Vuorosanat suomeksi

Kotimainen poliittinen väittely on usein tuontitavaraa. Aiemmin liike oli hitaampaa. Ajatusten siirtyminen Pohjanlahden yli Ruotsista Suomeen saattoi kestää vuosia. Nyt Yhdysvalloista tuttuja jakolinjoja sovitetaan täkäläiseen yhteiskuntaan lähes reaaliajassa, kuten viime viikkoina on nähty.

Keskustelu kansalaisjärjestöistä ja niiden julkisesta tuesta toistaa vuorosanoja, joita on kuultu myös muissa maissa. Esimerkiksi Britanniassa väiteltiin jo viime vuosikymmenen alussa siitä, pitäisikö rahoituspäätöksissä järjestöjä katsoa lähinnä palveluntuottajina vai voiko niillä olla myös yhteiskunnallisia tavoitteita.

Kritiikissä brittijärjestöjä moitittiin siitä, että ne ovat valtion jatkeita eivätkä osa aitoa kansalaisyhteiskuntaa. Samaan aikaan järjestöjä arvosteltiin pyrkimyksistä vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Niiden tuottamaa tietoa kyseenalaistettiin ja niiden väitettiin edustavan vain pieniä intressiryhmiä, ei yleistä etua.

Kuulostaako tutulta? Tätä samaa keskustelua on jatkettu tässä kuussa Suomessa ja vieläpä hallituksen sisällä.

Demokratia on kehittyneissä yhteiskunnissa ymmärretty paljon laajemmin kuin vaalitoimituksena, jolla kansalaiset antavat haluamilleen puolueille ja poliitikoille vallan seuraaviksi vuosiksi.

Monivivahteisemmassa kuvassa demokratiaan kuuluu edustuksellisen demokratian lisäksi myös suora demokratia, järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta ja epämuodollinen ja tapauskohtainen osallistuminen. Näiden yhdistelmät vaihtelevat maasta toiseen ja muuttuvat ajan kuluessa.

Demokratian perustusten vahvistaminen ei ole viime aikoina ollut ensimmäinen perustelu, kun valtio tekee päätöksiä julkisten varojen käytöstä. Silti kansalaisyhteiskunnan tukea kannattaa jatkaa suhdanteiden yli ja tulevaisuuteen katsoen. Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta, vaan siitä, pidetäänkö kansalaisyhteiskuntaa demokratian osana vai epäilyttävänä toimijana.

Samalla on selvää, että yleisen tehokkuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset koskevat myös julkisen rahan käyttöä valtionavustusten muodossa. Järjestöjen pitää jatkuvasti uusiutua ja miettiä rooliaan nyky-Suomessa.

Ratkaisuksi talousongelmiin on tarjottu sitä, että kansalaisjärjestöt hankkisivat itselleen uusia tulonlähteitä. Ymmärrettävä neuvo, mutta samalla yksi ympyrä sulkeutuu.

Sosiaali- ja terveysalan järjestöt perustivat Raha-automaattiyhdistyksen 1930-luvun lopulla rahoittamaan omaa toimintaansa. RAY liukui vähitellen yhä tiukemman julkisen sääntelyn piiriin, kunnes se vuonna 2017 tuli osaksi uutta Veikkausta, johon pelimonopolit koottiin.

Taloudellisesti hyvinä vuosina malli toimi, mutta pelimonopolien mallia vaivasivat periaatteelliset ongelmat. Sosiaali- ja terveysalan järjestöt sekä tiede ja taide saivat rahaa järjestelmästä, jossa merkittävä osa tuotoista tuli eriasteisesti peliongelmallisilta.

Pandemia söi tuotoista suuren osan, jolloin valtionavustuksia ryhdyttiin siirtämään normaaliin valtion budjettitalouden piiriin. Näin tavoiteltiin vakautta, mutta se jäi lyhytaikaiseksi. Kun rahaa jaetaan poliitikkojen pöydissä, järjestöt ajautuvat osaksi kulttuurisotia. Niidenkin juuret ovat suurelta osin ulkomailla.

Monopolimallia ollaan nyt purkamassa. Kriittinen arviointi on ollut yllättävän vähäistä. Se voi johtua siitä, että muutoksen odotetaan tuovan ainakin alkuvaiheessa Suomeen merkittävän määrän ulkomaista mainos- ja sponsorointirahaa. Jos järjestöjen rooli typistyy kulttuurisotien pelinappulaksi, kyse ei ole enää budjettiteknisestä ratkaisusta vaan demokratian rakenteesta.