Ankaraa aritmetiikkaa
Työpaikkatavoitteita on helppo esittää. Kaikki muu niissä onkin vaikeaa, kirjoittaa Juhana Vartiainen.
Nyt käytyjen ja edellisten vaalien yhteydessä ja menneellä hallituskaudellakin on esitetty hulppeita tavoitteita työllisyyden lisäämisestä. Tavoitteista puhutaan usein myös niin, että halutaan lisätä ”työpaikkoja” esimerkiksi sadallatuhannella. Suomen Keskusta julkisti 31.tammikuuta strategisen hallitusohjelmatavoitteensa, jonka mukaan Suomeen pyritään luomaan 200 000 yksityisen sektorin työpaikkaa.
On hyvä, että tällaisia velvoittavia tavoitteita asetetaan mutta ne pitää määrittää täsmällisesti ja niiden kanssa pitää olla varovainen. ”Työpaikkojen” lisääminen tai luominen jollain tuhatmäärällä ei oikeastaan ole eksakti tavoite.
Ei ole selvää, miten ”työpaikka” edes määritellään eikä tilastoviranomainen mittaa työpaikkojen määrää vaan työsuhteissa olevien työllisten määrää. Tilastokeskus toki lausuu kotisivullaan: ”Alueella työssäkäyvät muodostavat ns. työllisen päiväväestön, jonka määrää voidaan pitää mittarina alueen työpaikkojen määrälle.” Olisi joka tapauksessa parempi puhua työllisten määrän kasvusta ja oletan että ”työpaikkojen” määrään sidotut poliittiset tavoitteet itse asiassa tarkoittavat tätä.
Yksityisen sektorin työsuhteista tuhoutuu vuosittain noin 10 prosenttia eli noin 150 000. Jossain hyvin triviaalissa mielessä voi siis ajatella, että vaikkapa neljän vuoden hallituskauden aikana myös ”syntyy” noin 600 000 työsuhdetta (”työpaikkaa”), mutta yksikään poliitikko ei sentään ole lähtenyt kehumaan itseään tällaiseen tietoon vedoten. Jos yksityisen sektorin työllisyys polkee suunnilleen paikallaan tai laskee vain hieman – kuten viime vuosina on tapahtunut – tuhoutuneiden ja syntyneiden työpaikkojen (työsuhteiden) määrä on tietysti samaa luokkaa.
Jos lasketaan mukaan kaikki lyhyetkin työsuhteet, vuotuinen työsuhteiden kierto on vielä paljon suurempi. Olen esimerkiksi nähnyt työ- ja elinkeinoministeriön tilaston, jonka mukaan joka vuosi alkaa noin 700 000–800 000 työttömyysjaksoa.
Työllisten määrä on siksi se järkevä mittari, jolla hallituksen talouspolitiikkaa tulee arvioida. Mutta poliittinen johtaja, joka alkaa näinä vuosina lupailla kovin monen ”satatuhantisen” lisäystä työllisyyteen, allekirjoittaa samalla aikamoisen poliittisen vekselin.
Suomalaisessa talouskeskustelussa ajatellaan herkästi, että työpaikkoja ”luodaan” ja niitä syntyy kokonaiskysyntää kasvattavin toimin ja että työttömiä on joka tapauksessa niin paljon, ettei työpanoksen tarjontapuolesta kannata välittää.
Tällainen ajattelu näkee siis kansantalouden ikään kuin jatkuvassa ja syvässä kysyntälamassa, niin että pula on aina kokonaiskysynnästä ja käyttämättömiä resursseja riittää. Tällä hetkellä riittääkin, mutta ei niin ylenpalttisesti ja niin kauan kuin yleisesti kuvitellaan. Työvoimareservi ei ole yhtä kuin työttömien määrä vaan se työllisyyden lisäys, joka on mahdollinen ilman että palkankorotuspaineet yltyvät liiaksi ja kilpailukyvyn paraneminen loppuu.
Työikäiseen väestöömme kuuluu tällä hetkellä noin 4,1 miljoonaa ihmistä, jos ikähaarukaksi valitaan 15–74 vuotta. 65 vuotta täyttäneiden työssäkäynti on kuitenkin vielä aika vähäistä, joten 15–64-vuotiaat muodostavat efektiivisen työvoimaperustan. Heitä on noin 3,5 miljoonaa ja heistä kaksi kolmasosaa eli noin 2,3 miljoonaa on työllisiä ja työttömiä noin 270 000. Työvoimaan (työlliset + työttömät) kuuluu siis noin 2,6 miljoonaa ihmistä. Osallistumisaste (työvoima/15-64-vuotiaat) on siten vajaat 75 prosenttia.
15–64-vuotiaat vähenevät Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan noin 10 000:lla vuosittain. Jos talouden suhdanne- ja rakennetilanne ei muutu, työllisten määrä siis pikemminkin vähenee hieman joka vuosi. Tätä kompensoi kuitenkin 65 täyttäneiden (pieni) työllisyyskasvu.
Työttömyysaste on nyt yhdeksän prosenttia, ja on realistista olettaa, että kuuden prosentin työttömyys on nykyrakentein se raja, jonka alle on vaikea mennä ilman että kustannuspaineet alkavat kasaantua. Jos työvoimassa on 2,6 miljoonaa henkilöä, 3 prosenttiyksikön alenema työttömyysasteessa merkitsee noin 80 000 ihmisen työllisyyden lisäystä. Se on siis mahdollinen työllisyyden lisäys, nykyisellä osallistumisasteella ja rakenteellisella työttömyydellä, joka tulee ikään kuin ilmaiseksi taantuman hellittämisen myötä.
Jos kuitenkin halutaan uskoa vaikkapa 200 000 henkilön työllisyyskasvuun, on siis tapahduttava merkittäviä rakenteellisia muutoksia.
Jos rakenteellinen työttömyys saataisiin laskemaan viiteen prosenttiin, tarjolla olisi vielä 26 000 henkilöä. Mutta suurempi merkitys on sillä, nouseeko osallistumisaste eli saadaanko suurempi osa näistä 3,5 miljoonasta 15–64-vuotiaasta osallistumaan työvoimaan, ja sillä, kasvaako 15–64-vuotiaiden määrä maahanmuuton kautta. Siksi rakenneuudistukset ovat avainasemassa.
On kaikki syyt toivoa, että nyt päähallituspuolueeksi siirtyvän keskustan työllisyystavoitteet toteutuvat. Mutta on vaikea uskoa, että se tapahtuisi ilman ”kovia” tarjontapuolen uudistuksia. Ja siksi on Juha Sipilän etu, että työperäistä maahanmuuttoa rohkaistaan, ikääntyneiden työntekoa helpotetaan joustoilla – ja että myös kotiäidit saadaan nopeammin takaisin töihin.
Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja.