Onko Suomi kehitysavun kehitysmaa?
Suomen hallitus päätti kehysriihessään 29 miljoonan euron lisäleikkauksesta kehitysyhteistyövaroihin vuodelle 2015. Tulevina vuosina leikkaukset ovat noin 90 miljoonaa euroa.
Perinteinen tapa mitata teollisuusmaiden sitoutuneisuutta globaaliin oikeudenmukaisuuteen on ollut jo kauan YK:ssa sovittu 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta kehitysyhteistyölle. Sitoumustaan Suomi ei ole koskaan pitänyt. Uusien leikkausten myötä tavoite karkaa entistä kauemmaksi. Miksi jokainen hallitus, myös nykyinen, hurskastelee tavoitteella kirjaamalla sen ohjelmaansa, vaikka siihen ei tosiasiassa sitouduta? Millaisena globaalina toimijana Suomi näin näyttäytyy?
On henkilökohtaisestikin masentavaa, että vaadimme samaa asiaa jo 1980-luvun alkupuolella. Opiskelijoiden ja muutaman kansalaisjärjestön yhteistyönä synnytettiin prosenttiliike, jossa tavalliset ihmiset sitoutuivat antamaan prosentin tuloistaan valitsemaansa kohteeseen. Yksittäinen kansalainen sitoutui konkreettisesti siihen, mihin valtio ei lupauksistaan huolimatta ole kyennyt. ”Nollapisteseiskasta” on tullut suomalaisen kehitysmaaliikkeen pysyvä vaatimus.
Määrällinen tavoite ei tietenkään korvaa laatua. Koko kehitysrahoituskenttä on muutoksen vallassa. On tärkeää muistuttaa paitsi sovituista määristä myös yhteisistä kriteereistä.
Koko kansainvälinen yhteisö pohtii tällä hetkellä nk. vuosituhattavoitteiden jälkeistä aikaa. YK:ssa sovittiin vuonna 2000 kahdeksasta globaalista tavoitteesta, mutta vain kolme niistä tullaan saavuttamaan vuoteen 2015 mennessä. Nyt muotoillaankin kansainvälistä post-2015-suunnitelmaa.
Suomi lähettää varsin kyseenalaisen viestin kansainväliselle yhteisölle väistämällä vastuutaan 0,7-tavoitteesta jälleen kerran. Ruotsi, Tanska, Norja ja Luxemburg ovat pitäneet lupauksestaan kiinni. Tänä vuonna joukkoon on liittynyt myös Britannia.
Kaikissa näissä maissa ymmärretään Suomea paremmin se, että kehitysyhteistyö on erottamaton osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. YK:n turvaneuvostoon ei päästy katteettomien mielikuvien avulla. Suomi rauhanvälityksen asiantuntijana näyttäytyy kansainvälisesti (joidenkin) suomalaisten hellimänä ihannekuvana maastaan, vaikka konkreettiset toimet kertovat päinvastaisesta.
Suomalaisissa kehityskysymyksiin keskittyneissä kansalaisjärjestöissä on osaamista, jota pitää hyödyntää, kun muotoillaan tulevia tavoitteita. Kansalaisjärjestöt vaativat Suomen lunastavan lupauksensa, mutta haluavat olla mukana myös määrittelemässä laatua ja kriteereitä.
Uusi nk. Team Finland -verkosto pyrkii tehostamaan Suomen taloudellisten ulkosuhteiden toimintaa ja parantamaan ulkomailla toimivien julkisrahoitteisten organisaatioiden yhteistyötä.
Tavoitteena on tuoda yhteen keskeiset viranomaiset ja organisaatiot, mutta toistaiseksi kansalaisyhteiskunnan edustus on ollut varsin puutteellista verrattuna yritysmaailmaan.
Yritysvastuun, ihmisoikeusvelvoitteiden ja olemassa olevien sitoumusten noudattamisen tulee olla punaisena lankana Team Finland -hankkeessa.
Erilaisten toimijoiden näkemyksissä on aitoja eroja, jotka on syytä ottaa vakavasti. Muuten pelataan taas pelkillä mielikuvilla. Ei ole olemassa mitään yhtä yhtenäistä Suomi-venettä, jolla olisi kaikissa asioissa samat tavoitteet ja arvot.
On luotava tosiasioihin pohjautuvaa Suomi-kuvaa, jonka peruslähtökohtana on kaikkien toimijoiden johdonmukainen sitoutuminen kansainvälisiin sopimuksiin.