Tutkija salaisen poliisin arkistossa Kiovassa: Näin KGB valvoi suomalaisia
Ukrainan vallankumous avasi Arto Luukkaselle ja hänen kollegalleen yllättävän tien.
Sinne on pakko päästä!
Ajatus välähti viime helmikuussa, kun mielenosoittajat Maidanin aukiolla Kiovassa lannistivat kansaa tulittaneet tarkka-ampujat.
Kyse ei ollut siitä, että tutkijaa olisi haluttanut osallistua vallankumoukseen. Toiveeni oli paljon yksinkertaisempi. Ehkä nyt olisi mahdollista päästä tutustumaan neuvostojärjestelmän aikaisiin dokumentteihin, tutkimaan Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n arkistoa.
KGB:n keskusarkisto Moskovassa on nyt periaatteessa suljettu läntisiltä tutkijoilta, sopimuspohjaisia poikkeuksia lukuunottamatta.
Entinen KGB:n arkisto Kiovassa oli Neuvostoliiton tärkein aluearkisto. Se sisältää materiaalia aina vuodesta 1917 vuoteen 1991 saakka.
Merkittävät ajatukset eivät ilmeisesti koskaan tule vain yhdelle henkilölle. Seuraavana päivänä tutkija Pekka Kauppala soitti ja kertoi saaneensa briljantin ajatuksen: nyt Ukrainan salaisen poliisin arkisto voisi avautua, sitä olisi päästävä hyödyntämään.
Meillä oli Kauppalan kanssa jo meneillään yhteistä tutkimusta, jonka tarkoitus on selvittää KGB:n Suomi-yhteyksiä. Taustatyö oli tehty, mutta konkretia puuttui: Miten ja keneltä KGB hankki informaatiota Suomesta?
Pari vuotta sitten teimme projektianomuksen neuvostodokumenttien tutkimiseksi KGB:n filiaaliarkistoissa, sivutoimipisteissä, joita on muun muassa Tallinnassa. Niistä olisi voinut löytyä vastauksia kysymyksiimme.
Mikään apurahasäätiö ei kiinnostunut vakavasti.
Mutta entä Kiova, suostuisiko arkisto meidän pyyntöömme vierailusta? Entä mistä rahat?
Rahaa tai ei, nyt oli kiirehdittävä.
Emme halunneet toistaa virheitä, joita tehtiin 20 vuotta sitten.
Kun Neuvostoliitto loppui vuonna 1991, pyhimmistä pyhin, KGB:n arkisto Moskovassa, avautui tutkijoille. Kaikki näytti olevan mahdollista, oli tullut tilaisuus etsiä vastaukset avoimiin kysymyksiin.
Pian venäläiset tajusivat, ettei olekaan maan edun mukaista paljastaa, ketkä lännessä ovat tehneet läheistä yhteistyötä KGB:n kanssa. Kun arkistot olivat olleet auki puolisen vuotta, ne suljettiin.
Suomesta ei lopulta ehditty paikalle lainkaan. Tutkijat olivat jahkailleet ja aikailleet. Meillä ajateltiin, että on tarpeen odotella olojen vakiintumista ja sitä, että luodaan viralliset suhteet arkistoihin.
Toisaalta hyvää asiaa ei haluttu pilata kiireellä, kuten amerikkalaiset kollegat tekivät. Nämä ryntäsivät setelitukko kädessä ostamaan ”seksikkäitä” kohteita. Tutkimus oli pintapuolista, vain kermat kuorittiin päältä. Suuret kuviot jäivät hahmottamatta.
Raha vaikutti myös arkistojen toimintaan. Kun tiedosta alettiin maksaa, yliopistot tippuivat kelkasta. Aiemmin arkistojen rouvia oli voinut ilahduttaa kahvipaketilla ja suklaalla, mutta enää ne eivät riittäneet.
Työskentelin 1990-luvulla Moskovassa ja Pietarissa puoluearkistossa ja valtionarkistossa. 1990-luvun lopussa yritin päästä Venäjän ulkoministeriön arkistoon. Minua palloteltiin viikko erilaisten virkamiesten ovilla. Sitten todettiin, että suosituskirje ei ole oikeanlainen – pääsyä ei herunut.
Kärsivällisyyden lisäksi opin tosiasioita venäläisestä byrokratiasta. Jos se ei halua päästää tiedon lähteille, se kyllä keksii keinot sulkea tien.
2000-luvun alussa Venäjän poliittisen tilanteen muutos kiristi tilannetta. Arkistojen julkisuuspolitiikka muuttui varovaisemmaksi. Lopulta niitäkin dokumentteja, joita oli jo avattu, alettiin panna piiloon. Joskus huomasin, että uusituilta mikrofilmeiltä ei löytynytkään kaikkea tietoa, mitä vanhoilla versioilla oli ollut.
Venäjän menneisyyden tutkimuksesta oli tulossa uudestaan salatiedettä: kun itse tutkimuskohdetta ei ole mahdollista tuntea, aletaan tulkita pikkuasioita, spekuloida ja arvailla.
Venäjän-tutkijat maailmalla olivat kuitenkin jo kehittäneet ajatuksen filiaaliarkistojen tutkimisesta. Jos Moskova kerran oli kiinni, olisiko mahdollista kiertää tätä tutkimalla esimerkiksi Georgian entisen KGB:n arkistoja tai Tallinnaan jääneitä dokumentteja?
Ongelmana oli kuitenkin se, että monista paikoista näitä dokumentteja oli ehditty viedä Venäjälle. 1990-luvun alussa niitä oli jopa poltettu.
Mutta entä Ukraina? Millaiset arkistot sikäläisellä SBU:lla olisi?
Käytännön ongelmat ratkaistiin alkukesällä 2014. Saimme yksityistä rahoitusta lentoja ja hotellia varten. Kauppala soitti arkistoon ja lähetti sinne sähköpostia.
Kun saimme SBU:n arkistosta johtajan myöntämän hyväksynnän tulla tutkimaan materiaalia, tuntui upealta; kuin olisi ollut Kolumbus ja saanut uuden laivan.
Kaikki näytti sujuvan kuin tanssi. Lento Ukrainaan oli helppo järjestää, hotelli löytyi läheltä Zoloti Vorota -metroasemaa, samalta kadulta arkiston kanssa. Kiovassa ei ollut ollenkaan niin rauhatonta kuin keväällä. Ja mikä parasta – ei turisteja.
Sunnuntaina 27. heinäkuuta lensimme Kiovaan. Vietimme pyhäpäivää tutustumalla kaupunkiin ja maanantaina aamulla lähdimme töihin.
Matkalla hotellista Ukrainan salaiseen poliisiin mieleeni palautuivat vaikeat kohtaamiset venäläisen arkistolaitoksen kanssa. Arvelutti.
SBU:n arkisto sijaitsee kaupungin keskustassa lähellä salaisen poliisin päämajaa modernisoidussa kivitalossa.
Astuimme ovesta sisään eteiseen. Siinä oli ojennettava passit pienestä ampuma-aukkoa muistuttavasta reiästä. Sitten täytyi odottaa.
Ensimmäisen 15 minuutin istuskelun jälkeen näytti siltä, että kohtaaminen Ukrainan turvallisuusviranomaisten kanssa olisi neuvostomainen sekoitus töykeyttä ja välinpitämättömyyttä.
Todellisuus oli kuitenkin yllättävän letkeä; vartin odottamisen jälkeen pääsimme sisään. Kohtelias sihteeri Masha ohjasi meidät johtajan puheille.
Arkiston johtaja Igor Kulik on vielä suhteellisen nuori, mutta asiantunteva spesialisti. Kun arkistolaitos alkoi presidentti Viktor Juštšenkon aikana muuttua salaisen poliisin operatiivisesta tietokokoelmasta normaaliksi arkistoksi, tällainen ammattitaitoinen historioitsija ja arkivisti oli tarpeen.
Tapaaminen sujui ammatillisesti. Kävimme puolentoista tunnin keskustelun, jonka aikana paljastui, että johtaja oli kansalaisvapausliikkeen aktiiveja.
Muutos näkyi myös arkiston uudessa julkisuuspolitiikassa. Nyt laitoksen tarkoituksena ei ole haudata tietoja vaan palvella yleisöä ja myös ulkomaalaisia tutkijoita. Johtaja Kulikin mukaan Ukrainan valtion uuden johdon tarkoituksena on toimia, kuten Tšekissä ja Puolassa on tehty: yhdistää SBU:n, sisäasianministeriön ja miliisin arkistot ja näin luoda niin sanottu ”kansallisen muistin instituutti”, joka hallinnoi menneisyyden tietoja.
Kuten Kulik totesi: muutos uuteen demokratiaan tapahtuu menneisyyttä ymmärtäen.
Hämmästyimme palvelun tasoa. Ensi töikseen johtaja ojensi meille valmiiksi kopioituja dokumentteja. Vastakohta entiseen oli tyrmistyttävä. Vaikka esimerkiksi Moskovan arkistoissa oli kohtelu usein asianmukaista, niin yleensä näistä dokumenttien kopioista joutui maksamaan suolaisia hintoja.
Positiivinen lähtölaukaus innosti meidät terhakkaaseen suunnitelmantekoon ja valmisteluihin. Tämähän oli yhtä inspiroiva kokemus kuin uuden mantereen horisontin havaitseminen on löytöretkeilijälle!
Uusi tilanne merkitsi kuitenkin myös uutta haastetta. Suurin tehtävä oli itse materiaalin löytäminen.
Työnteko Ukrainan turvallisuuspalvelun arkistossa ei ollut yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi meidän kotoisessa Kansallisarkistossamme.
SBU:n arkistoa ei ole alun perin tehty tutkimusta varten vaan pelkästään dokumenttien säilytykseen ja turvallisuuspoliisin omaan virkakäyttöön. Tietojen hakutoimintaa on kehitetty vasta vuodesta 2009. Myös sähköistä tietopalvelua on alettu kehittää.
Arkistokokonaisuuden rakenne perustuu KGB:n eri hallinnonaloihin. Mistä niistä löytyisivät suomalaisia koskevat asiat? Kun lähdetään liikkeelle 1940-luvulta asti, asiakirjoja on valtavasti. Kuin valtamereen sukeltaisi.
Arkistolle oli juuri rekrytoitu uusia työntekijöitä, jotka itsekin vielä orientoituivat suunnattomaan dokumenttimassaan. He etsivät meille suomalaisia, jäljittivät antamiamme nimiä.
Sekretiivisyys, salailu, heijastui kaikessa. Arkistoa vartioivat aseistetut miehet, ja pelkästään lukusaliin pääsemiseen oli oltava joka kerta kutsu.
Dokumentit olivat hauraita ja vaikeasti luettavia todisteita omalta ajaltaan. Riisipaperille koneella tai käsin kirjoitetut arkit sijaitsivat omissa neuvostoaikaisissa papkoissaan, kansioissa, ja ovat vielä suurimmaksi osaksi kartoittamatta.
Ukrainalaisten periaatteena näytti olevan, että aineistot, joissa ei ole salausmerkintöjä, ovat vapaassa käytössä. Salatut dokumentit taas on mahdollista rassrekretisoida eli avata tutkijoille, jos ne koskevat vain neuvostoaikaa eivätkä sisällä erityisesti nykyisen Ukrainan turvallisuutta käsittelevää materiaalia.
Lukemista riittää. Jossain fondissa eli asiakirjakokonaisuudessa voi olla satoja opiseja eli alakokonaisuuksia, joista sitten on etsittävä varsinaisia asiakirjoja, deloja.
Lukemamme dokumentit kertovat, että Neuvostoliiton mielenkiinto oli herpaantumaton ja henkilövakoilua harjoitettiin uupumatta joka tasolla. Hankittu materiaali toki oli usein täysin epärelevanttia tai turhaa – vakoojien oli tuotettava materiaalia, oli aihetta tai ei. Joskus tämä kannusti liioitteluun.
Yksi seurannan kohde oli esimerkiksi suomalaisen nuorisovaltuuskunnan vierailu Kiovassa vuonna 1953.
Näyttää siltä, että kielitaitoisia tarkkailijoita ei löytynyt tarpeeksi näin matala-arvoiselle delegaatiolle. Huomioiden taso oli välillä sitä, että jotkut opiskelijat olivat katselleet liian uteliaasti neuvostoliittolaisia suihkukoneita.
KGB:n valvova silmä seurasi suomalaisia nuoria Viipurin asemalta saakka. Delegaation jäsenten kanssa läheisiin keskusteluihin pyrki esimerkiksi ”ensimmäisen direktion” operatiivinen agentti nimeltä ”Violetta”. Nuoren naisen käyttäminen valvonnassa oli normaalia, olihan suurin osa ryhmän suomalaisista jäsenistä miehiä.
Matkalaisia seurasi myös joukko Leningradin tai Harkovan KGB:n agentteja, muun muassa ”Domokurov”, ”Karelskoi” ja ”Blizkii”. He tarkkailivat suomalaisten keskusteluja ja kirjeenvaihtoa. Kaikki kirjeet avattiin ja delegaation jäsenten lähettämien sähkeiden sisältö tiedettiin heti.
Joukosta nostettiin myös esille suomalaisia nuoria, kuten Pentti Rantonen, Paul Bergman tai Olavi Laine. KGB:tä kiinnostivat erityisesti yhteydet Yhdysvaltoihin.
Ylimalkaisen raportin loppupäätelmänä oli lähettää materiaali KGB:n viralliseen tarkastukseen. Käytännössä tämä merkitsi dokumentin hautaamista. Ainoastaan henkilöistä tehtiin tarvittaessa omat mappinsa Moskovaan.
Kun etsimme merkkejä suomalaisista nimistä ja haravoimme henkilöarkistoa, arkiston väki toi meille uuden hauskan esimerkin siitä, miten KGB valvoi suomalaisia.
Vuoden 1948 kesällä joukko suomalaisia toimittajia vieraili Kiovassa. Isäntien valpasta huomiota herätti ennen kaikkea toimittaja Karl Otto Brusiin (1901–1973, asiakirjoissa myös Brusnin), joka oli toiminut 1945–1946 Suomen valtiollisen poliisin Valpon johtajana. Matkalla hän oli Suomi–Neuvostoliitto-Seuran toimittajana.
Brusiin oli usean agentin erikoisvalvonnassa. Kokoavan valvontaraportin allekirjoittanut kenraalimajuri kokosi Brusiinia vastaan kertyneet todisteet tarkasti. Niiden mukaan Valpon entinen johtaja kyseli isäntien mielestä liian paljon ja oli tyytymätön annettuihin vastauksiin. Raportti paljasti myös tarkan valvonnan laadun: KGB oli pannut hänen peräänsä ”Vera”-nimisen agentin.
Vera tekikin tarkkaa työtä. Hänen mukaansa toinen delegaation jäsen, kommunisti ja Työkansan Sanomien toimittaja Antti Timonen kuvasi Brusiinia ”taantumukselliseksi” ja valitti, ettei tämä ollut oikea ”demokraatti”.
Jossain vaiheessa Brusiin lähti tottelevaisen delegaation kauhuksi omille teilleen. Sen jälkeen kapinallinen vierailija aloitti Veran mukaan ”vakoilutoiminnan”. Brusiin ”pihisti” eräästä oppilaitoksesta kirjan, luki sitä ja keskusteli paikallisten opiskelijoiden kanssa. Veran mukaan Brusiin toimi kaupungissa ”kuin kokenut tiedustelija”.
Kyseinen toiminta toi tietenkin lisähuolta paikalliselle KGB-johdolle. Oli kuulusteltava suomalaisen karkulaisen kanssa keskustellutta 18-vuotiasta opiskelijaa Efimovia ja selvitettävä, mitä tihulaistyötä Brusiin oli ehtinyt näissä keskusteluissa tehdä. Synnit selvisivät: Brusiin oli kertonut, että Suomessa opiskelijat elivät paremmin kuin Neuvostoliitossa.
Valvontaraporttien mukaan Brusiin oli liittoutunut kokoomuslaisen Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon kanssa. Aho uskalsi vieläpä tentata isäntiään Ukrainan omasta itsenäisyydestä! Tavallinen neuvostokansalainen olisi joutunut tällaisesta käytöksestä leirille.
Arkisto täydensi tietoja, jotka Brusiinista oli entuudestaan.
Hänen ”taantumuksellisuutensa” ei jäänyt rankaisematta. Työt Suomi-Neuvostoliitto-Seuran palveluksessa loppuivat. Häntä vastaan oli aloitettu 1947 oikeusjuttu hänen toiminnastaan Valpossa. Tuomioon vaikutti osaltaan se, että hän piti matkansa jälkeen kriittisen esitelmän Neuvostoliiton oloista.
Vietimme arkistossa viisi päivää, ja ne olivat täynnä kiireistä työntekoa.
Ei ole vielä Tiitisen listaa näkynyt, mutta uusia arkistopaljastuksia on varmasti luvassa: kiinnostavia valvontaraportteja on SBU:n arkistossa aikalailla, sillä Kiovaa ja Krimin aluetta esiteltiin neuvostoaikana ahkerasti suomalaisille delegaatioille.
Tutkijalla riittää materiaalia aina vuoteen 1991 saakka.
Jo muutaman päivän työn perusteella voi todeta, että arkistojen materiaali on kansainvälisessäkin mittakaavassa läpimurto. Näyttää siltä, että esimerkiksi Tallinnan ja Tbilisin arkistot eivät muodosta yhtä mittavia kokonaisuuksia.
Omalle KGB ja Suomi -projektillemme vierailu oli onnenpotku. Materiaalin tutkiminen vaatii vielä useiden vuosien työn ja monia matkoja Kiovaan. Projekti keskittyy nyt Ukrainaan.
Suomalaisten toimijoiden selvittämisen kannalta Moskovan arkistot olisivat tietenkin tärkeimpiä, mutta Ukrainan kokonaisuus antaa hyvän lähtökohdan, niin vilkkaasti suomalaisdelegaatiot ovat alueella kulkeneet.
Vertauskuvallisesti voisi todeta, että emme heti löytäneet Afrikan tähteä mutta nyt meillä on kaivos, josta timantteja voi etsiä. Tutkijan työ on samanlaista kuin vesitipalla kallionkolossa – on vain uurrettava ja uurrettava.
Kiovasta toimme aineistoa mukanamme muistitikuilla. Sen parissa työ jatkuu ja uudet etsinnän kohteet tarkentuvat.
Kirjoittaja on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.