Teot määrittelevät Mannerheimin aseman Suomen historiassa
Kuvitus Outu Kainiemi.
En ole Mannerheim-asiantuntija, sellaisia ovat muun muassa professorit Matti Klinge ja Henrik Meinander, molemmat muuten Mannerheim-museon entisiä intendenttejä.
Olen valistunut historian amatööri, joka eri syistä ja eri tavoin on osoittanut kiinnostusta Mannerheimia kohtaan, television ja kirjan välityksellä. Isä ja isoisä seurasivat minua katseella.
Kun kirja sitten valmistui, olin sitä mieltä, että Mannerheim minun osaltani oli ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. En kuitenkaan täysin menettänyt kiinnostustani alati jatkuvaan Mannerheim-kirjojen virtaan.
Jo kaksi vuotta sitten sain erään ystävän välityksellä kanadalaisen ja virolaissyntyisen Eric Erno Tammin kirjan (The horse that leaps through clouds), joka ilmestyy tänä syksynä nimellä Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä (Otava). Tamm teki sen, minkä olisin itse mielelläni tehnyt, seurasi Mannerheimin vuosien 1906-1908 reittiä lännestä itään. Kuvausryhmältäni evättiin vuonna 2010 viisumi Kiinaan, koska halusimme matkustaa Kashgariin, Mannerheimin pysähdyspaikkaan. Verukkeeksi ilmoitettiin levottomuudet tällä uiguuriualueella. Tamm oli päässyt sinne ja muualle. Kirjassa yhdistyvät kuvat Kiinasta ja Mannerheimista.
Mannerheim-konsultiksi en ole halunnut, olen sen sijaan saanut tilaisuuden pitää puheita jopa kenraaleille, mikä on ilahduttanut vanhaa pasifistia. Perusfaktat hänen elämästään ovat tunnettuja, jollei nyt Pietarin arkistoista löydetä jotain uutta hänen yksityiselämästään.
Asemani elokuvatuottajana on kuitenkin johtanut merkillisiin seuraamuksiin.
Eräs sivistynyt vanha (minua vanhempi) herrasmies kääntyi tämän vuoden alkupuolella puoleeni toiveella, jota en pystynyt täyttämään.
Tämä herrasmies oli vuosien kuluessa yrittänyt saada aikaan suomalaisen elokuvan varsinaisen suurtuotannon, Gustaf Mannerheimin kokovartalokuvan. Vuodet olivat kuluneet, ohjaaja oli vaihtunut, investointeja oli tehty, muun muassa oli ommeltu yli 3 000 erilaista pukua. Hankkeesta en tiennyt muuta kuin mitä lehdistä sai lukea.
Kyseinen herrasmies kuvitteli, että jollakin tavalla voisin edesauttaa kyseisen elokuvan tuotantoa ja tekemistä, joko kääntymällä vaikutusvaltaisten rahoittajien puoleen tai sitten osallistumalla tuottajana. Mitä rahoittajiin tulee, en ollut kovin vakuuttunut siitä, että minulla olisi vaikutusvaltaa heihin.
Rahoittajat katsovat kylmästi teoreettista hyötysuhdetta, ja se näytti melkoisen vaikealta tässä projektissa.
Lupasin kuitenkin yrittää, edellyttäen että tulevan elokuvan kaikki asiapaperit tuotaisiin pöydälleni, niistä saisin selville, mihin rahat olivat menneet, mitä sopimuksia oli tehty. Herrasmiesystäväni lupasi hankkia nämä paperit, jotka jostain syystä eivät löytäneet tietään minun suuntaan. Arvasin että näitä dokumentteja ei haluta näyttää. Äsken tapahtui uusi yhteydenotto. Vastaukseni oli sama kuin aikaisemmin.
Elokuvan potentiaalinen uusi ohjaaja oli yhteydessä minuun ja pyysi neuvoja käsikirjoituksesta. Naiko Mannerheim Marie Lubomirskaa vai ei? Luinkin muutaman version, joita kommentoin, mutta yhtäkkiä yhteys katkesi, enkä kuullut ohjaajasta muuta, paitsi äskettäin, jolloin tietooni saatettiin, että hän ohjaa toista elokuvaa.
Viime kevättalven aikaan tapahtui muutakin. Yleisradion tuottaja Erkko Lyytinen pyysi tapaamista Mannerheimin merkeissä ja toi mukaansa tähän keskusteluun videokuvaajan, syytä kertomatta. En pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, jotka liittyivät Mannerheimin henkilöpsykologiaan. Psykoanalyytikko olisi voinut antaa parempia vastauksia.
Kun Lyytinen otti yhteyttä toisen kerran, käytin angloamerikkalaista sananpartta, että ei ole ilmaista lounasta, tarkoittaen tietysti, että en suostu konsultointiin ilman korvausta. Vastaus ei kelvannut Lyytiselle, joka katosi näköpiiristäni.
Ensimmäisen keskustelun aikana Lyytinen oli kuitenkin kertonut minulle, vaitiololupausta vastaan, että tarina kuvattaisiin Keniassa. Koska tietoni projektista olivat hyvin pinnallisia, ehdotin kuvauspaikaksi Karen Blixenin entistä taloa ja sen ympäristöä, mikäli nyt todellakin kuvattaisiin Afrikassa.
Mannerheimin nimellä ja maineella ratsastaen ovat muutamat tekijät jo ennestään yrittäneet keksiä sopivasti ärsyttäviä aiheita, kuten nukkeanimaatiossa, jossa kerrottiin Mannerheimin ja hänen sotilaspalvelijansa rakkaussuhteesta Venäjän-Japanin sodan aikana. Sillähän ei ole merkitystä, että Mannerheim on omissa muistiinpanoissaan tästä sodassa sekä Aasian-retken päiväkirjoissaan ilmaissut kantansa homoseksuaalisuuteen. Kielteisyys voidaan aina selittää sillä, että hän peittelee todellisia tunteitaan.
Mannerheim ei ole missään nimessä pyhä, mutta monet niistä, jotka kriittisesti kuvaavat jotain hänen olemuksestaan toivovat, että provokaatio olisi sen verran julkea ja iso, että tuloksena tästä syntyisi ankkalammikon julkisuutta. Tuo sana viittaa useimmiten ruotsinkieliseen kansanosaan, mutta sitä voidaan tässä tapauksessa yhtä hyvin soveltaa Suomen 5,4-miljoonaiseen kansaan, joka ehkä haluaa tulla petetyksi tai provosoiduksi.
Kaikille niille, jotka pyrkivät analysoimaan Mannerheimin elämää yksityishenkilönä, on syytä todeta, että teot, eivät tunteet, määrittelevät Mannerheimin aseman Suomen historiassa. Hänen pidättyväisyytensä yksityisasioista ja etenkin rakkaussuhteista johtaa sitten moninaisiin tulkintoihin, jotka melkein kaikki ovat arvailujen varassa. Hän ei olisi halunnut Facebook-hulluuden tavalla tehdä yksityisestä julkista.
Mannerheimin teot jäävät kuitenkin historiaan. Hänen ja monen muun henkilön tekojen perusteella maa on vapaa ja itsenäinen.
Kaikki muu on sivuasiaa.