Ei klikkiotsikkoa tähän

Maaliskuun viimeisenä sunnuntaina Erja Yläjärvi ei ollut töissä. Ei edes puhelimen ääressä.

Yläjärvi yrittää pitää yhden vapaapäivän viikossa. Silloin hän saattaa kävellä pitkiä lenkkejä kolmen koiransa kanssa tai roikkua liinojen varassa kotinsa katossa. Hänellä on sellainen harrastus, ilma-akrobatia.

Tuota palmusunnuntain iltapäivää Yläjärvi vietti omalla pihallaan Helsingin Pakilassa.

Reilun sadan kilometrin päässä Kouvolassa puhuttiin jo droonista. Vähintäänkin siitä, että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut. Ilmavoimien Horneteja oli lentänyt taivaalla, viranomaisten kalustoa nähty syrjäteillä. Viestit kulkivat paikallisissa Whatsapp-ryhmissä.

Kahden aikaan puolustusministeriö julkaisi virallisen tiedotteen, ja saman tien Helsingin Sanomat teki uutisen.

Puolustusministeriö: Venäläisiä drooneja pudotettu Kouvolan alueel­le.

Uutinen oli lyhyt, mutta siinä oli dramaattinen virhe. Droonit eivät olleet venäläisiä, eikä kukaan ollut väittänyt niin. Helsingin Sanomat oikaisi tiedon kolmen minuutin kuluttua. Kouvolan epäillyn alueloukkauksen tekijämaasta ei ole vielä tietoa.

Kun Erja Yläjärvi käveli sisään ja katsoi puhelintaan, kaikki tämä oli jo tapahtunut. Kehitysjohtaja Esa Mäkinen kirjoitti siitä toimituksen johdon Slack-kanavalla. Virheen oli tehnyt tekoälytyökalu, joka seuloi ja otsikoi tiedotteita valmiiksi jutuiksi ja jota Helsingin Sanomat jatkuvasti käytti. Toimituksen kuului tarkistaa tiedot, mutta niin ei ollut tehty.

Yläjärvi liittyi Slack-kanavan keskusteluun. Paska juttu, hän mietti. Jos tämäntyyppinen virhe kerran tapahtui, aihe olisi saanut olla jokin muu kuin turvallisuuspolitiikka. Mutta tieto oli korjattu nopeasti eikä mitään ollut vaarannettu. Niin hän ajatteli. Maanantaina prosessi käytäisiin toimituksessa läpi ja työkalua korjattaisiin. Lukijoille hän selittäisi kaiken kolumnissa.

Pari viikkoa myöhemmin Yläjärvi puhui tapauksesta kansainväliselle yleisölle. Perugian kaupungissa Italiassa järjestettiin journalismifestivaali, ja Yläjärvi osallistui paneelikeskusteluun. Vieressä istuivat The New York Timesin ja The Washington Postin edustajat.

Meillä tapahtui tällainen virhe, mutta virkamiehet tai lukijat eivät siitä suuttuneet, Yläjärvi sanoi. Tilauksia peruttiin vain kuusitoista kappaletta. Ainoat, jotka suuttuivat, olivat muut toimittajat.

Päätoimittaja ei voi valvoa kaikkea, mitä lehdessä julkaistaan. Ei ole oikeasti koskaan voinut.

Yläjärvi sanoi sen empimättä.

Kuulijoita seisoi rykelmissä salin laidoilla, penkkirivit olivat täynnä. Perugian hallintopalatsin sali oli pieni mutta harvinaisen kaunis. Kaarevaa kattoa peittivät 1800-luvun freskot.

Paneelikeskustelun otsikossa kysyttiin, miten selvitä tekoälyn aikakaudella.

Moderaattori, BBC:n Olle Zachrison pyysi osallistujilta yhden sanan vastauksia. Voiko päätoimittaja enää kontrolloida kaikkia juttuja? Pitääkö ajatuksesta kerta kaikkiaan luopua?

”Ei pidä”, vastasi The New York Timesin Mukul Devichand. ”Kontrollista ei pidä ikinä luopua.”

The Washington Postissa työskennellyt Phoebe Connelly säesti: ”Ei.”

”Niin, minun vastaukseni oli kyllä”, sanoi Yläjärvi. ”Täydestä kontrollista pitää luopua.”

Yläjärvi ei kaihtanut olla eri mieltä. Hän on vastaava päätoimittaja, toisin kuin muut osallistujat. The New York Timesin tekoälyhankkeiden editori tuskin saattoi puhua kustantajansa puolesta. Yläjärvi katsoi, että oli ”sillä tavalla vapaampi”.

Suomessa ei taida olla monta päätoimittajaa, jolla olisi yhtä paljon valtaa kuin Erja Yläjärvellä. Onko ketään? Ylen uutisten vastaavalla päätoimittajalla on toki isompi toimitus, mutta myös julkisen palvelun tehtävä ja verorahoitus. Yläjärvi johtaa kaupallista sanomalehteä, jolla on 140-vuotinen historia ja aivan erityinen asema: se ohjaa paljolti sitä, mistä valtakunnassa puhutaan. Edelleen.

Helsingin Sanomissa työskentelee noin 310 ihmistä. Siihen, millaista journalismia he tekevät, Yläjärvellä on viimeinen sana.

Sen hän myös sanoo.

”Jotkut ovat sitä mieltä, että Erja on töksäyttelevä ja tunneälyä puuttuu. Mä en ole kokenut sitä niin. Mun mielestä hän puhuu asioista suoraan. Ei tarvitse yhtään arvailla, mitä hän tarkoittaa.”
Toimittaja Helsingin Sanomista

Tavoitteliko Yläjärvi tätä paikkaa? Hän itse huomauttaa, ettei voinut tietää, että se ylipäätään tulisi avoimeksi.

Eihän kukaan voinut. Lähes vuosikymmenen ajan vastaava päätoimittaja oli vankasti Kaius Niemi.

Vielä torstai-iltana 17. marraskuuta 2022 Niemi jakoi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa Sanomatalossa. Mutta yöllä tapahtui jotain.

Seuraavana päivänä Niemi ilmoitti Twitterissä, että poliisi epäili häntä rattijuopumuksesta Sanomatalon parkkihallissa. Hän oli irtisanoutunut jo. Ilmoittanut Sanoman hallitukselle, ettei voinut jatkaa nykyisessä tehtävässään.

Olen asiasta syvästi pahoillani.

Myöhemmin Niemelle langetettiin lähes 24 000 euron sakkorangaistus törkeästä rattijuopumuksesta, eikä hän valittanut tuomiosta.

Seuraajan nimeä alettiin arvuutella saman tien. Kun Päätoimittajien yhdistys teki tammikuussa 2023 retken Lappiin, Yläjärvi mainittiin porukassa useimmin. Erja sen pitäisi olla. Erja siihen sopisi.

Yläjärvi oli ollut Helsingin Sanomissa toimituspäällikkönä viisi vuotta aiemmin. Sieltä hän oli siirtynyt vastaavaksi päätoimittajaksi Iltalehteen, sieltä edelleen Hufvudstadsbladetiin. Oliko kenenkään muun cv näin kova?

Yläjärvi otti itsestään kuvia Norjan rajan tuntumassa ja teki päivityksen Facebookiin. Kaamostaivas oli musta, mutta Sevetin baarin pihalla loistivat valot. Kollegojen kanssa opintomatkalla.

Rekrytoinnista hän ei tietenkään puhunut mitään. Prosessi oli jo meneillään.

”Erja on hakutilanteissa tosi hyvä. Osaa myydä strategioita ja konsepteja. On nopea ja älykäs.”
Entinen työkaveri

Helsingin Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi ei ollut koskaan ennen valittu naista. Kaius Niemi, Mikael Pentikäinen, Janne Virkkunen, Heikki Tikkanen, Teo Mertanen…

Yläjärvi aloitti syyskuussa 2023.

Puoli vuotta myöhemmin hän ilmoitti toimitukselle laajoista muutosneuvotteluista. Säästöistä ja organisaatiouudistuksesta. Arvio oli, että kaksikymmentä ihmistä irtisanottaisiin.

Lopulta irtisanottiin seitsemän, mutta kymmenien toimittajien työnkuva muuttui. Osasto vaihtui, vuorotyö lisääntyi. Henkilökohtaista kiinnostusta ei useinkaan kysytty.

Myllerrys oli valtava, sanoo kokenut toimittaja Helsingin Sanomista. Kuin sheriffi olisi tullut taloon ja ampunut ihmiset säikyiksi. Organisaatiosta tuli hetkeksi hiljainen ja nöyrä. Jotkut irtisanoutuivat itse ja hakeutuivat muualle.

Mutta kokenut toimittaja tiesi, ettei uuden päätoimittajan todellista laatua vielä nähnyt. Pari kolme vuotta tarvittaisiin ainakin.

Heti ensimmäisinä kuukausina Yläjärvi aloitti päätoimittajatunnit. Joka toinen viikko pidettävät tilaisuudet, joihin hän kutsui kaikki. Niissä kerrottiin, mitä milloinkin oli suunniteltu ja kuka oli vastuussa. Viime kädessä vastuussa oli Yläjärvi. Niin hän aina sanoi.

Minä haluan, minä päätän.

Ja vaikka väsymys joskus näkyi, epäröinti ei koskaan. Tästä päätoimittajat olivat puhuneet jo tammikuisella Lapin-matkalla: mihin tahansa Erja ryhtyy, hän varmasti on kova luu. Iltalehden raa’assa uutiskilpailussa karaistunut, ruotsinkielisen sanomalehden johdossa onnistunut. Ahkera ja suoraviivainen.

Yläjärven lausuntoja kuunneltiin Helsingin Sanomissa tarkasti, niin kuin uuden johtajan lausuntoja aina kuunnellaan. Yhdessä infossa – ehkä aivan ensimmäisessä – Yläjärvi totesi, ettei lue vapaa-ajallaan paperista lehteä. Ei Helsingin Sanomia eikä muitakaan. Hänen aamunsa alkoivat digitaalisella lukemisella. Toki myös kahvilla. Kodin Kuvalehdessä hän kertoi myöhemmin, ettei ylipäätään lue aamulla uutisia. Ensin pitää olla hyvän mielen juttuja tai kavereiden päivityksiä. Herätys on varhainen ja työt alkavat kahdeksalta, niitä Yläjärvi lähestyy ”vähitellen”.

Erjaa ei kiinnosta printti, Sanomatalon käytävillä pääteltiin.

Oliko se väärinymmärrys? Tuskin aivan täysin.

Reilu vuosi sitten uutisoitiin, ettei painettua lehteä tehdä enää Helsingin Sanomien toimituksessa. Se kyllä ”koostetaan toimitusten tekemästä sisällöstä”, mutta erillisessä designkeskuksessa. Samassa keskuksessa, jossa taitetaan paperinen Aamulehti ja Satakunnan Kansa.

Lehtien toimitukset keskittyvät jatkossa aiempaa selkeämmin digitaaliseen sisältöön.

”Erja aika nopeasti korjasi niitä pahimpia mokia, joita organisaatiouudistuksessa tehtiin. Se ei ole johtajien yleisimpiä ominaisuuksia.”
Konkaritoimittaja Helsingin Sanomista

Yläjärvi seuraa hanakasti analytiikkaa. Hän on usein sanonut, että Helsingin Sanomat pyrkii tavoittamaan erittäin suuren yleisön. Se on lehden tehtävä.

Journalismissa on aivan samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa tuotteessa, hän on todennut esimerkiksi Suomen Lehdistö -julkaisun haastattelussa.

Yksi alainen sanoo: ”Kyllä bisnesnäkökulma ohjaa Erjan toimintaa tosi vahvasti.”

”Mutta myös journalismi, tavallaan.”

Perjantai-iltaisin Helsingin Sanomat julkaisee verkossa jotain aistillista. Toimituksessa monet sanovat suoremmin: seksiin liittyvää.

Analytiikka osoittaa, että sellaisia juttuja silloin luetaan. Julkaisukalenterissa on ”aistillisuusslotti”, johon lifestyle-tiimi tuottaa jutun. Se julkaistaan iltakahdeksalta.

Slotteja on lukuisia, sillä kaikki on tarkasti suunniteltu. On määritelty ”lukijatarpeet” ja kellonajat, jolloin niihin vastataan.

Varhain lauantaina julkaistaan kirjeenvaihtajan reportaasi, tors­tai-iltana Vision henkilöjuttu. Perjantaina tuntia ennen aistillisuutta on pääkaupunkiseudun ”baarislotti”.

Lukuja seurattiin myös Kaius Niemen aikana. Monet sanovat, että vielä tarkemmin. Jokaisella osastolla oli omat tavoitteensa, joita joka viikko vertailtiin. Oliko talouden ja politiikan juttuja luettu riittävästi, oliko kotimaan tai ulkomaiden aiheita klikattu? Lifestyle oli vastikään tuotu Helsingin Sanomiin, ja vaikka ”suolistojournalismia” pilkattiin, lukijoita se veti.

Vuonna 2017 Helsingin Sanomien tilaajamäärä kasvoi ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Mutta osastot kilpailivat keskenään, ja koska tavoitteisiin piti päästä, tehtiin yliampuvia klikkiotsikoita. Usein ne hävettivät tekijöitäkin. Johto päätti erinäisiä kertoja, että klikkiotsikoista luovutaan, mutta aina niihin palattiin.

Nyt osastokohtaisia tavoitteita ei enää ole. Eikä pitäisi olla klikkiotsikoitakaan.

Viime vuoden toukokuussa Yläjärvi antoi siitä juhlallisen ilmoituksen kulttuuritehdas Korjaamolla Töölössä. Koko toimitus oli kokoontunut kevätjuhliin, ja Yläjärvi piti puhetta kullanhohtoisessa vekkihameessa. Valkokankaalle hänen taakseen oli heijastettu dia: Klikkiotsikoiden aika on nyt oikeasti ohi.

Kohta Yläjärvi kirjoitti siitä kolumnissaan ja antoi lukijoille lupauksen. Panostamme yleisen mediakilpailun sijaan tilaajien palveluun.

Tästä Yläjärvi koettaa pitää kiinni. Jos otsikointi villiintyy kohti ”mysteeri- ja maneerilinjaa”, toimituksen yleiselle Slack-kanavalle ilmestyy kurinpalautus.

Otsikointimme on taas kerran heikentynyt…

”Aiemmin painottui paljon enemmän digitaalisen yleisön maksimointi. Nyt me aidosti puhutaan laadusta enemmän.”
Alainen Helsingin Sanomista

Silti on niitäkin lukijoita, joiden mielestä Helsingin Sanomien taso on laskenut. Jotka pohtivat, miksi laatulehti tekee tyhjänpäiväisiä juttuja tai hutiloi.

Miksi etusivulla kysytään, onko sinullakin koiran nimi. Miksi kerrotaan Suomessa asuvasta tuntemattomasta japanilaisesta, joka ”katsoo kateellisena suomalaisten työkavereiden tapaa ottaa ruokaa lounasbuffetissa”. Miksi julkaistaan yli kolmekymmentä juttua Euroviisuista.

Journalismi on paskoontunut. Sellaistakin kuulee väitettävän.

Erja Yläjärvi ei pidä sanasta, ei ollenkaan. Hänestä se on ruma ja halventaa toimittajia, jotka tekevät ”todella sydämellään töitä”. Hän kysyy, ketkä sellaista käyttävät. Määrittele, ketkä?

”Se tulee usein kollegoilta, mediaa lähellä olevilta ihmisiltä”, hän itse vastaa.

”Tunnistan kritiikin, mutta en oikein saa siitä kiinni. Tilaajakunnassa en tällaista huomaa.”

Helsingin Sanomilla on lähes 400 000 tilaajaa. Määrä on ”pikemminkin vähän kasvussa kuin laskussa”.

Yläjärvi istuu neuvotteluryhmän tuolilla jalka toisen päällä. Viimeinkin. Koko kevään hän on ollut niin varattu, että haastattelua piti odottaa kaksi kuukautta.

”Kalenteri on äärimmäisen ruuhkainen”, assistentti viestitti helmikuussa. Mutta Erja kyllä ”osallistuu mielellään”.

Yläjärvi on heittänyt beesin takkinsa myttyyn työtuolin selkämykselle. Pöydän alla ovat vaaleanpunaiset avokkaat, ikään kuin varakengät. Jalassaan hänellä on tennarit.

Kun Yläjärvi aloitti täällä, hän vaihdatti kaikki työhuoneensa kalusteet. Kaius Niemellä oli tummat ja jyhkeät huonekalut, hienot kyllä ja arvokkaat, mutta eivät ollenkaan ”omanlaiset”. Yläjärvi pyysi vaaleat ja kevyemmät.

Sellaiset haettiin.

Ja kun remonttia muutenkin tehtiin, uutisdeski sijoitettiin lähelle päätoimittajaa. Tietoisesti, Yläjärvi sanoo. Perinteisesti päätoimittajan vieressä ovat istuneet pääkirjoitustoimittajat, mutta Yläjärvi halusi ”johtaa keskeltä”.

Yläjärvi puhuu paljon ja omien sanojensa mukaan suoraan. Niin, että kuulijat yleensä ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa.

Journalistisesta laadusta hän puhui viimeksi tänä aamuna. Mitä se Helsingin Sanomissa on? He olivat kokoontuneet pieneen palaveriin, jossa piti päättää, mille jutulle annetaan tänä vuonna lehden sisäinen journalistipalkinto.

Vastakkain oli hyvin erilaisia juttuja, hän totesi raadille. Erilaisia aiheiltaan ja kerrontatavoiltaan. Oli isoja, pieniä, arkisia, maailmaa koskettavia. Iloja, suruja.

Mutta ekselenssin täytyi toteutua kaikissa, Yläjärvi muotoili. Uutisessa se tarkoitti nopeutta, lifestylessa ehkä lohtua tai iloa, tutkivassa syvyyttä. Jokaisessa juttutyypissä omaansa, mutta genrestä riippumatta Helsingin Sanomien jutun täytyi olla erinomainen.

Tällaisen puheenvuoron hän käytti.

Toinen kysymys tietenkin on, kuinka paljon mitäkin tehdään. Ovatko lehden painotukset kohdallaan.

Yläjärvi vastaa, että eivät ole. ”Mä sanon ei.”

Kokonaisuus on kyllä kattava ja vastaa aihealueita, joita lukijat toivovat. Monipuolinen uutistarjonta, kulttuuri, syventävät, lifestyle, joka on ”varsinkin nuoremmille äärimmäisen tärkeä syy tilata”.

Mutta tekoälyn mittakaavaa ei ymmärretä. Siitä Yläjärvi sanoo viime aikoina puhuneensa. Tekoäly vyöryy yhteiskuntaan tavalla, joka pitäisi kyetä kertomaan lukijoille. Osataanko sitä havainnoida? Ei vielä, koska se on uusi substanssialue. Mutta se vaikuttaa perheisiin, kouluihin, terveydenhuoltojärjestelmään, hallintoon, politiikkaan, aivan kaikkeen, eikä siitä tarpeeksi kirjoiteta.

Sen sijaan keskitytään siihen, miten vaikka Helsingin Sanomat käyttää tekoälyä, Yläjärvi sanoo. ”Niin kuin tässäkin haastattelussa.”

”Tekoälyyn mä panostaisin. Aihepiirien pitää elää ajassa.”

Helsingin Sanomien sisäinen journalistipalkinto jaettiin toukokuun alussa. Raati pääsi siitä yksimielisyyteen. Aikansa ilmiö oli toimittaja Jonna Hovi-Horkanin juttu. Siinä muotoilija Stefan Lindfors vietiin katsomaan taloa, jonka hän oli suunnitellut 27 vuotta aiemmin.

”Ihan riippumatta siitä, mitä mieltä vastaava päätoimittaja itse on, hänen täytyy katsoa numeroita. Hän on kuluttajien median käytön armoilla.”
Pitkäaikainen toimittaja Helsingin Sanomista

”Toimittajaura ei ollut mikään itsestäänselvyys, Erja oli kiinnostunut kaikesta. Olisi pärjännyt missä tahansa, mihin olisi ryhtynyt.”
Vanha ystävä

Erja Yläjärvi on Kuopiosta. Perheestä, joka kaupungissa tiedettiin.

Kun Erja maaliskuussa 1977 syntyi, isä oli ollut kansanedustaja kaksi vuotta. Toivo Yläjärvi oli keskustalainen ja koulutukseltaan agronomi.

Keväällä 1983 isä teki jälleen kampanjaa, ja vaalimainoksessa Erja leikki mekko päällä duploilla. Pikkuveli leikki myös. Kuopion läänissä eniten ääniä sai SMP:n Veikko Vennamo ja koko maassa hänen poikansa Pekka, mutta Toivo Yläjärvikin tuli valituksi. Eikä ainoastaan kansanedustajaksi vaan myös ministeriksi.

Neljä seuraavaa vuotta hän oli maa- ja metsätalousministeri ­Kalevi Sorsan hallituksessa.

Lapset eivät tätä erityisemmin huomanneet. Jos isän kanssa oli kulkenut kaupungilla, joku oli aina ennenkin ollut hihassa kiinni. Uutiset olivat olleet jatkuvasti päällä ja lehtiä oli tilattu valtava määrä. Äiti oli kotona ja piti järjestystä yllä.

Joskus Erja pääsi isän työpaikalle ja juoksi Eduskuntatalon käytävillä, kun isä haki huoneestaan jotain.

Herraskaisia he eivät silti olleet. Vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja, mutta eivät erityisen varakkaita. He asuivat kerrostalossa, kuten monet muutkin kuopiolaiset lapsiperheet.

Kun isä jätti politiikan, Erja oli kymmenen. Isästä tuli Lihakunnan johtaja ja kohta Savon Sanomien toimitusjohtaja.

Erja hiihti, soitti pianoa, menestyi koulussa ja kävi isän kanssa jäähallissa katsomassa joka ikisen KalPan pelin. Isällä oli jääkiekkojoukkueen osakkeitakin. Ne ovat nyt Erjalla, 0,7 prosentin omistus.

1990-luvulla, kun Erja oli lukiossa, isä sairastui. Masennus ja työuupumus olivat niin vakavia, että hän joutui sairaalaan pitkäksi aikaa. Erja ei puhunut siitä kenellekään. Nuorena asia oli tabu, hän kirjoitti myöhemmin Helsingin Sanomien kolumniin.

Vuodet kuluivat, isä toipui, sairastui uudestaan ja toipui taas. Erja pani merkille, että ihmiset isän ympärillä vähenivät. Aikoinaan tuttuja ja kavereita oli ollut paljon – kun oli ollut asemaakin. Lopussa palvelutalon käytävillä näkyivät enää vain lähimmät. Niin Erja kirjoitti.

Isä kuoli sairauskohtaukseen heinäkuussa 2014 ja sitten lapsuudenperheestä olivat jäljellä enää Erja ja äiti.

Keväällä 2002 pikkuveli oli saanut aivotulehduksen ja kuollut. Kaikki oli tapahtunut vuorokaudessa. Veli oli 22-vuotias, kolme vuotta nuorempi kuin Erja.

Edelleen hän miettii, mitä veli tekisi ja millainen hänestä olisi tullut. Miksi veli kuoli ja hän sai jatkaa.

Tätä hän pohti työhaastattelussakin. Silloin kun Sanoman hallitus kolme vuotta sitten haastatteli häntä vastaavan päätoimittajan tehtävään. Hallituksen puheenjohtaja Pekka Ala-Pietilä näet aloitti tapaamisen vaikeahkolla kysymyksellä: mikä on elämän tarkoitus?

Yläjärvi puhui veljen kuolemasta, eikä hänellä ollut vastausta. Vain se sama kysymys. Veli kuoli, mutta hän sai jatkaa.

Yksi juoru on kulkenut Erja Yläjärven kannoilla sitkeästi monta vuotta. Se liittyy Perttu Kauppiseen.

Kauppinen on nykyään Iltalehden vastaava päätoimittaja, mutta syksyllä 2013 heidät nimitettiin yhtä aikaa toimituspäälliköiksi Helsingin Sanomiin. 34-vuotias Kauppinen yleni talon sisällä, 36-vuotias Yläjärvi tuli maakuntalehdestä. Hän oli ollut Kouvolan Sanomien ja Kymen Sanomien päätoimittaja.

Tilanne Helsingin Sanomissa oli hyvin vaikea. Kaius Niemi oli juuri ilmoittanut lehden historian ensimmäisistä yt-neuvotteluista. Yläjärveä ei tuntenut oikein kukaan, ja silti hän osallistui neuvotteluihin. Olihan hän toimituksen johdon jäsen. Lähes neljäkymmentä ihmistä irtisanottiin ja monia muita määrättiin uusiin tehtäviin. Yläjärvi oli se, joka vei viestiä. Hän saattoi tavata alaisensa noissa palavereissa ensimmäisen kerran.

Vastaanotto ei ollut lämmin. Useampi toimittaja sanoo nyt, että kritiikki oli osin kohtuutonta. Yläjärvi pukeutui väärin, käytti liian lyhyitä hameita ja korkokenkiä. Kipitti. Nauroi liikaa ja väärissä paikoissa. Oliko päteväkään? Helsingin Sanomat oli tavannut kasvattaa omat pomonsa. Maakuntalehdistä oli harvoin tultu.

Yläjärvi huomasi kyllä asenteen. Häntä harmitti, että maakuntalehtiä väheksyttiin. Harmitti sekin, ettei hänen uutistaustaansa juuri noteerattu: neljä vuotta STT:n kirjeenvaihtajana Brysselissä, kaksi vuotta uutispäällikkönä Helsingissä.

Noina aikoina Yläjärvi tutustui kollegaansa Perttu Kauppiseen, ja jossain vaiheessa he ystävystyivät enemmän. Se pantiin toimituksessa merkille.

Kun he sitten viime kesäkuussa ilmoittivat, että ovat ryhtyneet parisuhteeseen, ihmetys oli ilmeinen. Ei itse asian vuoksi eikä siviilisäädynkään – kumpikin oli eronnut avioliitostaan – vaan muotoilun. Suhde oli kehittynyt kevään aikana, he sanoivat somepäivityksissä. Useat tähän juttuun haastatellut kollegat kuitenkin sanovat, että suhde näytti alkaneen jo aiemmin.

Seuraavana päivänä Seiska julkaisi aiheesta laajahkon jutun, joka oli ollut tekeillä jo jonkin aikaa. Jutussa luki, että Seiskassa ”tiedettiin suhteesta jo syksyllä 2023”.

Myös Helsingin Sanomat julkaisi uutisen: suhde oli kehittynyt kevään aikana.

Koska Yläjärvi ja Kauppinen olivat kilpailevien lehtien päätoimittajia, suhteesta oli informoitu myös työnantajia.

Oliko Yläjärvi uutisessa täysin rehellinen? Oliko Helsingin Sanomat rehellinen?

Yläjärvi vastaa kysymyksiin heti: ”Olin. Oli.”

Havainnot siitä, että suhde olisi alkanut paljon aiemmin, eivät siis pitäneet paikkaansa?

”Ei.”

Tämänkin Yläjärvi sanoo viipymättä. Sitten hän vaikenee, hakee sanoja.

”Perttu oli ystävä tosi monta vuotta, joten totta kai… olin hänen kanssaan tekemisissä vapaa-ajalla. Tämä oli yhtiössä tiedossa.”

”On selvää, että tämmöisessä tehtävässä, pörssiyrityksessä niin kuin Perttukin on, suhde on tuotava julki tosi nopeasti…”

Hän huokaisee.

”Myös tilanteessa, jossa ei ehkä hirveän laajalle yleisölle vielä toisi sitä julki.”

”Anteeksi, tämä asia on mulle vähän hankala.”

Hän on pitkään hiljaa. Sanoo sitten, ettei itse kysymys ole hankala, vaan viime kesä. ”Se oli aika paineellinen.”

Enempää hän ei halua asiaa selventää. Toteaa vain, että somekirjoittelu oli raskasta luettavaa, asiatontakin.

He eivät ole enää pari, hän sanoo, ystäviä sen sijaan edelleen.

Viiden vuoden kuluttua toimittaja ei tunnista työtään.

Niin Yläjärvi totesi Perugian paneelikeskustelussa, pastellin­sävyisten kattofreskojen alla. Hän viittasi tekoälyyn: se mullistaa työtavat.

Tätä juttua on tehty perinteisillä menetelmillä. On haastateltu neljäätoista ihmistä, jotka tuntevat Yläjärven tai Helsingin Sanomat. (He esiintyvät jutussa nimettöminä asemansa vuoksi.) On luettu lehtijuttuja, kolumneja ja kommenttiketjuja. On istuttu tilaisuudessa, jossa Yläjärvi puhui johtajuudesta. On haastateltu Yläjärveä itseään ja kirjoitettu pitkä teksti.

Tekoälyä on käytetty haastattelunauhojen litteroinnissa, mutta niitäkin on tarkistettu.

Miten tämä tehtäisiin viiden vuoden kuluttua?

Yläjärvi visioi mielellään. Huomauttaa tosin, ettei suhtaudu tekoälyyn varauksetta – jos sellainen kuva on syntynyt.

”Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että tämä on dystooppista ja kamalaa.”

Koko juttuprosessi on toisentyyppinen, hän uskoo. Ehkä koodaisin – iso osa toimittajista varmasti koodaa. Videot ja audiot olisivat­ itsestään selvästi mukana. Tiedot olisi todennettu aivan eri tavalla, koska mitään viestejä tai sähköposteja ei voisi pitää aitoina.

Tästä syystä olisin hankkinut tietoa analogisesti, tavannut vielä enemmän ihmisiä.

Tässä mielessä palataan siis taaksepäin, ”peruutetaan voimallisesti”, kuten Yläjärvi muotoilee.

Mutta tekoäly hoitaa paljon, se on varmaa. Perugiassa Yläjärvi muotoili asian näin:

Ei ole tekosyytä jättää ihmiselle tehtäviä, jotka kone tekee paremmin.

”Kyllä mä sanoisin, että Erja on pidetty talossa. Ihan joo.”
Toimittaja Helsingin Sanomista

Sanomatalon seitsemännessä kerroksessa käydään läpi viikonlopun julkaisukalenteria. Avokonttorin sohvilla istuu reilun kymmenen hengen porukka. Uutispäälliköitä, toimituspäälliköitä.

Yläjärvi on huolissaan säästä. Lauantaina se on niin hyvä, että ”lukijat tulee olemaan ihan muualla”.

Uutispäällikkö Jaakko Kangasluoma kertoo, että iltayhdeksältä verkkoon tärähtää hyvin pitkä juttu luksusbisneksestä. Se on alun perin julkaistu saksalaisessa Der Spiegelissä.

Juttu alkaa ylellisestä laukusta, Kangasluoma sanoo, mutta ei muista nimeä. ”Mikä se laukku on?”

”Birkin”, Yläjärvi vastaa heti. Muuten hän kommentoi harvakseltaan, kuuntelee lähinnä.

Viikonlopun ”henkinen pääjuttu” on Eero Lehden ja Liisa Hyssälän rakkaustarina. Sunnuntaina aamupäivällä julkaistaan Janne Katajan makaronilaatikko.

”Anteeks mikä se oli?” Yläjärvi kysyy.

Kangasluoma selventää: Näyttelijä Janne Kataja kertoo Kuukausiliitteen palstalla makaronilaatikkonsa reseptin. 

Lähteenä käytetty myös Mari Mannisen kirjaa Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (Vastapaino, 2025).