Vallan käyttäjä vallan sivussa

Teksti on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 47/1983. Presidentti Mauno Koiviston syntymästä on kulunut sata vuotta 25.11.2023.

Valtionpäämiehessä yhdistyvät hämmentävällä tavalla yksityinen ja julkinen, henkilö ja instituutio. Hänen toimensa ja päätöksensä vaikuttavat jo aikalaisten elämään, mutta hänen työstään antaa arvioinnin vasta tulevaisuus. Tämä ei tietysti estä valtionpäämiestä joutumasta myös hallitusaikanaan jatkuvan tarkkailun ja arvostelunkin kohteeksi. Näin siitäkin huolimatta, että arvioitsijoilla ei lähes koskaan ole käytettävissään samaa tietoa tapahtuneesta tai tulevasta kuin hänellä – ja kenties vain hänellä on.

Mauno Koivistoa on hänen tähänastisen virkakautensa aikana verrattu kyllästymiseen saakka edeltäjäänsä. Vertailu on ollut yhtä epäoikeudenmukaista kumpaakin kohtaan. Heidän taustansa on ollut tosin sikäli samanlainen, että kumpikin on lähtöisin köyhistä oloista ja molemmat olivat politiikkaan tullessaan intellektuelleja – siis poikkeuksia omiensa joukossa. Persoonallisuuksina he ovat olleet kuitenkin monin verroin kauempana toisistaan kuin esimerkiksi Paasikivi ja Kekkonen, eikä sillä, että Koivisto on työväenliikkeen kasvatti, ole tässä yhteydessä suurtakaan merkitystä.

Tuoreessa muistissa olevan presidentinvaalitaistelun aikana Koivistoon yritettiin lyödä mitä erilaisimpia leimoja. Lyhyessä ajassa hän on karistanut kaikki tarrat takistaan ja osoittanut, etteivät hänen henkilöään koskeneet, ahtaasti puoluenäkökohtien mukaan tehdyt arvioinnit pitäneetkään paikkaansa. Hän ei ole suosinut entisiä puoluetovereitaan nimityksissä ja on ollut tasapuolinen myös erottamisissa. Tosin puoluetoimiston Kaarlo Pitsingin ero Uudenmaan lääninhallituksesta sujui julkisuudessa huomattavasti hiljaisemmin kuin Ahti Karjalaisen lähtö Suomen Pankista.

Virhepäätelmien puolustukseksi jäänee selitys, jonka mukaan Koivisto suuresta kansansuosiostaan ja yleisestä tunnettuisuudestaan huolimatta oli jäänyt todellisuudessa tuntemattomaksi juuri niille, joiden olisi jo vuosia pitänyt hänet tuntea ja tietää. Koiviston monitahoisessa persoonassa oli talousmies peittänyt näkyvistä tutkijan ja ajattelijan, sisäpolitiikan käytännön vaikuttaja pitkäjännitteisen ulkopolitiikan tuntijan, urheilija intellektuellin, sosialidemokraatti suomalaisen.

Rafael Paasiolla oli todellinen kykyjenmetsästäjän silmä. Hän osasi löytää tehtäviinsä kasvavia ja sopivia ihmisiä avustajikseen ja työtovereikseen, eikä kovin usein erehtynyt. Koiviston hän kiinnitti lehtensä Sosialistin – Turun päivälehden pakinoitsijaksi jo vuonna 1947 ja heidän yhteistyönsä jatkui eri tavoin Paasion puheenjohtajakauden päättymiseen saakka.

Mauno Koiviston vaikutuksesta Paasion ja sitä kautta sosialidemokraattisen puolueen asenteisiin on varsin vähän tutkittua tietoa ja vielä vähemmän Paasion merkityksestä Koivistolle. Puoluehajaannuksen vuosina 1960-luvun taitteen kahta puolta Koivisto on kertonut olleensa hyvinkin aktiivinen. Hän etsi ”kolmatta tietä”, kirjoitti muistioita, sekä nimimerkeillä Kärjekäs ja Särmikäs pakinoita, minkä lisäksi hän kävi jatkuvaa keskustelua Tannerin, Pitsingin, Lindblomin ja Paasion kanssa. Hänen kaavailujensa mukaan sosialidemokraattien sovintojohtajaksi olisi pitänyt nostaa Reino Oittinen.

Viime mainitun erottua Sosialistisen aikakauslehden toimitusneuvostosta erään lehdessä julkaistun kekkosvastaisen kirjoituksen suututtamana hänen tilalleen valittiin Turusta hiljattain Helsinkiin muuttanut Koivisto. Hän tekikin ensitöikseen esityksen, että presidenttiä koskevat kirjoitukset piti vastedes alistaa toimitusneuvoston luettavaksi, mutta tätä ei koskaan tapahtunut. Leskinen ja Pitsinki hoitivat siinä vaiheessa puoluetta omalla tavallaan ja esimerkiksi suhteet Neuvostoliittoon olivat jäissä. Eräässä vappupuheessaan Pitsinki määritteli Neuvostoliiton ”imperialistiseksi valtioksi”.

Protestina puoluetoimiston asennoitumista vastaan Mauno Koivisto liittyi aktiivisesti Suomi–Neuvostoliitto-Seuran työhön sekä aloitti jo pitkään suunnittelemansa venäjänkielen opinnot. Tultuaan Sdp:n puheenjohtajaksi 1963 Rafael Paasio jäi useiksi vuosiksi melko eristyksiin. Tässä vaiheessa Mauno Koiviston vaikutus puolueen sisällä lienee ollut korkeimmillaan. Hän kävi mm. ammattiyhdistysliikkeen eheyttämisen vuoksi kirjeenvaihtoa Ruotsin LO:n silloisen puheen- johtajan Geijerin kanssa. Hän edusti puolueelle menestyksellisten vuoden 1964 kunnallisvaalien jälkeen näkemystä, että ”jos vasemmistoenemmistö vuoden 1966 valtiollisissa vaaleissa syntyy vain sillä ehdolla, että Sdp kieltäytyy sitä käyttämästä, niin silloin on parempi, ettei sitä tule.”

Koivisto vastusti jyrkästi sekä ennen vaaleja että jälkeen ”8 kohdan ohjelman” tapaisia lupauksia. Hän kuitenkin joutui niistä vastaamaan.

Elämänsä loppuun saakka epäluuloisesti kommunisteihin suhtautunut Paasio hyväksyi vaalien jälkeen koivistolaisen näkemyksen punamultaratkaisusta ja vasemmiston yhteistyöstä hallitustasolla. Siinä saumassa Mauno Koivisto siirtyi valtiolliseksi vaikuttajaksi, ensin valtiovarainministeriksi ja kahden vuoden kuluttua Paasion seuraajaksi pääministerinä.

”Politiikassa pitää usein pyrkiä varjelemaan omia varsinaisia ajatuksiaan, jotta voisi jotakin toteuttaa.” Nämä koivistolaisen poliittisen filosofian avainsanat kertovat säästeliäisyydestä, sekä sanojen, toimien että esiintymisten tarkoituksenmukaisesta hallinnasta. Samaa taitavaa varovaisuutta oli ’hitaaksi’ luonnehditun Rafael Paasion käyttäytymisessä. Koiviston kertoman mukaan hän ei yleensä ottanut vastaan apua: ”Aikalailla itteksensä tuheeras. Kyllä hän sitten taas oli joskus tyytyväinen, jos jotakin junaili hänen suuntaansa, vaikka hän ei ollut mitään pyytänyt, niin omalla tavallaan sitten tuhisi.”

Jos Koivisto olisi 1966 jostakin syystä pudonnut Paasion ministerilistalta, hän olisi ollut lähistöllä joka tapauksessa. Koivisto on pitänyt todellisena vahinkona sitä, ettei hän ollut mukana vaikuttamassa Paasion kuuluisalla Moskovan matkalla, jonka piti olla Sdp:n ulkopoliittinen avauslento itään.

Mauno Koiviston poliittinen muotokuva alkoi hahmottua sosialidemokraateille ja koko kansalle selkeämmin vasta hänen ensimmäisellä pääministerikaudellaan 1968–70. Vaikka hän oli joutunut toteuttamaan maan tiukimman verouudistuksen, eikä luvannut kansalle mitään, hän sai lahjomattoman, puolueiden ulko- puolisen asiantuntijan maineen jo tuolloin. Lokakuussa 1970 tehdyn mielipidemittauksen tuloksena Koivistoa kannatti presidentiksi 34 prosenttia haastatelluista.

Eräänlainen pehmeä irtautuminen sosialidemokraattisesta puolueesta tapahtui jo vuosien 1967–68 vaihteessa, jolloin Koivisto siirtyi lyhyeksi ajaksi Suomen Pankkiin ennen ensimmäisen pääministerikautensa alkamista. Puolueneuvoston kokouksessa tammikuun viimeisenä päivänä Koivisto totesi olleensa ”keskeisellä tavalla keskeisellä paikalla muotoilemassa harjoitettua politiikkaa. Minä en vielä tiedä, mitä minun uraani lähitulevaisuudessa kuuluu. Luulen, että en voi olla mukana puoluepoliittisessa työssä sillä tavalla kuin tähän asti. Koetan parhaani mukaan maan ja kansan etua pitää silmämääränäni. Jos isänmaan etu vaatii, olen vaikka valmis kävelemään.”

Tuore pääministeri sai yllättäen vastaansa yhtyneen nuoren vasemmiston kesällä 1968 ja erityisesti Sdp:n nuoret keskustelijat ja kirjoittajat sekä Skdl:n puolella Hannu Taanila lähtivät lyömään häneen epäintellektuellin leimaa. Tämä siitäkin huolimatta, että juuri Koivisto olisi ollut heitä huomattavasti lähempi ideologinen linkkiyhteys valtaan kuin Kekkonen.

Lokakuun lopulla 1969 Koivisto käytti merkittävän aatepoliittisen puheenvuoron puolueneuvoston kokouksessa saatuaan kuulla, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaalien jälkeen kolme sosialidemokraattien listoilta valittua oli heti siirtynyt Skdl:n leiriin.

Koiviston käsityksen mukaan sosialidemokraattien ja kommunistien välisen raja-aidan poistamisella ei tehdä palvelusta kenellekään. ”Vielä kauhistuttavampi ajatus on jonkinlainen sosialidemokratian ja kommunismin aatteista yhteensekoitettu aatepuuro. Puhuessamme omaleimaisesta ja kansallisesta sosialismista pää- määränä on meillä syytä tiettyyn varovaisuuteen, siksi monia ongelmia siihen liittyy myös kansainvälispoliittisesti.”

Eurooppa oli juuri alkanut toipua hitaasti ylioppilasmellakoista sekä sydänkammionsa värinästä. Tsekkoslovakian tahdistamisen aikoihin lähti liikkeelle myös Suomen tunnusteluyritys Etykin järjestämisestä. Alkoi lyhyt liennytyksen ajanjakso.

Pitkinä vuosina Suomen Pankissa Mauno Koivistosta tuli erään edeltäjänsä Rainer von Fieandtin maineinen talousmies. Vaikka hän lausui epämiellyttäviäkin totuuksia, kansansuosio ei vähentynyt. Pääjohtajan rooli alkoi 1970-luvun loppua kohti tultaessa muuttua rutiiniksi, eikä vuoden 1979 vaalien jälkeinen kutsu takaisin hallitusohjaksiin ollut mitenkään vastenmielinen. Mitä muita tavoitteita muilla lienee ollutkin, hän otti tehtävän velvollisuutenaan ja hoiti sen rauhallisin, lujin ottein, antautumatta alttiiksi provosoitumiselle. Syksyn 1981 dramaattiset tapahtumat, Kekkosen ero ja presidentinvaalin tulos olivat vain johdonmukainen jatko kertomukselle, jonka lopputulos oli aavisteltavissa jo kaksi vuotta aiemmin.

Vallan vaihtuminen tapahtui odotettua kitkattomammin, esimerkiksi monien ulkoasiainhallinnon virkamiesten pelkäämää pöydän puhdistamista ei tapahtunutkaan. Sattumoisin osui Koiviston kauden alkuun vallanvaihto myös molemmissa naapurimaissamme. Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuminen entisellään on ollut Mauno ja Tellervo Koiviston suorittamien valtiovierailujen, työvierailujen ja muiden matkojen sekä neuvottelujen keskeinen viesti. Se on myös ymmärretty oikein eikä epäilyjä Suomen asemasta ole ilmennyt millään suunnalla. Viimeksi ovat tunnustuksen sanoja Suomen noudattamalle politiikalle lausuneet Länsi-Saksan ulkoministeri Genscher ja Ranskan presidentti Mitterrand. Koiviston ulkopoliittinen avaus maailmalle on sujunut tyylikkäästi lyhyessä ajassa.

Kotimaassa kuluneen syksyn aikana käyty keskustelu ulkopolitiikasta ja sen vivahteista on ollut lähinnä akateemista. Suomen ulkopolitiikan alueella ei ole noussut esiin yhtään suurta kysymystä. Ainoa merkittävä tapahtuma on ollut presidentin Neuvostoliiton vierailun yhteydessä allekirjoitettu YYA-sopimuksen jatko, josta kaikki ovat olleet yksimielisiä, kuten eduskunnassa käyty ratifiointikeskustelukin osoitti. Myös Neuvostoliiton parlamentin puhemiehistön ratifiointikeskustelussa varapresidentti Vasili Kuznetsov, Suomessa monasti nähty vieras, totesi Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden pysyneen kansainvälisen tilanteen vaihteluiden ulkopuolella.

Presidentti Koivisto on puolestaan todennut, että olemme hankalassa paikassa ainoastaan silloin, jos syntyy suuri itä-länsi-konflikti. ”Kaikkia muita kansainvälisiä konflikteja ajatellen sijaintimme on poikkeuksellinen. Me olemme balkongilla.”

Ulkopolitiikan puolivirallisen harrastajayhdistyksen Paasikivi-Seuran puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson on huomannut ulkopoliittisen keskustelun olevan huolettomampaa nyt kuin aiemmin. Professori Risto Sänkiaho taas on keksinyt ehdottaa Koiviston nimen ripustamista kolmanneksi, Paasikiven-Kekkosen linjan jatkeeksi. Eräät toiset sosialidemokraatit ovat esittäneet omia arvioitaan joistakin Koiviston kauden ilmiöistä ja myös keskustapuolueen suunnalta on tuotu julki ulkopolitiikan hoitamiseen liittyviä näkemyksiä. Keskustelun vapauttaminen, jota useita vuosia halukkaasti odotettiin, on tapahtunut. Toinen asia on, onko tätä vapautta osattu käyttää oikein.

Koivisto on kertomansa mukaan joskus takavuosina kimpaantunut siitä, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut, ja lähtenyt siltä istumalta vastaamaan, mutta hän on osannut myös malttaa mielensä.

Jo viitisentoista vuotta sitten hän eräässä yhteydessä sivusi päätöksenteon ongelmallisuutta. ”Tällä hetkellä monet teroittavat kyniänsä ja niin kuin Turussa sanotaan, klipovat kieltänsä odottaessaan sitä, mitä ratkaisuja tehdään, jotta voisivat sitten sanoa, juuri toisin ja kenties päinvastoin olisi pitänyt tehdä. Mutta tämä liittyy näiden asioiden luonteeseen. Aina tapahtuu vain yhdellä tavalla eikä koskaan sitten tiedetä, mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto, jos semmoinen vaihtoehto olisi toteutunut.”

Toisen pääministerikautensa alussa hän toteaa: ”Ja sitten kun on päätöksen aika, mielet suljetaan ja päätös tehdään, taakse ei yleensä katsota. Minä yleensä tykkään matalaa ihmisistä, jotka haikailevat päätöksiänsä.”

Monenlaisesta akateemisesta keskustelusta huolimatta useimmat suomalaiset yli puoluerajojen ovat kokeneet Mauno Koiviston myönteiseksi, lujaksi ja turvalliseksi hahmoksi. Hän ja Tellervo Koivisto ovat kenties ahkerammin kuin yksikään linnan isäntäväki aiemmin tulleet ulos protokollan ohi erilaisiin tilaisuuksiin.

Koivistojen Ranskan vierailun aattona haastatteli Aamulehden Oiva Miettinen meilläkin hyvin tunnettua ranskalaista valtio-oppinutta, professori Maurice Duvergeria, joka viime vuosina on tutkinut presidenttivaltaisten maiden poliittisia oloja. Duvergerin mukaan Suomessa oli ennen harrastajayhdistyksen, Paasikivi- sotia tapana valita vahvan presidentin jälkeen heikko ja hänen jälkeensä taas vahva. Sotien jälkeen tilanne muuttui ja myös 1982 suomalaiset Duvergerin näkemyksen mukaan valitsivat voimakkaan jälkeen vahvan:

”Minulla on se vaikutelma, että osoittamalla lujuutta ja uskaltamalla asettua pääministerinä ollessaan syrjäyttämistään halunnutta presidentti Kekkosta vastaan Koivisto nousi psykoanalyysin kielellä suomalaisten kaipaamaksi isähahmoksi. Antamalla presidenttinä laajat vapaudet hallitukselle hän varaa itselleen ylimmän vallan. Minulla oli se käsitys, että viimeisinä vuosinaan presidentti Kekkonen seurasi politiikkaa liian läheltä.”

Duvergerin näkemys vahvasta koivistolaisesta hallitustavasta lienee hyvinkin todenmukainen. Samalla heikkenee pohja ns. matalan profiilin politiikalta, jota on pidetty tunnusomaisena Mauno Koiviston kaikelle toiminnalle. Mutta kenties Koiviston karisma ei tarvitsekaan tuekseen ulkoista arvovaltaa ja sen näyttöjä, vaan hän voi käyttää valtaa pysymällä sen sivulla.

Kirjoittaja, fil. maisteri Keijo Immonen on Kirjayhtymän kirjallinen johtaja. Kirjayhtymä on ollut Koiviston kustantaja vuodesta 1968. Yhdessä Jaakko Kalelan kanssa Immonen kokosi vasta ilmestyneen teoksen Linjaviitat, joka esittelee presidentin näkemyksiä kansainvälisistä kysymyksistä. vaihteluiden ulkopuolella.