Itä-Suomen kehittäminen tekisi Suomesta turvallisemman

Kokonaisturvallisuus on noussut Euroopassa tärkeäksi puheenaiheeksi. Suomi on tehnyt EU-komissiolle aloitteen EU:n varautumisunionista (Preparedness Union) ja presidentti Sauli Niinistö on laatinut komissiolle korkean tason kokonaisturvallisuusraportin.

Kokonaisturvallisuus on käsitteenä haastava uussana. Suomalaiseen turvallisuuskieleen se tuli vuonna 2012 valtioneuvoston periaatepäätöksessä. Käsite juontaa juurensa valtioneuvoston turvallisuusstrategiatyöhön, jota on kehitetty vuosituhannen alusta lähtien yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen näkökulmasta tehostamaan eri hallinnonalojen varautumistoimintaa ja varautumiseen liittyvää yhteistyötä.

Venäjän vuonna 2014 aloittama ja 2022 täysimittaiseksi sodaksi eskaloima hyökkäys Ukrainaan on muuttanut varautumisen uhkakuvien näkymää. Varautuminen sotilaallisen uhkan aiheuttamiin poikkeusoloihin on noussut nopeasti takaisin valmiussuunnittelun listojen kärkisijoille. Haasteena on, että maailma ei muidenkaan uhkakuvien osalta ole muuttunut lainkaan turvallisemmaksi. Ilmastonmuutos ja luontokato, tuotanto- ja logistiikkaketjujen haavoittuvuudet sekä talouden epävarmuuden ja globaalin eriarvoisuuden kasvu edellyttävät tehokkaampaa häiriöihin varautumista monella tasolla. Kokonaisturvallisuuden käsite vaatii syventämistä ja nykyistä tehokkaampaa operationalisoimista.

Kaupunkiseutuja etuoikeuttava aluepolitiikka muodostaa turvallisuusuhkan.

Kokonaisturvallisuus on yhdessä huoltovarmuuden kanssa noussut keskeiseksi painopisteeksi myös työ- ja elinkeinoministeriön ohjatessa aluekehitystoimintaa. Tässä artikkelissa hahmotamme, miten kokonaisturvallisuus ja aluekehittäminen liittyvät toisiinsa ja mitä haasteita näiden näkökulmien yhdistämiseen liittyy.

Aluekehittäminen on valtion alueeseensa kohdistaman hallinnan perustyökalu. Sen painoarvo valtion agendalla määräytyy suhteessa ajankohtaisiin poliittisiin ongelmiin, intresseihin ja voimasuhteisiin. Sama koskee aluekehittämisen sisältöä.

Valtion aluettaan koskevan suvereniteetin toteuttaminen edellyttää tasapainoista aluekehitystä, jossa mitään aluetta ja sen kansalaisia ei jätetä oman onnensa nojaan. Aito huoli Suomen turvallisuudesta edellyttää vahvaa otetta aluekehittämiseen ja uudenlaisen tasapainon hakemista. Valtion toimintakykyä uhkaava leikkauspolitiikka ja suurimpia kaupunkiseutuja etuoikeuttava keskittävä aluepolitiikka muodostavat nähdäksemme turvallisuusuhkan. Aluekehitystä tulee toteuttaa taloudellisesti kestävällä tavalla siten, että huolehtimalla valtion vastuulla olevista perus­asioista (infrastruktuuri, koulutus, terveydenhuolto) luodaan kaikille alueille tasavertaiset edellytykset toteuttaa omia taloudellisia vahvuuksiaan.

Ilman elinvoimaa ei ole turvallisuutta. Geopolitiikka ei anna alueellisen, elinvoimalähtöisen varautumisen kehittämiselle sen kummemmin armoa kuin aikaakaan. Eriytyvä aluekehitys ruokkii poliittista polarisaatiota, joka on uhka sekä sisäiselle että ulkoiselle turvallisuudelle.

• pääkirjoitus

  Itä-Suomi on kuva koko Suomesta – myös muualla asuvien kannattaisi pohtia Itä-Suomen asiaa

  3 MIN

Turvallisuusnäkökulmasta aluekehitys on keskeinen asia kolmesta perustavasta syystä.

Ensimmäinen syy on poliittinen eli alueiden ja niiden asukkaiden myönteinen kiinnittyminen valtioon. Tähän liittyvät sellaiset käsitteet kuin alueellinen ja sosiaalinen koheesio, poliittinen vakaus ja kansalaisen lojaliteetti, jotka ovat ratkaisevia valtion kyvylle tosiasiallisesti hallinnoida aluettaan.

Toinen syy on taloudellinen ja sen ydin Suomen kaikkien alueiden taloudellisten mahdollisuuksien täysimääräinen hyödyntäminen. Tähän liittyviä käsitteitä ovat alueellinen työnjako, tuotannolliset investoinnit ja niiden edellytyksiä luovat julkiset investoinnit (infrastruktuurit ja palvelut), toimitusvarmat arvoketjut ja huoltovarmuus. Taloutta tulee tässä yhteydessä tarkastella kansantalouden kokonaisuutena eikä vain valikoitujen toimialojen ja niiden ydinalueiden, tietotalouden urbaanien keskusten näkökulmasta ja ehdoilla. Alueiden vahvuuksia on hyödynnettävä ilmastopolitiikan käytännön toteutuksessa ja toisaalta talouden uudistamisessa vihreän siirtymän ja Euroopan riippuvuutta vihamielisistä autoritaarisista valtioista vähentävän ns. strategisen autonomian toteuttamiseksi. Jos tässä epäonnistutaan, keskeiset EU-tasolla linjatut tavoitteet tai valtion strategiset intressit eivät ole saavutettavissa.

Kolmas syy on sotilaallinen. Se tarkoittaa yhteiskunnan kykyä varautua sotaan ja sodan uhkan muodostamiin poikkeusoloihin eli huolehtimista kriittisten infrastruktuurien ja liikenneyhteyk- sien toimivuudesta sekä kokonaismaanpuolustuksen edellytyksistä. Tässä korostuvat sekä tar­ve puolustaa koko valtioaluetta että laajan val­tioalueen maanpuolustukselle tarjoamat mahdollisuudet. Suomen liikenneinfrastruktuuria on esimerkiksi vahvistettava poikkeusoloja ja geopolitiikasta johtuvia muuttuvia tilanteita ajatellen länteen suuntautuvien yhteyksien osalta siten, että liikenne ei ole minkään yksittäisen reitin tai välineen varassa.

Kokonaisturvallisuuden ja aluekehityksen yhteydessä on siis kyse valtion poikkeusolojen toimintakyvyn turvaamisesta sekä maanpuolustuksen poliittisten, taloudellisten ja sotilaallisten edellytysten luomisesta myös normaaliolojen toimintaa tukevilla keinoilla. Tämä tarkoittaa koko maassa toimivia liikenneyhteyksiä, energiantuotantoa ja -siirtoa sekä dynaamisia, maan eri osien­ omia vahvuuksia hyödyntäviä aluetalouksia, joissa on alkutuotantoa, jalostusta ja tietotaloutta yhdistäviä arvoketjuja. Elinvoimaiset alueet luovat perustan ja taloudelliset edellytykset ylläpitää turvallisuutta sen kaikissa muodoissa ja ulottuvuuksissa.

• Anjelika ja Olavi Hovin käsivarsia koristavat lasten ja lapsenlasten nimet. Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja, mutta Hovit ovat olleet naimisissa jo 25 vuotta. venäläiset Suomessa

  Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja – Hovin pariskunta on ”tatuoitu yhteen”

  16 MIN

Sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden haasteet ovat kytkeneet Suomen aluekehityksen turvallisuuteen.

Sisäisen turvallisuuden kannalta kysymys on ollut valtioalueen hallittavuudesta ja paikallisyhteisöjen ja niiden mukana kansalaisten kiinnittymisestä valtioon. Kyse on kansalaisten luottamuksesta sekä viranomaisiin että toisiinsa.

Ulkoisen turvallisuuden kannalta kyse on valtion kyvystä toteuttaa suvereniteettiaan koko valtioalueella. Tämän materiaaliset edellytykset ovat sidoksissa kykyyn hyödyntää koko valtio­alueen taloudellista potentiaalia ja näin saavutettuun yhteiskunnan toimintakykyyn poikkeusoloissa.

Aluekehitys kytkeytyy myös kysymykseen maan kehittyneisyyden kansainvälisestä vertailusta: onko Suomi kokonaisuudessaan kansainvälisessä vertailussa kehittynyt, hyvinvoiva ja turvallinen yhteiskunta, vai jakautuuko se vaurauden ja hyvinvoinnin saarekkeisiin, joiden ulkopuolella kehitystaso on alhainen, väestö ikääntynyttä tai pahoinvoivaa ja taloudelliset mahdollisuudet rajoittuneita. Aluekehityksen ja turvallisuuden välinen suhde voidaan kiteyttää toteamukseen, että poikkeusoloissa toimimisen edellytykset rakennetaan normaalioloissa.

Aluekehityksen ja turvallisuuden elimellinen yhteenkuuluvuus on Suomessa unohdettu. Syy tähän on 1990-luvulta asti vallinnut ajattelumalli, joka mieltää kansainväliset suhteet miltei yksinomaan taloussuhteina. Suomen valtion toimintaa ohjaava rationaliteetti ja käsitys yhteisestä edusta on mielletty hyvin kapeasti taloudellisen kilpailukyvyn kautta.

Sekä kilpailukyky että talous voidaan kuitenkin ymmärtää useammalla tavalla. Mitä valtion toiminnassa pidetään järkevänä tai tärkeänä riippuu siitä, miten kapeasti tai laveasti kansainvälinen kilpailu määritellään. Koskeeko se yksinomaan vientiyritysten menestystä globaalissa taloudessa vai myös menestystä esimerkiksi inhimillisen kehityksen indeksillä arvioituna? Entä missä määrin kilpailussa on kyse kansainvälisen politiikan perusasiasta, selviytymisestä valtioiden välisessä voimapoliittisessa kamppailussa? Nämä eri näkökulmat huomioimalla voidaan myös hahmottaa kenen turvallisuudesta puhumme kokonaisturvallisuuden kautta. Valtion, alueiden, eturyhmien, paikallisyhteisöjen tai yksilöiden turvallisuusintressit eivät ole lähtökohtaisesti yhteismitalliset, ja siksi niiden yhteensovittaminen vaatii kokonaisvaltaista ymmärrystä ja työtä.

Suomen näköaloja kilpailukykyyn on hallinnut 2000-luvun alusta alkaen Nokia-kokemus: odotusten keskittyminen korkeaan teknologiaan ja korkeaa lisäarvoa tuottavaan tietotalouteen. Tietotalous on tutkimus- ja innovaatiopainotteista, ja tästä on päätelty kansainvälisiä kehitysoppeja seuraten, että taloudellinen kehitys edellyttää maksimaalista verkottumista, joka on mahdollista vain suurimmille kaupunkiseuduille.

Pääkaupunkiseudun ja Tampereen välisen kasvukäytävän ulkopuolelle jäävät alueet ovat joutuneet käymään ankaraa kamppailua menestyäkseen maan sisäisessä kilpailussa, jonka panoksia ovat tulevaisuudenusko ja julkiset investoinnit, jo olemassa olevien infrastruktuurin ja palveluiden ylläpitäminen mukaan lukien. Erityisen vaikeaan asemaan on joutunut Itä-Suomi. Sen valttina muuhun Suomeen nähden pidettiin pitkään yhteistä rajaa Venäjän kanssa, mutta Venäjän aloitettua täysimittaisen sodan Ukrainassa rajasta tuli ensin Venäjän vastainen raja ja vuoden 2022 jälkeen se on monilta osin sulkeutunut. Samalla sulkeutuivat Itä-Suomessa monet aluekehityksen näkymät.

Tosiasiallisesti geopoliittinen muutos ei rajaudu raja-alueeseen vaan koskee koko Suomen sisämaa-aluetta Itä-Lappia myöten. Jos raja ei yhdistä, se erottaa. Vallitsevassa tilanteessa Suomen itärajasta on tullut EU:n ja Naton ulkoraja. Sitä vasten sijaitseva Suomen sisämaa-alue on hyvin haavoittuvassa asemassa oleva reuna-alue, jonka yhteydet muuhun maailmaan, myös taloudellisessa mielessä, ovat muodostuneet pitkiksi.

Itäisen Suomen asemassa kiteytyy suomalaista aluekehitysajattelua vaivaava turvallisuuspolitiikan unohdus. Kilpailukyvyn rinnalla olisi huolehdittava valtion alueellisesta eheydestä, huoltovarmuudesta ja poikkeusolojen toimintakyvystä. Unohduksen syy on lähes yksinomaan tietotalouden malliin nojaava käsitys kilpailukyvystä ja tähän kytkeytyvien taloudellisten ja poliittisten intressien yliedustus. Unohdusta ruokkii myös ajatusmalli, jonka mukaan kylmän sodan päättymisen jälkeinen globalisaation aikakausi olisi jonkinlainen pysyvä normaali ja Suomi taloussuhteiden kautta muuhun maailmaan kytkeytyvä lintukoto. Unohduksen seuraus on julkisten investointien kohdentaminen suurimmille kaupunkiseuduille ja eriytyvä aluekehitys. Turvallisuuspoliittisia seurauksia ovat alikehityksen kierteeseen ajautuvat alueet ja huonosti voivat yhteisöt, vahvistuva poliittinen polarisaatio sekä valtion heikkenevä toimintakyky. Tähän kehitysdynamiikkaan on välttämätöntä puuttua ajoissa. Tarvittava aluekehitystä koskeva ajattelun ja arvojen muutos on mahdollista saavuttaa kokonaisturvallisuuden näkökulman avulla.

Koronakriisin seurauksena kansallisen turvallisuuden ja varautumisen sääntelyä ollaan vihdoin tarkastelemassa jonkinlaisena kokonaisuutena.

Suomen kansallisen varautumisen konseptit ovat rakentuneet vuosikymmenten mittaan maail- man muutosten sekä yhteiskunnan vaatimusten ja odotusten myötä. Maailmansotien jälkeisen ajan siviiliyhteiskunnan tuesta maanpuolustukselle on kuljettu vähitellen yhteiskunnan kokonaisvarautumisen järjestelyihin. Kaaret ovat pitkiä: valmiuslaki kokosi sotien jälkeen kehittyneen hajanaisen valmiussääntelyn yhteen 1991 ja lain päivitys uuden perustuslain aikaan valmistui 2011. Ensimmäisen kerran valmiuslain pykäliä sovellettiin poikkeusolojen hallintaan koronakriisissä 2020–2021.

Teknologinen kehitys vei 1900-luvun lopulla yhteiskuntaa yhä sofistikoituneempiin ja erikoistuneempiin turvallisuusjärjestelyihin. Turvallisuuden ylläpito vaati erikoistumista ja erikoisosaamista. Vuosituhannen vaihteessa kuitenkin havahduttiin siihen, että yhteiskunnan turvallisuustoiminnat oli liian pitkälle kapseloitu erillisille turvallisuus- ja valmiusyksiköille niin hallinnossa kuin yksityisellä puolellakin. Tajuttiin, että turvallisuuden tavoitetta ei saavuteta, jos sen tekemiseen osallistuvien joukkoa ei laajenneta.

Tässä vaiheessa turvallisuuden määritelmä laajeni ensin perinteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimestä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden erilaisiin jaotteluihin. Ne antoivat vähitellen tilaa myös eri alojen turvallisuussääntelyn kehittämiselle, ja kokonaisuudesta alettiin puhua elintärkeiden toimintojen turvaamisena. Lopulta valtioneuvosto otti käyttöön kokonaisturvallisuuden käsitteen. Asia jäi kuitenkin periaatepäätöstasolle eikä valtion johdon organisointia uudistettu millään toimivaltuuksia synnyttävällä, sääntelyyn pohjautuvalla tavalla johtamaan kansallista varautumista. Ainoa valtioneuvoston lakisääteinen poliittisen johtamisen elin on turvallisuusasioissa edelleen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta. Sen mandaatti ja osallistujajoukko heijastaa perinteistä ajatusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”kovasta ytimestä”.

Koronakriisin seurauksena kansallisen turvallisuuden ja varautumisen sääntelyä ollaan vihdoin tarkastelemassa jonkinlaisena kokonaisuutena. Edelleen kokonaisturvallisuuden käsite on kuitenkin enemmän iskusana kuin johdonmukaisesti turvallisuusajattelua jäsentävä kehittämisen työväline. Ei se toki oikeudellinen käsite olekaan, kuten valtioneuvosto on linjannut. Konseptin kehittäminen on ulkoistettu puolustushallintoon kuuluvalle turvallisuuskomitealle, joka on virkamiehistä koostuva valtioneuvoston tukielin.

Pahimmillaan kokonaisturvallisuuden käsite uhkaa näivettyä eufemismiksi, jota käytetään, kun turvallisuudesta puhuminen kuulostaa liian latautuneelta ja herättää ikäviä kysymyksiä esimerkiksi toimivallan jaosta ja johtamisesta. Merkillinen paradoksi on, että vaikka turvallisuuden järjestelyihin liittyy täsmällisiä, pakkokeinojen käyttöön oikeuttavia valta-asetelmia, yhteiskunnallisen turvallisuuden käsitteet ovat tulkinnanvaraisia, alati muuttuvia ja heiveröisesti lainsäädännössä määriteltyjä.

Kun nyt innokkaasti myymme suomalaista kokonaisturvallisuuden mallia maailmalle, olisi hyvä katsoa myös lähelle ja miettiä, miten tämän ajatuskehikon saisi toimimaan oman maan kehittämistyössä. Erityisen tärkeää olisi miettiä, miten kaikki toiminnan tasot –  alueet, kunnat, paikallisyhteisöt, yritykset ja yksilöt – saadaan aidosti osallisiksi ja omistajiksi poikkialaisen turvallisuustyön kehittämiseen.

• On täysin selvää, että käännytyslailla ajetaan myös maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa, sanoo eurooppaoikeuden yliopistonlehtori. itäraja

  Suomi on ennenkin yrittänyt sulkea itä­rajaa turva­paikan­hakijoilta – 1990-luvulla sisä­ministeri halusi käyttöön poikkeus­pykälän

  10 MIN

Aluekehittämisen ja kokonaisturvallisuuden suhteessa – tai aluekehittämisen tarkastelussa kokonaisturvallisuuden kautta – on kyse yhtenäisyydestä tai prosessina ymmärrettynä integraatiosta. Yhtäältä aluekehitystyö integroi alueet valtioon poliittisesti, taloudellisesti ja myös sotilaallisesti. Toiseksi aluekehittämisen tavoite on luoda hyvän kehityksen kierre, joka integroi aluetta sisäisesti sekä taloudellisesti että poliittisesti ja luo näin edellytykset kansalaisten tulevaisuudenuskolle ja yhteiskunnalliselle luottamukselle. Kolmanneksi myönteinen talouskehitys integroi alueita Suomen, Euroopan ja maailman talouteen. Tällä on merkitystä paitsi alueen ja Suomen talouskehitykselle, myös EU:n politiikkatavoitteiden, kuten vihreän siirtymän ja strategisen autonomian, toteutumiselle.

Aluekehityksen kokonaisturvallisuusnäkökulma liittyy näin eurooppalaisen koheesiopolitiikan pitkään jatkumoon, mutta se myös vahvistaa Euroopassa unohduksissa ollutta tarvetta varautumiseen ja kriisivalmiuteen. Suomella on itsellään sekä perinteitä että välineitä oman turvallisuusongelmansa ratkaisemiseen ja samalla paljon annettavaa muun Euroopan turvallisuusvalmiuksien parantamisessa. Tämä kuitenkin edellyttää eurooppalaisen koheesiopolitiikan perusperiaatteen, jonka mukaan mitään aluetta ei jätetä jälkeen, toteuttamista myös kansallisesti. Samoin se edellyttää suomalaisen kokonaisturvallisuuden osatekijöiden järjestämistä koherentiksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Vastuut, toimivalta, lainsäädäntö ja resurssit on määriteltävä selkeästi. Alueiden vahvuuksista lähtevän aluekehittämisen on ulotuttava myös alueellisen varautumisen johtamisen systeemiseen kehittämiseen.

Turvallisuuden tavoitteiden määrittely ja tuottaminen ei saa olla viranomaisten yksinoikeus. On luotava kokonaisturvallisuuden alueellisen organisoinnin malleja, jotka ovat levitettävissä myös laajempaan käyttöön Suomessa ja muualla EU:ssa. Tällainen kokonaisturvallisuuden ja aluekehityksen tavoitteet ja välineet yhdistävä malli on rakenteilla Pohjois-Savossa, missä sitä kutsutaan kokonaisturvallisuuden klusteriksi. 

Harriet Lonka on filosofian tohtori, sääntelytutkija ja Pohjois-Savon kokonaisturvallisuuden klusteri -hankkeen vetäjä.

Heikki Sirviö on filosofian tohtori, poliittisen maantieteen tutkija ja aluekehityspäällikkö Pohjois-Savon liitossa.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.

• Itäraja on auki laillisille kulkijoille. Hämärän turvin tassut ja sorkat ylittävät maastorajan huomaamatta. Liike käy edestakaisin. itäraja

  Itärajan yli on tulijoita, jotka olisivat paremmassa turvassa Venäjän puolella

  16 MIN