Kuinka nopeasti käännät sata sivua proosaa, Kaijamari Sivill?

Kaksi miestä saapuu kylään, jonka asukkaat on tapettu ja talot poltettu. Yhdessä ovensuussa kanat nokkivat maahan kaatunutta jauhoa.

”Oispa sulla veihti”, nuorempi mies sanoo vanhemmalle. ”Lihhaa täällä ois ku vaan ois veihti… Meijän häätys tutkia nämä talot ja kahtoa mitä kaikkea täällä on.”

Kohtaus on Cormac McCarthyn romaanista Veren ääriin. Se sijoittuu 1850-luvulle Teksasin ja Meksikon väliselle rajaseudulle, jossa raivoaa sota ja väkivalta.

Tarkkakorvainen lukija erottaa repliikeissä suomalaisen koillismurteen kaiun.

Suomentaja Kaijamari Sivill laittoi verevät ja juurevat Villin lännen miehet puhumaan samaan tapaan kuin ihmiset hänen synnyinseudullaan Kuusamossa.

”Minun oli tavoitettava henkilöhahmoille luonteenomainen puhetapa. Heidän kielensä ei ole mitään standardienglantia.”

Jos Sivill olisi kääntänyt repliikit tavalliselle suomelle, Veren ääriin ei tavoittaisi McCarthyn proosan syviä ulottuvuuksia. Murre ei ole vain tapa puhua vaan myös tapa tarkastella maailmaa.

Sivill vertaa kääntämistä esittävään taiteeseen: pyrkimyksenä on loihtia teoksen sävyt ja vivahteet suomen kielelle niin että lopputulos tekee oikeutta kirjailijan tyylille.

”Kääntäjällä on oltava käytössään oman kielensä keinot ja varannot samalla tavalla kuin kirjailijalla.”

Kirjailijoiden tavoin kääntäjät tukeutuvat henkilökohtaiseen kielimaisemaansa. Vaikka Sivillin puheessa ei erotu koillismurre, hänen on helppo kaivaa se esiin.

”Meillä kotona ei puhuttu vahvaa murretta, mutta kuulin sitä ympärilläni kaiken aikaa.”

Sivill muistelee opettajaisäänsä, joka toimi vapaa-ajallaan poronhoidossa. Kun isä selvitteli puhelimessa paliskunnan asioita, hänen puheensa vaihteli murteellisesta ilmaisusta opettajamaiseen kieleen.

Perhe asui kirjaston naapurissa, kun Sivill oli pieni. Vanhemmat lukivat paljon ja tartuttivat rakkauden kirjoihin.

Tarinoiden maailma vaikutti tyttöön voimallisesti. Kun Sivill luki Sakari Topeliuksen satukokoelmaa Lukemisia lapsille, hän otti pöydälle eteensä kuivaa leipää ja lasillisen vettä, jotta voisi eläytyä köyhän lapsen kokemuksiin.

”En haaveillut kirjailijaksi tulemisesta. Minulla ei ole ollut oikeastaan koskaan omaa kirjallista kunnianhimoa.”

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Sivill lähti Kuusamosta eikä ajatellut palaavansa. Päätös ei ole pitänyt, sillä hän viettää koillisen maisemissa nykyisin suuren osan vuodesta. Metsäinen luonto vaaramaisemineen antaa vastapainoa pääkaupunkiseudun hälinälle.

Kulkemista Helsingin ja Kuusamon välillä helpottaa se, että kääntäjän työ ei ole paikkaan sidottua. Puoliso Markku Päkkilä toimii samassa ammatissa.

Helsingissä Sivill aloitti opintonsa opettajankoulutuslaitoksessa. Suunnitelmat muuttuivat, kun 1980-luvun sivistysyliopisto tarjosi mahdollisuudet opiskella laajasti eri aineita. Taidehistoria, kirjallisuustiede, estetiikka ja kielet vetivät Sivilliä puoleensa.

Englannin kielen laitoksella legendaarisen suomentajan Kersti Juvan käännöskurssit herättivät kipinän. Sivillistä tuntui, että kääntäminen voisi olla hänen juttunsa.

”Siihen sisältyi kaikki, mistä olin kiinnostunut: lukeminen, kirjoittaminen, kulttuurin, yhteiskunnan ja historian ilmiöihin perehtyminen.”

Vuonna 1988 Sivill sai osa-aikatyön käännöstoimistossa. Hän käänsi yritysten ja instituutioiden tekstejä suomesta englanniksi ja englannista suomeksi.

Veri veti kuitenkin kaunokirjallisuuden pariin. Ensimmäinen Sivillin suomentama romaani ilmestyi vuonna 1992. Se oli Danielle Steelin Sydänääniä ja edusti romanttista viihdettä.

”En muista tarkasti”, Sivill vastaa kysymykseen käännöstensä lukumäärästä. ”Mutta kyllä niitä on toista sataa.”

Hänen suomentamiensa kirjailijoiden kaarti ulottuu Sally Rooneystä ja Bernardine Evaristosta Colm Tóibíniin ja Maggie Nelsoniin. On lukuromaaneja, taideproosaa, esseistiikkaa.

Klassikoista hän on tulkinnut suomeksi Virginia Woolfia ja Sylvia Plathia, joista jälkimmäisen Lasikello näkee päivänvalon elokuussa.

”En suomenna klassikkoja vanhojen käännösten päälle, vaan työskentelen itsenäisesti. Toki tiedostan, että vanhat käännökset ovat monille tuttuja ja rakkaita. Se vaikuttaa omalla tavallaan uusien suomennosten vastaanottoon.”

Huhtikuun lopulla Sivill sai viimeisteltyä Yhdysvalloissa asuvan intialaiskirjailijan Kiran Desain 700-sivuisen Sonian ja Sunnyn yksinäisyyden.

Se on Desain ensimmäinen teos kahteenkymmeneen vuoteen. Edellinen romaani Menetyksen perintö toi hänelle Booker-palkinnon.

Desain suomentaminen oli Sivillille uudenlainen kokemus, sillä vaikka romaani on kirjoitettu englanniksi, se sisältää runsaasti aineksia intialaisesta kulttuurista. Sivill mietti, kääntääkö romaanissa esiintyviä intialaisuuksia, mutta päätti jättää useimmat Desain käyttämään muotoon.

”Me valkoiset länsimaalaiset olemme tottuneet siihen, että ymmärrämme kaiken mitä luemme, ja jos emme ymmärrä, odotamme, että se selitetään meille. Siinä on kolonialistista alentuvaa asennetta.”

Sivill ei käännä muista kielistä kuin englannista, mikä helpottaa hänen työtään siinä mielessä, että kulttuuri on tuttua ja selvittämistä vaativista asioista on paljon tietoa tarjolla.

Vieraammista kielistä suomentavat lähestyvät usein kustantamoita omilla käännösehdotuksillaan. Englannista suomentavilla tilanne on toinen: kustantamot tuntevat englanninkielisen kirjallisuusmaailman ja päättävät mitä listoilleen ottavat.

”Toki ehdottaakin voi, mutta harvemmin ehdotukset menevät läpi.”

Kääntämistään kirjailijoista Sivill pitää itselleen läheisimpänä Cormac McCarthya.

Hän on suomentanut kolme vuotta sitten kuolleelta prosaistilta kuusi romaania. Seitsemäskin tulee, sillä aikoinaan kääntämättä jäänyt Outer Dark on tulevien töiden listalla.

McCarthyn merkittävimmät teokset Veren ääriin ja Tie poikkeavat melkoisesti toisistaan.

Veren äärissä mielenmaisema on William Faulknerilta, kieli Vanhasta testamentista, kerronta Herman Melvilleltä ja tapahtumat Villistä lännestä. Sanasto on runsasta, vivahteikasta ja patinan peittämää.

Sivill myöntää, että Veren ääriä suomentaessa tuli välillä vastaan tukalia paikkoja.

”Mutta McCarthy on tavattoman tarkka kirjoittaja. Hänen tekstistään saa aina selvää, kunhan vain perehtyy taustalla oleviin asioihin.”

Tie sijoittuu apokalypsin jälkeiseen tuhkan peittämään maailmaan. Veren ääriin verrattuna kerronta on minimalistista. McCarthy pyrkii ilmaisemaan mahdollisimman vähillä sanoilla mahdollisimman paljon. Tuhon maiseman kuvaus on samaan aikaan korutonta ja lyyristä.

Veren äärissä väkivalta vyöryy suoraan lukijan silmille, mutta Tiessä se lymyää pahaenteisenä taustalla.

Sivill luonnehtii Tietä vavahduttavaksi kokemukseksi niin luettuna kuin käännettynä.

”Suomentaessani Tietä jouduin miettimään tarkkaan niin rivit kuin rivien välit. Se on niin niukalla ilmaisulla kirjoitettu, että jokaisella sanalla on painoa.”

McCarthyä ovat kääntäneet myös Erkki Jukarainen ja Raimo Salminen, mutta Sivilliä voi hyvällä syyllä kutsua McCarthyn suomenkieliseksi ääneksi. Hänen käännöksistään välittyy proosan mestarin intensiteetti.

Sivill ei tavannut McCarthyä koskaan henkilökohtaisesti eikä muutenkaan pitänyt tähän yhteyttä.

”Olen harvoin yhteydessä kääntämiini kirjailijoihin. Ajattelen niin, että kirjailija laittaa kirjaan sen minkä haluaa sanoa ja minun tehtäväni kääntäjänä on selvittää se.”

Sivillin työpäivät kulkevat yleensä tuttua rataansa. Hän aloittaa työt aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä ja lopettaa viimeistään illalla kuudelta.

Ruudulla on auki käännöstiedosto ja pöydällä tietokoneen vieressä käännettävä kirja paperisena. Sivill pitää painettua kirjaa ylivertaisena käyttöliittymänä, koska sitä on helppo selailla ja silmäillä.

”Kääntäminen on pohjimmiltaan sitä, että puran lauseita ja kokoan ne uudestaan suomeksi. Lopputuloksen pitää vastata niin kirjailijan tyyliä kuin suomen kielen vaatimuksia.”

Valmista käännöstekstiä Sivilliltä syntyy tyypillisesti sadan sivun kuukausivauhtia, mikä tarkoittaa maksimissaan neljää kolmensadan sivun romaania vuodessa. Vaativammat työt vievät enemmän aikaa. Veren äärten suomentamiseen kului vuosi.

Siitä, että puoliso tekee saman katon alla omia käännöstöitään, on Sivillin mukaan paljon hyötyä. He lukevat ristiin toistensa tekstejä ja keskustelevat vastaan tulevista ongelmista. Välillä syntyy näkemyserojakin, vaikka molemmilla on samansuuntaiset käännösperiaatteet.

”Arvostamme toistemme mielipidettä ja oivalluksia, mutta viimeinen sana jää aina sille, jonka käännöksestä on puhe.”

Kun keskustelu kääntyy tekoälyyn, Sivill huokaisee. Se ei ole hänen mielipuheenaiheitaan. Sivill myöntää suhtautuvansa tekoälyyn luddiitin tavoin. Hän ei käytä sitä missään muodossa ja on poistanut siihen liittyvät ominaisuudet hakukoneistaan.

”Henkilökohtainen näkemykseni on että nyt kohkataan kamalasti asioista, jotka lopulta hupenevat omaan mahdottomuuteensa.”

Vaikka tekoälyä käytetään erilaisissa käännöksissä, siltä puuttuu Sivillin mielestä sellaiset kielelliset kyvyt, joita vaaditaan sävykkäässä kirjoittamisessa ja kääntämisessä. Tekoäly ei ajattele, tunne tai ymmärrä eikä sillä ole edellytyksiä tavoittaa omaperäistä tyyliä.

”Tekoälyn tekemien käännösten editointi on kovaa työtä. Siinä joutuu tekemään tavallaan samat asiat uudestaan.”

Varteenotettavaa kilpailijaa Sivill ei pysty tekoälyssä näkemään. Hän ei usko, että se pystyisi tavoittamaan Veren äärten kaltaisten romaanien runsauden tai Tien kaltaisten romaanien niukkuuden niin että lukijat saisivat täysipainoisen esteettisen elämyksen.

Otetaanpa Veren ääristä alkukielinen katkelma: The rain had stopped and the air was cold. He stood in the yard. Stars were falling across the sky myriad and random, speeding along brief vectors from their origins in night to their destinies in dust and nothingness.

Näin sen suomentaa tekoäly: ”Sade oli lakannut ja ilma oli kylmä. Hän seisoi pihalla. Tähtiä putoili taivaan halki lukemattomina ja sattumanvaraisina, kiitäen lyhyitä ratojaan alkuperästään yössä kohti kohtaloaan tomussa ja tyhjyydessä.”

Ja näin Sivill: ”Sade oli lakannut ja ilma oli kylmä. Hän seisoi pihassa. Taivaalla satoi tähtiä viljalti mutta satunnaisesti, ne kiisivät lyhyen ratansa yön lähteiltä kohtalonsa tomuiseen tyhjyyteen.”

Katkelmista näkyy, että tekoäly selviytyy moitteitta yksinkertaisista peruslauseista, mutta vivahteikkaammista virkkeistä tulee tyylillisesti ja sisällöllisesti kelvotonta sanapuuroa.

”On vaarallista, jos tekoälytauhka alkaa muokata käsityksiämme hyvästä kielestä ja hyvästä käännöksestä. Samalla heikkenee ajattelukykymme.”