lopulta tiesi menoa.
”Sinne kun menin, lähdin täysillä mukaan historiaan.”
Sota teettää työtä, Laaksonen sanoo. Hän on tehnyt vuosikymmenien uran sotahistorian parissa. Samalla maailman myllerrys on tarkoittanut tutkijalle haastattelupyyntöjä.
Haastattelupäivän aamuna Laaksonen on vieraillut television aamuohjelmassa. Journalistisen median ohella hän on esiintynyt erilaisissa podcasteissa ja yritystilaisuuksissa.
Laaksonen on perehtynyt työssään erityisesti Suomen sotilasjohtoon. Hän haluaa käsitellä heitä ihmisinä, joilla oli virkojen ohella vikansa. Esillä ovat olleet muun muassa henkilöiden luonteet, tulehtuneet välit ja alkoholinkäyttö.
Tuorein teos Temperamenttia! Sotilasylijohdon tunnehistoria (Docendo, 2025) käsittelee sitä, miten kenraalien erilaiset persoonat vaikuttivat näiden päätöksentekoon.
Teema nousi yllättävän ajankohtaiseksi monivuotisen kirjoitustyön aikana. Venäjän presidentti Vladimir Putin aloitti täysimittaisen sodan Ukrainassa, ja Donald Trump palasi Valkoiseen taloon entistä määrätietoisempana.
”Elämme suurten egojen aikaa. Tunnemerkitykset korostuvat”, Laaksonen sanoo. Hänestä on tarpeellista arvioida vahvoja persoonia, jotka ovat nousseet suurvaltajohtajiksi ja rikkovat kansainvälistä järjestelmää.
Laaksonen löytää vertauskohdan heihin Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimista.
”Hän nimenomaan johti henkilöiden kautta. Siinä on samanlaisia elementtejä kuin Trumpilla. Trump kokoaa lähipiirin, joka ei välttämättä ole pätevin, mutta se on lojaali.”
Trumpin tapaan Mannerheim luotti pärstäkertoimeen, Laaksonen sanoo. Epäsuosioon joutuneiden oli vaikea edetä urallaan. Marsalkka antoi potkuja komentajille ja nimitti heille seuraajia omien mieltymystensä perusteella.
Tyyliin sisältyi ongelmansa. Sodanjohto kiertyi ylipäällikön itse luoman eikä perinteisen järjestelmän ympärille. Jos hän olisi äkisti kuollut, se olisi asettanut seuraajan vaikeaan asemaan, Laaksonen sanoo.
Marsalkan suosikit eivät myöskään aina tulleet keskenään toimeen edes ylipäällikön käskystä. Päämajaan toi kitkaa sekin, että Mannerheim oli tsaarin armeijan kasvatti, mutta monet hänen alaisensa olivat saaneet oppinsa Euroopan eri sotakorkeakouluissa.
Tämä kaikki vaikeutti sotilasylijohdon kykyä suunnitella ja toteuttaa toimintaansa.
Päämajan kokemuksista voi edelleen oppia, Laaksonen sanoo. Hän pitää kriisijohtamisesta esitelmiä yrityksille, joissa on historiantutkijan mukaan samanlaisia johtamisongelmia ja henkilöriitoja.
”Mutta tietysti, kun puhutaan sodasta, tulee ruumiita. Yrityksissä yleensä tulee vain taloudellisia tappioita. Se on vähän erilaista peliä.”
Laaksosen käsittelemiä aiheita voi pitää perinteisessä mielessä tabuina. Sotavuosiin liittyvien käsitysten haastamiseen on ollut korkea kynnys, tutkija sanoo.
Hän itse aloitti myyttien murtamisen heti väitöskirjassaan. Se käsitteli talvisodan loppua. Välirauhasta asti Suomessa on jossiteltu, olisiko raskaat ehdot pitänyt sittenkin hylätä.
Laaksonen vastasi asiaan tutkimuksessa Todellisuus ja harhat – Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940 (Helsingin yliopisto, 1999).
Sen mukaan Suomi ei olisi kyennyt jatkamaan sotaa. Varustus oli huvennut, miehistö uupunut ja sodanjohdon kuva tilanteesta vääristynyt. Kannaksen rintama oli murtumaisillaan.
Väitöstilaisuudessa Laaksonen sanoi, että sotahistorian tutkija saa ylleen militaristin kaavun. Toisaalta kriittinen näkökulma synnyttää myös päinvastaisia reaktioita. Laaksonen kertoo saaneensa kerran Töölön kirjastossa kasvokkain tappouhkauksen.
Laaksonen kiistää olevansa sen paremmin sotahullu kuin kuvainraastajakaan. Aihevalinnassa on ollut kyse haasteesta, hän sanoo.
”Meillä on sotahistoriassa hyvin paljon huonolaatuistakin kirjoitusta, joka ei täytä historiantutkimuksen kriteereitä. Se oli syy, miksi aloin 1990-luvulla tekemään väitöskirjaa sotahistoriasta.”
Alalla on ollut hänen mukaansa turhaa myötäsilittämistä. Monen komentajan elämäkerran on laatinut näiden entinen alainen tai läheinen, mikä voi vääristää suhdetta kohteeseen. Myös eri yksiköiden sotapäiväkirjojen kuvauksiin tapahtumista on usein suhtauduttu kritiikittömästi, vaikka ne kertovat vain yhden näkökulman.
Laaksonen luonnehtii ”ristikuulustelevansa” lähteitä ja muodostavansa niiden pohjalta kokonaiskuvan.
Tuomarointi ei kuitenkaan kuulu historiantutkimukseen, hän linjaa. Laaksonen sanoo, että hän ei käytä arvottavia adjektiiveja tai tulkitse lähteitään enemmän kuin voi varmasti päätellä. Tutkija pitää tätä niin historian henkilöiden kuin lukijoiden kunnioittamisena.
”Kyllähän minäkin arvostan näitä sodan aikojen johtajia, vaikka teen kriittistä tutkimusta.”
Myös perinteisen sotahistorian piiri on lämmennyt työlle. Mannerheimin perinnesäätiö myönsi kaikkien aikojen ensimmäisen sotahistorian palkintonsa Laaksoselle vuonna 2006.
Entä millainen on sota-ajan johtajien mielenmaisemaan perehtyneen tutkijan oma tunnemaailma?
Laaksonen arvioi, että moni on voinut saada hänestä tunteettoman kuvan, koska hän pyrkii esiintyjänä pysymään tyynenä. Itseään hän kuitenkin pitää voimakkaana tunneihmisenä.
Tunteet näkyvät enemmän siviilielämässä. Laaksonen on aiemmin harrastanut ultrajuoksua eli maratonia pidempiä matkoja. Sellaisen aikana käy läpi kaikki tunteet, hän sanoo.
”Jos juoksee yhdentoista tunnin matkan, onhan se aika helvetillistä. Mutta jos kirjoittaa kirjaa kolme vuotta, kyllä siihenkin helvettejä mahtuu, ja se kestää paljon pidempään.”
Tutkija on juossut 109 maratonia. Enempää ei tule. Hän on vanhemmiten vaihtanut juoksun uintiin, mutta altaassakin menee nelisen kilometriä kerrallaan. Lisäksi hän harrastaa taekwondoa.
Laaksonen vertaa työtään liikuntaan: molemmissa korostuu kova harjoittelu. Hän sanoo, ettei ole juurikaan jännittänyt esiintymisiä, koska on perehtynyt aiheisiinsa. Esimerkiksi väitöstilaisuuteen oli hänen mukaansa helppoa mennä.
”Se on vähän sama taekwondossa. Jos olet treenannut ennen ottelua, niin silloin onnistumisen mahdollisuudet ovat aika hyvät. Olen aina painottanut raakaa työtä ja valmistautumista.”
Historiantutkijan työssä kuluvat istumalihakset. Tutkijat selaavat läpi valtavan määrän materiaalia olennaista tietoa etsiessään.
Laaksonen kertoo kerran keskustelleensa erään toisen maratoonarin kanssa, joka oli juristi.
”Pohdimme, että ammateissamme on aika paljon samankaltaisuutta, koska hänhän rakentaa tapauksista teonkuvauksen ja sitä kautta joko puolustuksen tai syyttämisen”, Laaksonen kertoo.
”Historiassa pitkälti samaan tapaan rekonstruoidaan tapahtumien kulku. Se tietysti kirjoitetaan tieteellisin metodein, mutta siinä on samanlaista ongelmanratkaisua.”
Äärimmäinen individualisti. Se on Laaksosen oma luonnehdinta itsestään. Jo isä luonnehti nuorta Laaksosta itsepäiseksi.
Moni historiantutkija tekee uraa yliopistolla. Dosenttina Laaksonen kyllä luennoi yliopistoilla, mutta hänellä ei ole missään niistä vakituista virkaa. Kirjojen myyntitulojen ohella apurahat, luennot yrityksille ja erilaiset asiantuntijan tehtävät turvaavat toimentulon.
”Nämä ovat tilanteita, jotka muuttuvat. Mutta juuri tällä hetkellä pystyn kirjoittamaan vapaasti siitä, mistä pidän.”
Omapäisyys näkyy myös työtahdissa. Kirjojen välissä menee useita vuosia. Laaksosen mukaan olisi taloudellisesti kannattavampaa tehdä uusi teos joka vuosi, mutta hän haluaa perehtyä aiheisiinsa.
”En ole lähtenyt kioskikirjallisuuteen mukaan”, Laaksonen sanoo.
”Solmin kustannussopimuksenkin vasta siinä vaiheessa, kun olen tyytyväinen tekstiin. Yleensä epärealistiset aikataulut alkavat silloin, kun teet sopimuksen.”
Laaksonen on tottunut työstämään kirjojaan rauhassa. Samaan aikaan hän kokee, että julkisuus on muuttunut lyhytjänteisemmäksi. Valmis analyysi tapahtumista halutaan aiempaa nopeammin, vaikka asiat saattaisivat olla yhä kesken.
Rytmi on erilainen kuin historiantutkijoilla, jotka voivat joutua odottamaan vuosikymmeniä arkistojen avautumista.
Toisaalta leipätyö auttaa nykypäivän ilmiöiden kommentoinnissa. Menneisyydestäkin on saatavilla vain rajallisesti tietoa, jonka luotettavuutta pitää puntaroida tieteen menetelmin.
”Mielestäni ei olisi rakentavaa todeta, että mitään varmaa ei voisi sanoa. Täytyy vain pitää aisat maassa, ettei lähdetä ylitulkitsemaan.”
Seuraava tutkimus on työn alla. Sen aiheena on Mannerheimin Muistelmat.
Mannerheim laati poliittisen testamenttinsa viimeisillä päivillään. Niissä hän puolusti tekemiään ratkaisuja ja selosti Suomen asemaa myös ulkomaiselle yleisölle. Teos käännettiin jo varhain lukuisille kielille.
”Jos ajatellaan Suomen kansallista brändiä, myös kansainvälisesti, niin kyllähän Mannerheimin Muistelmat on tietynlainen kansalliseepos”, Laaksonen sanoo.
Muistelmat syntyi avustajien voimin Sveitsissä. Työtä häiritsivät marsalkan sairastelu ja pitkä etäisyys moniin lähteisiin. Mannerheim ei julkaisua nähnyt: se ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen.
”Minusta on tutkimuksellisesti relevanttia käydä läpi se, mitä Mannerheim muisteli, mitä hän ei halunnut muistella, mitkä olivat hänen motiivinsa, ja miten muistelmat oikeasti syntyivät.”
Tutkimus on vasta alussa, mutta Laaksonen ei pidä kiirettä. Hän uskoo, että sotahistoria tulee aina kiinnostamaan ihmisiä.
”Sota on muutoksen indikaattori. Kaksi voimaa iskee yhteen ja toinen väistyy.”
Laaksonen tutkii ihmisyhteisön äärimmäistä ilmenemismuotoa. Silti hän näkee lasin olevan ennemmin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä.
”Kun juokset sata kilometriä, niin eihän siitä mitään tule, jos et ole optimisti.”