Groteskia yli äyräiden

Ruotsin arvostetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Lina Wolff voitti Ruumiit jotka hautasimme -romaanilla jo toisen kerran urallaan Augustin, maan suurimman kirjallisuuspalkinnon. Minä ihmettelin lukiessa, miksi ihmeessä tallainen kirja on kirjoitetettu. Wolff sanoi Helsingin Sano­mien haastattelussa toukokuussa 2026, ettei tiedä kirjoittaako hyviä vai huonoja kirjoja, mutta ainakaan ne eivät ole tylsiä. Toden totta. Tylsistymistä estävät murhat, tapot, itsemurha, lasten silpominen, etanaakin pitää kiduttaa.

Maalaiskylään sijoittuvassa tarinassa pohjoisessa orvoksi jääneet siskokset on sijoitettu kylmien sijaisvanhempien luokse Skåneen. Sikatilaa ja autoromuttamoa pyörittävän pariskunnan talo on keskipiste hirveyksien sarjalle. Jo kirjan nimi paljastaa, ettei tässä selvitä yhdellä ruumiilla.

Wolff on kiistatta taitava kertoja. Hän luo räiskyviä henkilöhahmoja ja rakentaa paikan vinoutuneen hengen taitavasti vahvojen motiivien kautta. Hän viihdyttää lukijaa odottamattomilla käänteillä, nasevilla kuvauksilla ja vetävillä sisäkertomuksilla. Hän on kyynisen suorasanainen, novellistimaisen tarkka, ja kertoo aivan neutraaliin, väliin vain hieman kiihtyvään sävyyn mitä hirveimmisä julmuuksista.

Helsingin Sanomien haastattelussa Wolff arvelee myös olevansa hauska. ”Nauru on minun aseeni”, hän toteaa. Absurdeihin mittoihin kasvava meno voi toki olla groteskin naurun lähde, mutta Wolff on niin taitava kirjoittaja, että hän piirtää vain muutamilla lauseillakin niin hyytäviä rikoksia, että traagisuus painaa naurun matalaksi. Kun tappaja löytää sisäisen rauhan tekojensa avulla, mennään jo mässäilyn puolelle.

Ehkä taustalla on enemmänkin tositapahtumia kuin haastattelussa mainitut teinitytön murha ja kirjailija Victoria Benedicts­sonin tapaus. Koko suma tulvahtaa nimittäin niin pahasti yli, että välillä teksti tuntuu olevan liian paksua fiktioksi.

Mikä on kirjan pointti? Miksi se on kirjoitettu? Kaunokirjallisuuden tehtävä voi olla laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Wolffin kirja laajentaa ymmärrystä siitä, miten loputon ihmisen mielikuvitus on pahuuden keinojen alalla. Mutta kirjallisuus olisikin hyvin tylsää, jos kaiken aina ymmärtäisi, joten ehkä tässä on Wolffin paikka: janan käsittämättömän pään täydentäjänä.

Wolffin taituruutta vetävän romaanin rakentajana ja hersyvänä sanankäyttä­jänä – Sirkka-Liisa Sjöblomin rytmikkään ja mehevän suomennoksen perusteella – en tarinasta huolimatta kyseenalaista hetkeä­kään. 

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 233 sivua. Otava, 2026.