Kuulento näytti, mitä Yhdysvallat ennen oli

Miehistö laskeutui onnistuneesti takaisin Maan kamaralle Suomen aikaa viime lauantaina, 11. huhtikuuta. Siihen päättyi Yhdysvaltain avaruushallinnon Artemis 2 -kuulento, jonka aikana nelihenkinen astronauttijoukko matkusti yli 400 000 kilometrin päähän. 

Lennolla miehistö kiersi Kuun pimeän puolen ja kävi pidemmällä avaruudessa kuin kukaan ennen heitä. Ei siis ole ihme, että Artemista seurattiin Maassa silmä kovana. Sen etenemisestä raportoitiin perinteisessä mediassa, ja Nasan välittämää kuva- ja videomateriaalia ihailtiin sosiaalisessa mediassa päivätolkulla. 

Tehtävän ennätyksellisyys ei ollut kuitenkaan ainoa syy, miksi Artemis menestyi sosiaalisessa mediassa niin hyvin. Miehistön puheissa ja maahan välittyneissä kommenteissa oli huumoria, iloa ja lämpöä – jopa rakkautta. 

Samanlainen kepeys näkyi myös Nasa-organisaation päivityksissä, kun se välitti sosiaaliseen mediaan erilaisia tieto- ja tunnelmapaloja avaruudesta. Lennonjohto Texasin Houstonissa herättää joka päivä astronautit jollakin hauskalla biisillä, Nasa kertoi. Yksi kappaleista oli Chappell Roanin vuoden 2020 hitti Pink Pony Club. Se käsittelee vapautumista, seksuaalivähemmistöjä ja itsensä hyväksymistä. 

Nasa on Yhdysvaltain liittovaltion alainen virasto. Nykyisen presidentin Donald Trumpin kaudella monet hallinnon osat on otettu tiukkaan poliittiseen ohjaukseen, mikä on tarkoittanut myös niiden viestinnän suitsimista. 

Runsaan vuoden aikana silmiä on saanut hieraista monta kertaa, kun Yhdysvaltain erilaiset viranomaistahot ovat jakaneet propagandalta maistuvia tiedotteita tai outoja, presidenttiä lähes koomisuuteen asti ylistäviä viestejä. Nykyisen hallinnon karsastamia teemoja, kuten yhdenvertaisuutta, on himmailtu. Samalla hypermaskuliiniselle äijäilylle ja jopa ”soturihengelle” on haluttu antaa enemmän tilaa. 

Jostain syystä on käynyt niin, että Nasa on joko tarkoituksellisesti tai vahingossa jäänyt tämän kontrollin ulkopuolelle. Astronautit eivät ”soturoineet” kuun pimeällä puolella, heittäneet loukkaavaa herjaa tai kuunnelleet Trumpin kampanjabiisejä – kuten Village Peoplen YMCA:ta. Sen sijaan he vitsailivat ja puhuivat pehmoja, mutta tekivät hommansa hyvin. Yhdistivät rentouden, välittömyyden ja pätevyyden. 

Ehkä Artemis-sisältö olikin siksi niin suosittua, että se tuli ikään kuin vahingossa näyttäneeksi kaiken nykyisen menon keskellä, mitä Yhdysvallat joskus oli – tai pikemminkin, millaisen kuvan Yhdysvallat joskus halusi luoda itsestään. 

Se on valtio, joka tekee maailman mahtavimpia asioita, ja jotakin sellaista, jota yksikään toinen ei voi tehdä. Mutta samalla se on valtio, joka puolustaa vapautta ja korostaa toisista välittämistä. Mahtavuuden keskellä pehmeitä arvoja. 

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti taannoin kolumnissaan Ylellä, että kulttuurisesti ja sosiaalisesti jaetut mielikuvat ovat niin kestäviä, että ne säilyvät, vaikka todellisuus olisi jo muuttunut. 

Vuorelma käytti esimerkkinä juuri Yhdysvaltoja. Hänen mukaansa moni poliittinen päättäjä esimerkiksi Suomessa puhuu usein pikemminkin mielikuvastaan Yhdysvalloista, ei niinkään siitä, mitä valtio nykyään todellisuudessa edustaa. 

Tässä kuvassa Trump nähdään kuriositeettina, jonka jälkeen Yhdysvallat voisi palata ”normaaliin päiväjärjestykseensä”. Olemaan se vanha ja tuttu demokratian sekä vapauden puolustaja. Vuorelma arvioi, ettei mielikuva tunnu muuttuvan samaa tahtia totuuden kanssa. Vanhaan nimittäin on tuskin paluuta. 

Yhdysvallat on ainoa kulttuurinen supervalta, joten jonkinlainen mielikuva amerikkalaisuudesta on lähes kaikilla Maan asukkailla. Vuorelma voikin olla oikeassa, että mielikuva johtaa meidät väärälle polulle ja antaa huonot eväät nykypolitiikan tulkitsemiseen. 

Mutta voisiko Artemis-kuulento toimia jonkinlaisena todisteena siitä, että ”vanha Yhdysvallat” ei olekaan kokonaan häipynyt? Että jaettu mielikuva olisi tosiaan niin kestävä, että se olisi sitä myös Yhdysvalloissa? 

Tällöin vanha kulttuurinen kertomus eläisi edelleen taustalla erilaisissa instituutioissa ja niiden pätevissä tekijöissä. 

Toisinaan se pilkahtelee esiin erilaisista raoista ja muistuttaa, että tätäkin amerikkalaisuus edelleen on. 

Robert Sundman on Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja. Hän seuraa mielellään myös nykykulttuuria ja mediaa.