Venäjän karkottama toimittaja: Näin Kreml manipuloi naapurimaiden mediaa
”Pehmeän voiman” lisäksi taktiikkaan kuuluvat vääristely, uhkaukset ja korruptio.
David Satter on ensimmäinen Venäjän karkottama amerikkalaisjournalisti kylmän sodan jälkeen. Hän kertoo saaneensa maahantulokiellon, kun yritti uusia viisumiaan Kiovassa joulukuussa.
Satter on kokenut Venäjän tarkkailija, kirjeenvaihtaja ja kirjailija. Hänen uusimman kirjansa nimi on paljon puhuva: ”Siitä on jo pitkä aika, eikä se sitä paitsi koskaan tapahtunut. Venäjä ja kommunistinen menneisyys.” (It Was a Long Time Ago and It Never Happened Anyway: Russia and the Communist Past, 2011.)
Satter on juuri saanut valmiiksi tutkimuksen, joka on luettavissa CIMA-mediatutkimusjärjestön sivuilta ja on nimeltään ”Imperiumin viimeinen hengenveto” (The Last Gasp of Empire: Russia’s Attempts to Control the Media in the Former Soviet Republics).
Satterin mukaan Venäjän tavoite näyttää olevan manipuloida naapurimaiden mediaympäristöä lisätäkseen riippuvuutta Venäjästä ja epäluuloa länttä kohtaan sekä auttaakseen Venäjää saavuttamaan kaupalliset ja poliittiset tavoitteensa.
Venäjä kasvattaa vaikutustaan ja omistustaan naapureiden tiedotusvälineissä, mikä vaikeuttaa ammattitaitoisen ja riippumattoman median vakiinnuttamista tällä alueella.
Satterin mukaan Venäjä käyttää yhä enemmän soft poweria, pehmeää voimaa, mutta sen taktiikkaan kuuluvat myös vähemmän pehmeät menetelmät, kuten vääristely, verhotut uhkaukset ja korruptio.
Myös Agnia Grigas kirjoitti tutkimuksessaan Chatham Houselle, että soft power on sinänsä luonnollista ja legitiimiä toimintaa, mutta Venäjän vaikuttamiselle Baltiassa on luonteenomaista kovan ja pehmeän yhdistelmä. Toiminta on osin peiteltyä, pakkokeinoja käyttävää ja ”juridisesti kyseenalaista”.
Kovia keinoja ovat kiristäminen energialla, kybersota, rahalla houkuttelu, lahjukset, boikotit, venäläisen bisneskulttuurin levittäminen ja länsifirmojen taivuttelu olemaan investoimatta Baltiaan. Grigasin mukaan tavoite on rajoittaa balttien valinnanvapautta ”poliittisesti, taloudellisesti ja sivilisaatiomielessä”.
Juuri Chatham House sekä myös Stratfor ja Centre for East European Studies ovat viime vuosina tehneet pehmeästä vaikuttamisesta tutkimuksia, jotka käsittelevät, toisin kuin Satter, muitakin Venäjän naapureita kuin Baltiaa ja myös muita aloja kuin mediaa – esimerkiksi energiaa, ulko- ja ihmisoikeuspolitiikkaa, koulutusta ja kulttuuria.
Monet tutkimukset mainitsevat tiedotuskuplan, jonka sisällä venäjänkieliset vähemmistöt elävät, malliesimerkkinä suosittu TV-kanava PBK (Pervyj Baltijskij Kanal), joka näkyy kaikkialla Baltiassa. Se saa 70 prosenttia aineistostaan Venäjältä, ja Baltian venäläiset luottavat siihen eniten.
Populistinen Moskova-mielinen venäläispuolue Harmony (ven. Soglasija, latv. Saskana) menestyy Latvian vaaleissa ja johtaa nyt pääkaupunkia Riikaa. Satterin mukaan PBK:n suurin saavutus on ollut Nil Ušakovin, PBK:n entisen toimittajan, valinta kaupunginjohtajaksi.
PBK lähetti syksyllä dokumenttiohjelman, jonka mukaan neuvostopanssarien hyökkäys Vilnaan 1991 ei aiheuttanut kuolonuhreja vaan liettualaiset provokaattorit surmasivat uhrit. Liettua ja Latvia peruttivat vähäksi aikaa kanavan toimiluvan.
Venäjän ”kybersota” on saanut erikoisiakin muotoja. Verkkouutissivu Delfi joutui ”jättimäisen” kyberhyökkäyksen kohteeksi viime kesänä sen kerrottua Venäjän agenttien äänten ostosta Eurovision laulukilpailussa.
Vakavampia ovat syytökset, joiden mukaan Venäjä on jarruttanut ja mustamaalannut sellaisia hankkeita kuin Rail Baltic, Baltian energiahuollon monipuolistaminen ja Baltian ydinvoimalan rakentaminen.
Käsitteen soft power on esitellyt kirjoissaan amerikkalainen politologi Joseph Nye. Se tarkoittaa kykyä saada haluamansa ei pakottamalla, voimalla tai rahalla vaan ”houkuttavuudella” (attraction), esimerkin voimalla ja yhteistyöllä. Välineinä ovat arvot, kulttuuri ja ulkopolitiikka, joilla on legitimiteettiä ja moraalista auktoriteettia.
Venäjän tapauksessa kohteina ovat naapurimaat ja venäjänkieliset vähemmistöt. Esimerkiksi Latvian venäläisiä nuoria on kutsuttu leireille, poliittisille järjestöille on annettu avustusta ja neuvoja ja kouluille on lahjoitettu oppimateriaalia.
Ulkoministeri Sergei Lavrov on ilmoittanut, että Venäjä perustaa ulkomaille, muun muassa Baltiaan, kouluja, joissa opiskellaan ”venäläisten standardien mukaan”.
Venäjän soft powerin (mjagkaja sila) teemoja ovat vähemmistöjen lisäksi voiton päivän glorifiointi, venäjän kielen aseman edistäminen, kohdemaiden arvostelu, viholliskuvien luonti, historian uudelleenkirjoittaminen ja energiavaroilla kiristäminen.
Luke Harding (hänkin Venäjän karkottama toimittaja) kirjoitti kirjassaan Mafia State, että tulehtunein asia USA:n ja Venäjän kilpailussa ei ole (Venäjän) pommikonepartiointi lännen suunnalla vaan lähialueet. ”Venäjällä on useita strategioita paineen kasaamiseksi naapuriensa niskaan. Mahtavin sen aseista on energia.”
Puheessaan kesällä 2012 Vladimir Putin kehotti diplomaatteja käyttämään soft power -taktiikkaa maan imagon parantamiseksi.
Hän käski kiinnittää huomiota ulkomailla asuviin venäläisiin, ”joista monet haluavat olla hyödyksi esi-isiensä maalle”. Venäjän ”moraalinen velvollisuus” on puolustaa sootetshestvenniki (maanmiehiä, compatriots) kaikkialla.
Kuukausi Gerogian sodan jälkeen 2008 Dmitri Medvedev julisti, että Venäjällä on ”loukkaamattomia oikeuksia lähiulkomailla”.
Venäjän kansallisen turvallisuuden strategia vuoteen 2020 velvoittaa suojelemaan kansalaisten ja ”maanmiesten” oikeuksia ja etuja ulkomailla. Nämä ihmisryhmät nimetään maan ulkopolitiikan työkaluiksi.
Putinin neuvonantaja S. A. Karaganov muotoili ”lähiulkomaiden” vähemmistöjä koskevan opin 1992. Entisen Neuvostoliiton alueilla oli ryhdyttävä puolustamaan vähemmistöjä ”niin kuin jo teemme Latviassa ja Virossa”.
Vähemmistöt eivät olleet vain passiivinen tekijä vaan ”aktiivinen voimavara”. Oli tehtävä kaikki mahdollinen, jotta venäjänkieliset asukkaat jäisivät alueille, joilla ne tuolloin asuivat, muun muassa siksi ”että meidän on vastaisen varalle jätettävä sinne vaikutusvipuja”.