Lallin ja piispa Henrikin tarina on kyseenalaistettu – mutta voisiko se sittenkin olla totta?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee alun perin Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Tapahtuiko Köyliönjärven jäällä 1100-luvulla veriteko, jossa sittemmin Lalliksi kutsuttu mies murhasi korkean kirkollisen henkilön, Henrikin? Kysymys ei ole yhdentekevä, koska Lallin ja piispa Henrikin tarina on Suomen pisin perinne, ja se elää täyttä päätä tänäkin päivänä. Uusin osoitus kiinnostavuudesta ovat hiljattain ilmestyneet kaksi kirjaa, Mikko K. Heikkilän ja Tuomas Heikkilän teokset, jotka tarjoavat hyvin erilaisia näkökulmia asiaan.

Vanhastaan tutkijoiden valtaosa on pitänyt itse tapausta todenperäisenä, joskaan ei ole ollut yksimielisyyttä siitä, mihin taustakuvioon se kytkeytyi. Mutta koko asiaa on myös epäilty. Tuomas Heikkilän kirja Lalli – Kansallismurhaajan muotokuva (Tammi 2022) edustaa tätä kantaa, joskin sen varsinainen aihe on Lallia koskeva myöhempi perinne eikä niinkään itse tapauksen arviointi. Mikko K. Heikkilä paneutuu nimenomaan jälkimmäiseen seikkaan niin ikään viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne (Warelia).

Lallin ja Henrikin tarinan käsittely aloitetaan usein toteamalla, että yhtään varmaa aikalaistodistetta – siis tuon ajan asiakirjatietoa – tapauksesta ei ole, vaan kaikki tietomme perustuu paljon myöhäisempiin lähteisiin.

Tämä tieto voi ensin hätkähdyttää ja panna epäilemään koko jutun luotettavuutta, mutta lähemmin tarkasteltuna tuolla havainnolla ei ole mitään merkitystä. Suomesta ei ole mitään muitakaan asiakirjatietoja 1100-luvulta. Oikeastaan kirjalliset aikalaisdokumentit alkavat kunnolla vasta 1300-luvulla.

Kun siis mitään asiakirjoja ei ylipäänsäkään tuolta ajalta ole, niin se havainto, että niitä ei ole tästä tietystä asiasta, ei tietenkään kerro yhtään mitään, suuntaan tai toiseen. Kun pohdimme tapauksen todenperäisyyttä, täytyy aloittaa puhtaalta pöydältä.

Myöhäisempiä lähteitä on sitten varsin paljon ja erilaisia: on kirkon piirissä ilmeisesti 1200-luvun lopulla syntyneet viralliset pyhimyslegendat, on suomenkielinen Pyhän Henrikin surmavirsi, jonka iästä ei ole varmuutta ja on runsaasti Henrikiin sekä Lalliin liittyvää muuta kansanperinnettä ja perimätietoa.

Kyse on nyt siis tarkkaan ottaen siitä, mikä selittää tämän varman faktan eli asiaa koskevan runsaan ja monenkirjavan aineiston olemassaolon. Ja tähän on tarjolla kaksi kilpailevaa teoriaa tai selitysmallia.

Toinen on se, että menneisyydessä todella on sattunut jokin tapaus, joka sitten on säilynyt tiedossa sekä kirkon että kansan piirissä, ainakin paikallisesti, vaikka tarinan sisältö on tietysti aikojen myötä muuttunut. Tätä voisi kutsua tositapausteoriaksi. Sen vaihtoehtona on sepiteteoria, jonka mukaan koko tarina on jälkeenpäin, alkujaan kirkon piirissä tehty sepite.

Kun täydellistä varmuutta ei voi saada, on punnittava kahden kilpailevan teorian tai selityksen paremmuutta.

Tieteessä on usein muistutettu Occamin partaveitsen nimellä kulkevasta periaatteesta, jonka mukaan epävarmassa tilanteessa yksinkertainen selitys on parempi kuin tarpeettoman monimutkainen. Tämä muotoillaan myös niin, että selittämisessä on syytä välttää tarpeettomia ja asiaa monimutkaistavia lisäoletuksia, joita ei pystytä perustelemaan. Toinen usein esitetty lähtökohdaksi sopiva periaate on, että paremmin perusteltavaa selitystä on syytä pitää todennäköisempänä kuin heikommin perusteltavaa.

Tässä tapauksessa on tarjolla yksinkertainen, luonnollinen ja myös (valitettavan) maanläheinen selitys, joka ei vaadi mitään lisäperusteluja, ja toisaalta mielikuvituksellinen, monimutkainen selitys, joka vaatii paljon monimutkaisia lisäoletuksia.

Sepiteteorian tueksi ei ole koskaan esitetty yhtäkään perustetta tai todistetta, vaan on todellakin luotu uusi kansallinen myytti, jonka mukaan Lallin ja Henrikin tapahtumat ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Tätä ei välttämättä suoraan edes sanota, vaan vain vihjataan ohimennen tällaisesta mahdollisuudesta, ja kun sitä sitten aikansa toistetaan, niin syntyykin ”vaihtoehtoinen totuus”, joka sitten asetetaan paremmin perustellun rinnalle.

Sepiteteoria on niin konstikas, että todistamisen taakan pitäisi ilman muuta olla ensi sijassa sen esittäjällä. Jos koko juttu on kirkonmiesten myöhemmin luoma sepite, niin tämän teorian perustelemiseksi pitäisi osoittaa, kuka sen on tehnyt, koska ja miksi, ja miten sepite levisi kansan keskuuteen niin, että sitä alettiin myös kehitellä eteenpäin. Ilman mitään näyttöä tuota hypoteesia on mahdoton ottaa vakavasti, kun kilpaileva teoria on niin paljon vahvemmilla.

Tositapausteoriaa vastaan ei puhu mikään tosiseikka. Päinvastoin tiedetään, että tuollaisia veritekoja sen ajan Euroopassa tapahtui muuallakin, kuten Tuomas Heikkilä kirjassaan osoittaa, ja niistä syntyi tarinoita muuallakin. Sepiteteoria sitä vastoin törmää joka kohdassa hankaliin tosiseikkoihin, joista yksi on kirkollisen ja kansanomaisen perinteen suhde. Ne eroavat toisistaan monessa suhteessa, ja olisi hyvin hankala selittää, miksi ja miten kansanomainen perinne olisi muodostunut juuri tällaiseksi, jos sen taustalla olisi vain pappien kirkoissa kertoma taru.

Mutta ongelmaan on tarjolla rationaalinen ja yksinkertainen selitys. Jos oletamme, että molemmat perinteet kumpuavat jostain samasta tositapahtumasta, niin silloin sekä perinteiden erot että niiden yhtenevyydet selittyvät helposti.

Myöskään se usein mainittu seikka, että esimerkiksi Pyhän Henrikin surmavirren eri versiot ovat erilaisia ja ristiriitaisia, ei todista yhtään mitään itse tapahtuman ”epäluotettavuudesta”, koska sellaista vanha perinne aina on. Päinvastoin, juuri sellaisista asioista, jotka ovat todella tapahtuneet, syntyy usein ajan mittaan aivan ristiriitaisia versioita ja tarinoita.

Ylipäänsäkin, jos jostain henkilöstä tulee historiallinen legenda, kuten myöhemmin vaikkapa Mannerheimista, niin lähes aina tuo henkilö on ollut olemassa. Sellaiset tapaukset, että histo-
riassa kerrotua henkilöä ei ole lainkaan ollut olemassa ovat huomattavan paljon harvinaisempia, ja siksi sellainen väite kyllä pitäisi osoittaa jotenkin todeksi. Pelkkä spekulatiivinen heitto ilman näyttöä ei kelpaa oikein mihinkään.

Sepiteteorian valossa olisi myös vaikea selittää, miksi Köyliössä on rakennettu kappeli pienelle luodolle täysin älyttömään paikkaan – jos siis koko murha järven jäällä on myöhemmin keksitty juttu. Samoin pitäisi selittää, miksi kirkko jo varhain omisti poikkeuksellisen paljon maata juuri Köyliössä – ellei taustalla ole alkujaan se, että murhamiehen omistuksia on päätynyt kirkon haltuun, minkä jälkeen tiluksia kyllä on kartutettu muutoinkin.

Ylipäänsä koko tapauksen sijoittaminen juuri jonnekin Köyliöön vaatii selityksen, jos koko juttu on sepitettä. Toki nykyaikainen fiktionkirjoittaja voi keksiä kaikenlaista, mutta tuohon aikaan ei myöskään fiktiota kirjoitettu aivan samalla tavalla kuin nykyään.

Voitaisiin myös olettaa tavallaan välittävä vaihtoehto, siis että Köyliössä olisi todella sattunut jotain, josta sitten on saatu kimmoke tuohon suureen sepitteelliseen tarinaan, mutta ei se oikeastaan auttaisi eteenpäin. Myös tämä teoria edellyttäisi monimutkaisia oletuksia, ja myös sen tueksi pitäisi esittää jokin todiste.

Mielenkiintoinen seikka on myös Turun tuomiokirkossa säilytetty, pyhän Henrikin pääkalloksi väitetty jäännös eli reliikki. Senkin spekuloitiin aiemmin olevan kenties jotain myöhempää perua, mutta 2000-luvun arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että se on varsin todennäköisesti väitetyltä tapahtuma-ajalta 1100-luvun puolivälistä. Tämä ei tietenkään vielä todista, että se kuului juuri Henrikille, mutta pelkkänä sattumana tuo ajallinen yhteensopivuus olisi merkillistä.

Sepiteteoriaa on koetettu epäsuorasti tukea sanomalla, että kirkko kehitteli ja käytti tarinaa omiin tarkoituksiinsa, mutta tämä ei kumoa itse tarinan alkuperää. Ei Turun hiippakunta välttämättä olisi tarvinnut mitään tyhjästä tempaistua Lalli-tarinaa, keskiajan katolinen kirkko pärjäsi kyllä monessa paikassa myös ilman tällaisia omia paikallistarinoita. Mutta kun tapaus kerran oli olemassa ja tiedossa, niin totta kai kirkko käytti sitä hyväkseen.

Asiassa ei siis lopulta ole minkäänlaista epäselvyyttä. Jos ajattelemme sitä rationaalisen argumentaation, tieteellispohjaisen maailmankuvan ja objektiivisuuden, tai myös arkijärjen, kannalta, sepiteteoriaa ei voi edes ottaa vakavasti.

Kaikki aineisto puhuu sen puolesta, että teoria todellisesta tapahtumasta selittää paremmin
asiasta syntyneen perinteen olemassaolon. Mutta jos uskotaan monimutkaisiin salaliittoteorioihin tai halutaan ”totuuden jälkeistä aikaa”, niin asia on tietenkin toinen.

Mikko Heikkilä esittää yhteenvetona kirjassaan yhdeksäntoista eri argumenttia tapauksen historiallisuuden puolesta. Ne kaikki ovat päteviä, eli yhtäkään niistä ei voi kumota, vaikka pari niistä onkin itsessään hieman yleisluontoisia. Sepiteteorian puolesta ei ole esitetty yhtäkään argumenttia.

Tuomas Heikkilän kirja tarjoaa sitä vastoin huikean katsauksen siihen, miten Lallin hahmo on suomalaisten mielissä kautta aikojen elänyt. Vahinko vain, että ikävä, ylimielinen asenteellisuus ja ”Lalliin uskovien” jatkuva tölviminen vievät uskottavuutta koko kirjasta aika tavalla.

Mikko Heikkilä ei toisaalta hänkään hyväksy vanhaa perinnettä sellaisenaan vaan tulkitsee sitä uudelleen. Hän esittää, että murhattu henkilö ei suinkaan ollut se Uppsalan piispa Henrik, josta jälkeenpäin on kerrottu ja jonka olemassaoloa on nykyaikana epäilty, vaan jokin toinen Henrik eli suomalaisittain ”Heinärikki”-niminen kirkonmies, joka mahdollisesti lähetyspiispan arvoisena kulki saarnaamassa kristinuskoa hämäläisille. Ruotsin kuningas Eerik puolestaan teki jonkin sotaisan retken läntiseen Suomeen. Myöhempi perinne on sitten yhdistänyt nämä kaksi tapahtumaa niin, että Henrik ja Eerik olisivat yhdessä lähteneet retkelle, jonka aikana Henrik tapasi kohtalonsa.

Mikko Heikkilän omat kehitelmät ovat nekin monimutkaisia, mutta kuvio on silti ymmärrettävä, sillä noinhan kansanrunoudessa ja draamassa muutoinkin usein tapahtuu. Myöskään draamassa ei tarvita enempää henkilöitä ja tapahtumia kuin mitä juonen ydin vaatii, ja siksi käy toisinaan niin, että eri historialliset henkilöt sulautuvat yhdeksi tai aivan eri tapaukset liitetään yhteen ja samaan henkilöön. Niinpä tässäkin kahdesta alkujaan eri tapauksesta on syntynyt yksi yhteinen tarina.

Tämä on uusi tulkinta paljon pohditusta aiheesta, ja se auttaa selittämään joitain tuohon niin sanottuun ristiretkeen liitettyjä ongelmia. Ainakin tulkinta nostaa taas uusia kysymyksiä ja pohdintoja siitä, miten Suomen aluetta keskiajalla liitettiin sekä läntisen kristinuskon että Ruotsin poliittisen vallan piiriin ja miten nämä kaksi kehitystä liittyvät toisiinsa.

Eero Ojanen on filosofian tohtori ja tietokirjailija.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 1/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.