Lastensuojelun myytit: "Lastensuojelutoimet perustuvat lakiin"

huostaanotto
Teksti
Maria Syvälä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Lastensuojelussa on nykyään neljä keskeistä epäkohtaa: tietosuoja estää viranomaisyhteistyön, lapsen etua valvota riittävästi ulkopuolisen edunvalvojan toimesta, resurssipula haittaa lastensuojelua. Lastensuojelua myös pelätään”, kirjoittaa toimittaja ja kirjailija Maria Syvälä.

“Mutta onneksi sentään perusasiat ovat kunnossa: Turhia lastensuojeluilmoituksia ei tehdä eikä lapsia koskaan sijoiteta kodin ulkopuolelle väärin perustein. Sosiaalityöntekijät noudattavat aina lakia.”

“Hetkinen. Meniköhän se sittenkään ihan niin?”

Tässä juttusarjassa Maria Syvälä kirjoittaa kahdeksasta lastensuojelua koskevasta myytistä. Hän työstää paraikaa lastensuojelun kriisistä tietokirjaa.

Sarjan kolmannessa osassa perehdytään siihen, perustuvatko lastensuojelutoimet joka kerta lakiin – ja siihen, ovatko lasten huostaanotot aina oikeita ratkaisuja. Lue aiemmat juttusarjan osat täältä.


Kuva Sari Gustafsson / Lehtikuva.


Myytti 5) Sosiaalityöntekijät: “Lastensuojelutoimet perustuvat lakiin.”

Näin sanotaan maahanmuuttajille suunnitellussa lastensuojeluinfossa. Esimerkkitarinassa kuuden lapsen yksinhuoltaja uupuu. Hän huutaa lapsilleen, hänen tekisi mieli läimäyttää. Lastensuojeluilmoituksen kautta hän saa apua. Tukitoimia järjestetään. Kaikki päättyy hyvin.

Vai päättyykö aina? Tutkija Johanna Hiitolan tulevassa väitöskirjassa sivutaan maahanmuuttajia. Heidän vanhemmuuttaan arvioidaan osassa huostaanottopäätöksistä eri perustein kuin kantasuomalaisten. Kunnon perhe nähdään helposti lastensuojeluasiakirjoissa keskiluokkaisena ydinperheenä, jota vasten muunlaisia perhemuotoja peilataan.

Lastensuojeluperheiden oikeuksien ajajana työskennelleen varatuomari Outi Mannosen mukaan lastensuojelutoimet perustuvat useimmiten lakiin. Mutta eivät aina.

“Olisi naiivia olettaa lastensuojelun työntekijöiden olevan ainoita, jotka tekevät vain oikeita, perusteellisesti tutkittuja ratkaisuja.”

Mannosen mielestä lastensuojeluperhe näyttäytyy “paperiperheenä”. Ihminen kohdataan paperilla, ei arjessa. Perheen asioita käsittelevät ihmiset, jotka eivät siis tunne perhettä, eivät aina ole edes tavanneet.

“Jos lukisin vain lastensuojelun asiakirjat tai sijaisperheiden kertomukset, uskoisin huostaanottojen olevan aina perusteltuja”, Mannonen sanoo, mutta täsmentää heti:

“Suomen lastensuojelun ongelmakohta on kuitenkin siinä, että sosiaalityöntekijän sijoitusperustelut muodostuvat absoluuttiseksi totuudeksi vain sillä, että sosiaalityöntekijä kirjoittaa tai väittää jotakin. Hänen ei tarvitse todistaa itsensä tai jonkun toisen sosiaalityöntekijän esittämiä väitteitä mitenkään.
Usein unohtuu, että lastensuojelutoimet perustuvat muutaman ihmisen mielipiteelle.”

Mannonen kuvailee virheellisten lastensuojeluasiakirjojen kaavan:

“Ensin kirjataan ylös aiheeton epäily. Seuraava työtekijä käsittää sen faktaksi ja lisää kirjauksiin omat luulonsa. Seuraava työntekijä alkaa kirjausten perusteella tehdä huostaanottohakemusta. Kukaan ei perehdy siihen, mitä oikeasti on tapahtunut.”

Suomessa ei käytännössä kontrolloida tai valvota kunnolla sosiaalityöntekijöiden tekemisiä ja niiden lainmukaisuutta. Hallinto-oikeudet vahvistavat pääsääntöisesti huostaanottohakemukset pelkästään sillä perusteella, että sosiaalityöntekijä väittää jotakin. Hakemuksessa esitettyjen tapahtumainkulkujen oikeellisuutta sosiaalityöntekijän ei tarvitse todistaa.

“Päätöksen tehneestä voi kannella, mutta kukaan ei tutki, onko sosiaalityöntekijän asiassa väittämä totta”, Mannonen sanoo.

Jos tämä ei edistä vallan väärinkäyttöä, niin mikä sitten?

Sosiaalityöntekijöiden suhteeton valta on tabu. Sitä kyseenalaistavat lähinnä venäläistoimittajat, joskin tarkoitushakuisesti unohtaen, että vallankäyttö kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Suomessa asuviin, ei vain venäläisiin.

Niin kauan kuin lastensuojelutoimien oikeellisuuteen puututaan lähinnä kyselemällä virkamiehiltä, että oletko sinä menetellyt väärin, ei oikeusturva koske lastensuojeluperheitä. Puolustautuminen virkamiesten väärinkäytöksiä vastaan on usein mahdotonta. Sen on Ani Leikonniemikin nähnyt.

“Emme hyväksy, jos valekirurgi leikkaisi sisuskalujamme. Miten ihmeessä sallimme, että lapsemme asioista päättää epäpätevä henkilö, joka ei tunne työvälinettään eli lakia? “

Ani Leikonniemi näkee päivittäin, millaiseen yksinäisyyteen perheet jäävät kokemustensa kanssa.

“Heitä ei edes uskota, kun” he kertovat kokemuksistaan. Viranomaiset pääsevät salassapitosäädösten taakse. Onneksi asiakirjat voi luovuttaa toimittajille arvioitaviksi.

Myytti 6) Perusteettomia sijoituksia ei ole: “Lapsia otetaan huostaan aivan liian myöhään.”

Näin sanoo keskustan kansanedustaja Aila Paloniemi, joka ajaa pysyvän huostaanoton mahdollisuutta ja perää oikeuksia sijaisvanhemmille. Paloniemi on Perhehoitoliiton puheenjohtaja. Liitto on valtakunnallinen sijoitettujen lasten, sijaisvanhempien ja perhehoitajien aseman parantamista ajava järjestö.

Sitä Paloniemi ei kerro, miten pysyvä huostaanotto tai myös tapetilla ollut sijaisperheen adoptio-oikeus liittyvät lastensuojelulain tavoitteeseen: perheiden jälleenyhdistämiseen. Huostaanoton purku on jo nyt äärimmäisen vaikeaa, vaikka huostaanoton pitäisi olla tilapäinen ratkaisu ja lopetettavissa heti syiden poistuttua.

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (sdp) antoi kesäkuussa Helsingin Uutisille paljonpuhuvan lausunnon: “Huostaanottoja ei saa tehdä löysin perustein, jotta bisnes saisi asiakkaita.”

Tuoreessa väitöskirjassaan Lapsuuden rajoilla huostaanottojen perusteluihin keskittyneen sosiologi Kati Katajan mukaan lapsuutta koskevan tiedon “totuus” vaihtelee kulttuurin, ajan ja sitä tuottavien tahojen intressien mukaan. Se, mikä nähdään “normaalina” tai “poikkeavana”, on kuitenkin välillä täysin sattumanvaraista. Hyvän lapsuuden ehdot riippuvat siitä, miten asioita katsotaan ja kuka katsoo.

Voidaan siis kysyä Kati Katajan sanoin: “Entä jos olisikin katsottu toisin? Olisivatko tällöin eri lapset päätyneet huostaan?”

“Lapsen edun määrittely on vaikeaa. Kaikissa tilanteissa ei aina varmuudella tiedetä, olisiko lapsen etu toteutunut paremmin, jos lasta ei olisi otettu pois kotoa”, Kataja sanoo.

Entä voiko sosiaalityö olla marginalisoivaa? Katajan havaintojen perusteella ongelmien kuvaukset ovat paikoitellen seurausta systemaattisen valvonnan aiheuttamasta leimatuksi tulemisesta, kuin lasta vaarantavista olosuhteista.

Kaikilla, eli myös niillä, jotka eivät tunne alaa sisältäpäin, on vankkoja mielipiteitä siitä, miten lastensuojelu tulisi järjestää. Tiedotusvälineet täyttyvät keskustelusta. Yhteenvetoa ja analyysiä vain on vähän. Eikä ainuttakaan selkeää raporttia siitä, mitä on maamme lastensuojelussa tapahtunut sitten viimeisen lastensuojelulain muutoksen, vuoden 2008.

Jämsäläinen, jo kohta 35 vuotta sosiaalityössä eri osa-alueilla työskennellyt Seppo Niemelä on pettynyt koko sosiaalipolitiikkaan – jos sellaisesta edes nykyään voidaan puhua. Lastensuojelustakin on tullut viranomaiskeskeinen, tilastohakuinen ja sijoituksia tehokkuusajattelun hengessä suorittava laitos.

“Ei oikein tiedetä, kuka koko balettia johtaa. Kuka sitä valvoo. Tai kuka tutkii”, Niemelä huokaa.

Kun hän aloitti uraansa 1980-luvun alussa, hän onnekseen pääsi kokeneen työryhmän oppiin. He lukivat lait, yhdessä. Vanhempi kollega oli aina mukana. Hänen kanssaan tavattiin Sosiaalihallituksen yleiskirjeet eli yksityiskohtaiset ohjeet lakien soveltamisesta.

“Vaan nyt ei ole enää sosiaalihallitusta, eikä Stakesia. Läänejä on, mutta onko tarkastajia”, Niemelä kysyy.

Vielä 1980-luvulla oli aikaa auttaa perheitä. Työssä painottui ennaltaehkäisevä näkökulma.

“Pyrimme tosissamme pois ajatuksesta, että lastensuojelu on yhtä kuin huostaanotto. Nyt olemme palanneet lähtöruutuun.”

Sitten tuli 1990-luku monenkirjavine kehittämishankkeineen, projekteineen ja organisaatiouudistuksineen. 2000-luvulla painopiste siirtyi yksityisiin ammatillisiin perhetukikeskuksiin ja nuorisokoteihin.

“Lakimuutos vaikutti sopivasti siihen, että tarvetta yksityisiin sijoituspaikkoihin alkoi olla entistä enemmän.”

Kiireelliset sijoitukset ovat yli kolminkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Varsinkin nuorten sijoitukset ovat kasvaneet voimakkaasti.

“Mutta monessako tapauksessa hoidosta vastaava taho oikeasti pyrkii siihen, että nuori palaa kotiin esimerkiksi puolen vuoden avohuollollisen sijoituksen jälkeen? Puolueetonta tutkimusta tarvittaisiin”, Niemelä pyytää.

Viimeiset 22 vuotta perheneuvolassa, näköalapaikalla, sosiaalityötä tehnyt Seppo Niemelä puhuu suoraan, kaunistelematta. Hänen mielestään lastensuojelussa menetelmät vaihtelevat liikaa. Eri ihmiset tuottavat erilaisia ratkaisuja.

Hyvin ovat päättäjätkin osanneet kenttää hämmentää.

“Kun lastensuojelulakia viimeksi uudistettiin yli neljä vuotta sitten, oli alalla selvää, että lisääntyvien lastensuojeluilmoitusten määrä johtaa sellaisiin ruuhkiin, ettei niistä selvitä ilman lisävirkoja.”

Laki on kaikille sama, vain tulkinnat vaihtelevat. Tämän lauseen on työssään todistanut Seppo Niemelä, joka on aiemmin toiminut myös kasvatus- ja perheneuvoloiden sosiaalityöntekijät ry:n puheenjohtajana. Hänestä lastensuojelulaki ei ole kaikille täysin tasa-arvoinen. Vaikein ja vaativin työ jää usein sijaisten tai epäpätevien vastuulle. Toisaalta korkeakaan koulutus ei takaa pätevyyttä.

Moni sosiaalialalla toiminut on elänyt omassa elämässään niin normielämää, että rankempia elämänvaihteita kokeneet asiakkaat tuntuvat uhkaavilta. Asiakkaiden kohtaaminen kriisitilanteissa on haastavaa. Ammatillinen pätevyys kehittyy vain kokemuksen myötä.

Pienissä kunnissa samat työntekijät vastaavat liian monesta asiasta, Niemelä uskoo. Eikä sijoituksen arviointi aina perustu faktoihin.

“Tahdonvastaisten huostaanottojen valmistelu pitäisi siirtää joko läänintasolle tai tehdä valtion viranomaisen toimesta. Kiireelliset eli siis selkeät ja välitöntä puuttumista vaativat tilanteet hoidettaisiin toki lähellä.”

Hän toivoo, että kunnan sosiaalitoimi keskittyisi kaikin käytettävissä olevin keinoin lapsen etuun eli ennaltaehkäisevään työhön ja tehokkaiden tukitoimien tarjoamiseen. Siten monet sijoitukset voitaisiin välttää.

Lue Lastensuojelun myytit -sarjan muut osat

Maria Syvälä on Siurossa asuva kirjailija ja toimittaja, joka työstää lastensuojelun kriisistä tietokirjaa. Hän on tutkinut aihetta yhdeksän kuukautta ja haastatellut lastensuojelun asiakkaita. Saadusta tiedosta 80 prosenttia on negatiivista. Samaan aikaan Lastensuojelun keskusliitto tiedottaa 80 prosenttia lastensuojelun asiakkaista saavan tukea avohuollossa. Kenen tietokannassa on häikkää?