Kenen joukoissa seisotte?
Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi kohtasivat 60 vuotta sitten aikansa katsotuimman ja kohutuimman elokuvan kuvauksissa. Siitä lähtien on ollut selvää, että he pitävät toisistaan.
9
MIN
Ensimmäisellä kuvausviikolla satoi. Sen jälkeen oli enimmäkseen lämmintä ja kaunista.
Käpy selän alla -elokuvassa neljä helsinkiläistä nuorta lähtee maaseudulle telttailemaan. Se kuvattiin kesällä 1966 Puulavedellä Etelä-Savossa. Siitä tuli koko 1960-luvun katsotuin ja kohutuin kotimainen elokuva.
Mikko Niskasen ohjaaman elokuvan idea oli yksinkertainen mutta uusi: tehdä elokuva nuorisosta nuorisolle. Pääosiin valittiin teatterikoululaiset Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola, Eero Melasniemi ja Kirsti Wallasvaara.
Kanssanäyttelijöihin tutustumiseen ei tuhraantunut aikaa. Teatterikoulussa kaikki tunsivat toisensa.
Näyttelijöiden ja kuvausryhmän tukikohdaksi oli vuokrattu kansakoulu järven rannalta. Ohjaaja Niskasen oli määrä asua vaatimattomassa hirsimökissä pienen järvenselän toisella puolella.
Halkolan mukaan näyttelijät kävivät neljä viikkoa kestäneiden kuvausten aikana koululla vain pari kertaa syömässä.
”Me jäätiin asumaan suurelle ohjaajalle varatulle huvilalle. Mentiin sinne ekana päivänä pitämään palaveria eikä koskaan lähdetty pois”, hän kertoo.
”Nukuttiin pitkin ja poikin. Ihan missä sattuu. Saunan lauteilla ja teltassa. Mökin lattialla ja penkeillä.”
Jokaisen kuvauspäivän jälkeen käytiin läpi, mitä tuli tehtyä ja mitä pitäisi muka huomenna tehdä. Puhuttiin siitä, mitä mieltä kukin on mistäkin asiasta. Niskanen poimi nuorten näyttelijöiden puheista ja olemisesta materiaalia elokuvaan. Hän onnistui eläytymään heidän elämäänsä. Se oli yksi tärkeä syy elokuvan onnistumiselle.
”Mikko tajusi, että tätä leffaa ei voi tehdä niin, että huomenna kuvataan sitä ja ylihuomenna tätä. Että ei voitu toimia tiukasti ennakkosapluunan mukaan”, sanoo Melasniemi.
”Monia kohtauksia improvisoitiin sen pohjalta, mitä me oltiin esimerkiksi puhuttu edellisenä iltana. Mikko myös löysi kuvauspaikkoja spontaanisti, kun kuljettiin siellä ympäristössä.”
Suomalaisesta nuorisosta oli tehty elokuvia ennenkin. Halkolan mukaan ne olivat ”sellaisia aika lailla ulkopuolelta katsottuja”.
Käpy selän alla näytti nuorison uudessa valossa. Elokuvan nuorilla oli kullakin omat haaveensa ja ongelmansa. He ryyppäsivät, riitelivät ja rakastivat.
Kuuluisassa kohtauksessa Halkolan esittämä Riitta saa mustasukkaisuusraivarin ja ryntää järveen laulamaan ja riehumaan.
Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi asuvat suuressa, yli sata vuotta vanhassa puutalossa Helsingin Oulunkylässä, ovat asuneet vuodesta 1971 lähtien.
Oven pielessä on kyltti: Grand Hotel Mama. Neljä lasta ja seitsemän lastenlasta ovat aina tervetulleita.
Melasniemi muistaa ensikohtaamisen Halkolan kanssa. Se oli syyskuussa 1965.
Melasniemi aloitti Teatterikoulun toisen vuosikurssin viikon myöhässä, koska oli ollut Ylioppilasteatterin kanssa Ranskassa.
”Kun kävelin Kansallisteatterin vintin portaita Teatterikoulun tiloihin, niin ensimmäinen vastaan tullut uuden vuosikurssin ihminen oli sellainen, että muistan sen näyn edelleen. Pysähdyin ja näin, että kyseinen hahmo pysähtyi. Hän katsoi alaspäin ja mä katsoin ylöspäin”, kertoo Melasniemi.
”Ajattelin heti, että saatana, nyt tuli vaikeuksia. Koska mä seurustelin vakituisesti ja…”
”Sä olit kihloissa!” katkaisee Halkola.
Eikä ollut Halkola itsekään kaukana siitä. Hän kihlautui Kari Franckin kanssa keväällä 1966 ja avioitui pian Kävyn kuvausten jälkeen. Heille syntyi poika vuonna 1968.
Myös Franck esiintyy Kävyn tanssilavakohtauksessa. Hän tanssii Halkolan kanssa, kun Melasniemi on ostamassa pimeää pulloa.
Käpy selän alla -elokuvassa Halkola ja Melasniemi näyttelivät modernia mutta epävarmaa pariskuntaa. Riitta opiskeli kauppatieteitä. Boheemi Santtu oli jättänyt opintonsa kesken.
”Seuraavan talven aikana me molemmat tiedettiin, että me… pidettiin toisistamme. Oltiin paljon toistemme seurassa. Jos koulussa oli semmoinen kurssi, joka koski meitä molempia, niin varmasti istuttiin vierekkäin”, kertoo Halkola.
Parin vuoden ajan Halkola ja Melasniemi pysyivät naimisissa tahoillaan. Keväällä 1969 he näyttelivät rakastavaisia Televisioteatterin näytelmässä. Keskinäinen vetovoima oli vahva. Kumpikin erosi puolisostaan, ja syksyllä 1969 Melasniemi muutti Halkolan ja yksivuotiaan pojan luokse.
Halkola ja Melasniemi olivat 1960-luvun lopulla Suomen suurimmat filmitähdet. Vuonna 1967 he voittivat ylivoimaisesti suosituimpien näyttelijöiden tittelit Elokuva-Aitta-aikakauslehden lukijaäänestyksessä.
1960-luvulla suuret ikäluokat alkoivat etsiä paikkaansa maailmassa. Suomeen syntyi uusi demografinen ryhmä – nuoriso.
Halkola sanoo, että ei kokenut edustavansa Käpy selän alla -elokuvassa mitään muuta kuin roolihahmoaan: nuorta naista, joka opiskelee ja on rakastunut. Kaikki muu on myöhemmin luotuja merkityksiä ja tulkintaa.
”Eihän me edes osattu ajatella ja eritellä sitä asiaa älyllisesti. Että edellisen polven nuoriso oli tällaista ja meidän polven nuoriso tällaista”, pohtii Melasniemi.
”Vaikka olivathan ne ihan erilaisia. Siihen vaikutti erityisesti sodan läheisyys, kuten kaikkiin muihinkin sosiaalisiin rakenteisiin. Mutta ei me sitä silloin tajuttu!”
Halkola on viisilapsisen perheen kuopus. Hän vietti lapsuutensa ja suuren osan nuoruudestaan Kymenlaaksossa, jossa hänen isänsä työskenteli osuuskaupan hoitajana ja äiti myyjänä. Perhe asui usein kaupan yläkerrassa.
Perhe muutti usein, joten hän kävi kuutta eri koulua.
Melasniemi on arvostetun Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun kasvatti, paljasjalkainen helsinkiläinen neljälapsisesta yksinhuoltajaperheestä. Hänen isänsä oli Puolustusvoimien kapteeni. Vanhemmat erosivat, kun Melasniemi oli nuori.
Yhtenäinen nuorisokulttuuri oli alkanut levitä Suomeen jo 1950-luvulla.
”Ja se kaikki tuli lännestä. Amerikka valloitti tämän maan nimenomaan nuorisokulttuurin kautta”, sanoo Halkola.
Halkola oli 14-vuotias, kun hän matkusti katsomaan Linnanmäellä elokuussa 1959 esiintynyttä Paul Ankaa. Se oli hienointa ikinä. Bussimatka Helsinkiin oli mahdollinen, koska isosisko oli siellä opiskelemassa.
Halkolan mukaan muualla kuin isoissa kaupungeissa asunut nuoriso ei ollut niin eristäytynyttä kuin mikä kuva asiasta on annettu. Hän kertoo nähneensä Nuoren kapinallisen jo 1950-luvulla. Silloin elokuvissa käytiin usein. Elokuvateattereita oli ”joka kylässä”.
”Kaikki rockista tykkäävät olivat kuulleet Elviksestä. Ja kaikki jazzista tykkäävät kuuntelivat Radio Luxembourgia”, Halkola sanoo.
”Kaupungeissa oli tietenkin kaikkea kymmenen kertaa enemmän kuin Anjalan tai Inkeroisten kirkonkylässä. Mutta se mitä oli, oli sitä samaa.”
1950-luvulta lähtien nuoriso erottautui omaksi ryhmäkseen myös pukeutumisellaan. Aidot jenkkifarkut tulivat ensin Helsinkiin, mutta vähän ajan päästä niitä sai muualtakin.
Farkkuja ruvettiin tekemään myös Suomessa. Melasniemen mukaan ne olivat naurettavia.
”Ne olivat suomalainen versio aidosta asiasta. Vähän kuin suomalainen rock. Lasse Liemola. Ei jumalauta.”
1960-luvun lopulla nuoriso politisoitui uudella tavalla, kääntyi vahvasti vasemmalle. Sitä alettiin kutsua radikalisoitumiseksi.
”Mutta mitä oli se radikalismi? Mikä siinä oli radikaalia?” kummastelee Melasniemi.
”Vallankäyttäjät muodostavat kielen ja me joudutaan puhumaan sitä. Sitähän se on edelleen. Mikä saatanan hyvinvointialue?”
Melasniemi kertoo omaksuneensa vasemmistoaatteen ihan itsestään, ”muka järjellä ajatellen”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että parikymppisenä hänellä ei ollut samaa ymmärrystä kuin nyt.
Melasniemi muistuttaa, että kaikki nuoret eivät olleet vasemmistolaisia. Vasemmistoliike oli niin näkyvä, koska sen ajattelu oli hyvin erilaista kuin edellisen sukupolven.
Muistot 1960-luvusta ovat kahtalaisia. Toisaalta Melasniemi ajattelee, että tuolloin ei saatu mitään tärkeää läpi. Toisaalta ei niissä ajatuksissa mitään häpeämistä ollut.
”Monet ovat sanoneet, että meidän pitää tehdä tiliä menneisyytemme kanssa. Olen aina vastannut, että tee vaan!” hän sanoo.
”Mutta onhan niitä katujia. Ja joidenkin sietääkin katua.”
Kun Halkola aloitti Teatterikoulussa vuonna 1965, hänen ”maailmansa aukesi”.
Television yleistyessä tiedonvälityksestä tuli nopeampaa ja konkreettisempaa. Kaikki näkivät ja kuulivat samat uutiset samaan aikaan. Vietnamin sotaa alettiin kutsua ensimmäiseksi tv-sodaksi.
”Kun kaikki asiat lätkäistiin yhtäkkiä nuoren ihmisen eteen, niin tietysti se vaikutti”, sanoo Halkola.
”Yhtäkkiä sain tietoa siitä, mitä kaikkea maailmassa on. Afrikka. Afrikka? Koko helvetin imperialismi ja kolonialismi!”
Vuonna 1966 perustettu Love Records alkoi julkaista poliittisen laululiikkeen levyjä, joilla Halkola oli mukana.
Halkolan koti oli sosiaalidemokraattinen. Siitä vielä vasemmalle siirtymistä voi pitää tyypillisenä nuorison käytöksenä.
Aluksi vasemmistoaatteeseen sekoittui hippiaate.
”Pikkuhiljaa tajusin, että pelkällä rakkaudella tämä maailma ei muutu. Että näissä asioissa pitää olla tiukempi.”
Halkola sanoo, että Aulikki Oksasen sanoittama Kenen joukoissa seisot kuvaa myös hänen ajatusmaailmaansa: Ei synny rakkautta ilman oikeutta/Ei synny oikeutta ilman taistelua/Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.
Vuonna 1976 Halkola valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon SKDL:n riveistä. 1980-luvulla hän nousi taistolaisuuden poliittista perinnettä jatkaneen Demokraattisen Vaihtoehdon puoluejohtajaksi.
Melasniemi ei ole ollut ehdokkaana poliittisissa vaaleissa. 1970-luvulla hän johti ensin Teatterikoulun ohjaajaosastoa ja dramaturgian osastoa ja sen jälkeen näyttelijäosastoa. Vuonna 1979 hänet valittiin vasta perustetun Teatterikorkeakoulun ensimmäiseksi rehtoriksi.
Halkolan ja Melasniemen perusarvot eivät ole muuttuneet. He ovat yhä vasemmistolaisia.
”Toisaalta, jos joku sanoo, että mikään ei ole muuttunut, se on idiootti. Maailma muuttuu, ja minä sen mukana. Olisin tyhmä, jos pitäisin väkisin kiinni vanhasta tiedosta”, sanoo Halkola.
”En mä silti ole luopunut siitä sinisilmäisestä tavoitteesta, että maailmassa olisi rauha ja ihmiset olisivat tasa-arvoisia.”
Melasniemestä on tullut pessimisti. Hän ei löydä ratkaisua maailman tilaan, vaikka kuinka miettii.
”Mulla on sellainen olo, että vaikka rukoilisin, vaikka tekisin mitä, niin eihän tätä pelasta mikään”, hän sanoo.
Suuren sinisen talon eteisessä on säveltäjä Kaj Chydeniuksen vanha flyygeli, on ollut jo 1970-luvulta asti.
Halkola kertoo, ettei ole koskaan saanut kunnollista musiikin opetusta. Laulaessaan ”niitä lauluja” hän ei ymmärtänyt nuoteista mitään.
Kun lapset olivat pieniä, Halkola alkoi miettiä, miten saisi heidät musiikin pariin. Sitten Chydeniuksen vaimo Kaisa Korhonen soitti. Chydenius halusi uuden pianon, joka pitäisi paremmin vireen. Vanha soitin tuli Halkolalle siirto-operaation hinnalla.
Halkolan ja Melasniemen nuorimmainen, Joel, istui flyygelin ääreen kolmevuotiaana. Hänestä tuli muusikko. Vilmasta tuli näyttelijä. Kaksi muuta lasta ovat päätyneet muille aloille.
”Joissain asioissa on hienoa, että ammatti kulkee suvussa, ’hän on lääkärisuvusta’. Taiteilijoilla se nähdään usein velttoiluna tai ylimääräisenä suosimisena”, sanoo Melasniemi.
Halkola ja Melasniemi puhuvat limittäin ja lomittain, ristiin ja päällekkäin. He vuoroin innostuvat toistensa puheista ja kommentoivat niitä sarkastisesti, jopa kiukkuisesti.
Välillä Halkola komentaa Melasniemeä: ”Vastaa kysymykseen! Älä hakkaa kupilla pöytään!”
Melasniemen mielestä heidät on pitänyt yhdessä sielunystävyys.
”Sen lisäksi me yritetään aina sanoa, miten itse koetaan asiat. Jos sitä rupeaa sensuroimaan toiselta, niin siitä ei hyvä seuraa. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että ei osaa, niin pitää vaan yrittää sönköttää…jotain paskaa. Asioita ei saa pitää sisällään.”
Halkolan mukaan heidän suhteessaan on kyse myös toistensa täydentämisestä.
”Toi on hidas ja mä olen nopee.”
Melasniemi kuvaa vaimoaan näppäräksi, viisaaksi ja sydämelliseksi.
”Mä itse olen niin kuin kivi. Mutta vulkaaninen kivi.”