Lastensuojelun myytit: ”Sosiaalityöntekijöitä vaan on niin vähän”

Kotimaa 1.11.2012 17:30

”Lastensuojelussa on nykyään neljä keskeistä epäkohtaa: tietosuoja estää viranomaisyhteistyön, lapsen etua valvota riittävästi ulkopuolisen edunvalvojan toimesta, resurssipula haittaa lastensuojelua. Lastensuojelua myös pelätään”, kirjoittaa toimittaja ja kirjailija Maria Syvälä.

”Mutta onneksi sentään perusasiat ovat kunnossa: Turhia lastensuojeluilmoituksia ei tehdä eikä lapsia koskaan sijoiteta kodin ulkopuolelle väärin perustein. Sosiaalityöntekijät noudattavat aina lakia.”

”Hetkinen. Meniköhän se sittenkään ihan niin?”

Tässä juttusarjassa Maria Syvälä kirjoittaa kahdeksasta lastensuojelua koskevasta myytistä. Hän työstää paraikaa tietokirjaa lastensuojelun kriisistä.

Juttusarjan toisessa osassa perehdytään turhiin lastensuojeluilmoituksiin – eikö niitä tosiaankaan ole? Lisäksi pohditaan, voiko lastensuojelun ongelmista syyttää resurssipulaa. Lue muut sarjan osat täältä.


Kuva Sari Gustafsson / Lehtikuva.

Myytti 3) Lastensuojeluilmoitukset: ”Ei ole turhia ilmoituksia.”

Näin vakuutti televisiossa turkulainen sosiaalityöntekijä Arja Ahonen. Samaa on sanonut moni muukin alalla toimiva.

Kuitenkin muutama vuosi sitten Turun Sanomat uutisoi, että puutteet peruspalveluissa johtavat turhiin lastensuojeluilmoituksiin. Ilmoitus on joskus ainoa mahdollisuus päästä neuvottelemaan lastensuojelun kanssa. Pakon edessä perheet tekevät itsestään lastensuojeluilmoituksen saadakseen apua.

Niin ikään sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia on myöntänyt lastensuojelun natisevan liitoksissaan: ”Tehdäänkö lastensuojeluilmoituksia jo liian helposti ja jopa vääristä syistä? Lastensuojelusta on tullut ilmoitusten tehtailun ja perkaamisen työmaa.”

Vuosittaisten ilmoitusten määrän lisääntyminen yli 88 000:een johtuu siitä, että ilmoitusvelvollisuus on neljän vuoden ajan koskettanut laajasti eri viranomaistahoja. Poliisin, tarhantädin, sairaanhoitajan, opettajan ja monen muun on tehtävä ilmoitus, jos epäilee lapsen voivan huonosti.

Ilmoitustehtailu näkyy tilastoissa lastensuojelun kasvavana asiakasmääränä. Jo lähes 80 000 lasta oli lastensuojelun avohuollon asiakkaana vuonna 2010. Uusia asiakkaita oli tullut yli 30 000 lapsen vuosivauhdilla. Kodin ulkopuolella oli sijoitettuna ennätysmäärä, reilut 17 000 lasta tai nuorta. Heillä on vanhemmat, sisaruksia, sukua, ystäviä. Lastensuojelutoimet ihmisoikeuksien ydinalueella alkavat siten olla arkea sadoille tuhansille suomalaisille.

Se taas heijastuu suoraan lastensuojelun resursseihin: yhden työntekijän asiakkaana on pahimmillaan jopa 120 lasta eli nelinkertainen määrä laatusuosituksiin nähden. Toteutuneita työpäiviä palkansaajilla on vuodessa keskimäärin 215. On selvää, ettei jokaisen lapsen asioihin ole aikaa paneutua huolellisesti. Ratkaisut voivat olla paniikinomaisia.

Kukaan ei tiedä, kertooko asiakasmäärän lisääntyminen lastensuojelutarpeen kasvusta, vai kontrollin lisääntymisestä, jolloin lastensuojelutoimet voivat kohdistua jopa vääriin lapsiin, heihin, joiden ei edes kuuluisi olla asiakkaina. Johtuuko esimerkiksi joidenkin erityislasten asiakkuus siitä, että heillä on tavallista enemmän viranomaiskontakteja ja siten isompi mahdollisuus joutua lastensuojeluilmoituksen kohteeksi?

Eerikan kuoleman jälkeen lastensuojeluväki sai ovelalla silmänkääntötempulla luoduksi median avustamana mielikuvan, että sen armeliaan hyväntekeväisyyden puoleen kannattaisi nyt herkästi kääntyä: ”Siirtäkää välittäminen meille lastensuojeluviranomaisille, joiden toimesta lasten turvallisuutta ei voi taata, kuten jo Eerikan kohdalla huomasitte.”

Isoveli kutsui pikkuveljet valvontatalkoisiin: kansalaisia ohjeistettiin tekemään lastensuojeluilmoituksia. Tilastoissa se jo näkyy. Kuitenkaan meille ei kerrota, kuka kumma ilmoitusruuhkan purkaa nyt, kun työmäärä on jo valmiiksi kohtuuton. Ehtiikö ylikuormittunut järjestelmä enää auttaa akuutissa hädässä olevia lapsia?

Jokaisen on puututtava todellisiin tilanteisiin, kun lapsi on vaarassa. Mutta mitä tapahtuu, jos kansalaiset alkavat nimettömästi käräytellä tuttaviaan heppoisten huolentunteiden takia sen sijaan, että menisivät ovelle kysymään: ”Voinko auttaa?”

Tai kun kouluterveydenhoitaja soittaa ennemmin lastensuojeluun kuin lastaan kerran tukistaneelle vanhemmalle? Lastensuojeluasiakkuudesta voi tulla lapselle tukkapöllyä suurempi trauma.

Nykyisellään lastensuojeluilmoitus tarjoaa oirehtivalle nuorelle oivan mahdollisuuden kiristää rajoja asettavia vanhempiaan: ”Vitun kusipää, mä soitan kriisipäivystykseen!”

Lisäksi ilmoitusmenettely antaa häiriintyneelle kansalaiselle välineen kostaa ja hallita kenen tahansa elämää harhauttamiensa viranomaisten avulla, rangaistuksetta. Pilasoitosta hätäkeskukseen tai perättömästä rikosilmoituksesta saisi tuomion.

Satu on yksi monista lastensuojelun kokemusasiantuntijoista, joita olen haastatellut ja joiden asiakirjoja olen lukenut. Henkilön oikea nimi on toimituksen tiedossa. Hänestä tehty ensimmäinen perätön lastensuojeluilmoitus koski pedofiliaa. Yllättäen oven takana seisoi poliisien ja sosiaalityöntekijän armeija.

Satu pakotettiin pienimmän lapsen kanssa kuukaudeksi turvakotiin, isommat vietiin isälleen. Kotiin äiti päästettiin juristin avulla vasta kuulustelujen päätyttyä. Poliisitutkinnassa ei tullut esille mitään pedofilian liittyvää.

Parhaillaan ilmoituksia kertyi vuorokauden aikana melkein tunnin välein, yhteensä viiden vuoden aikana ainakin 150. Satu oli niiden mukaan milloin kännissä hakannut tai hylännyt lapsiaan, milloin parittanut heitä maksaakseen asuntolainaa.

Sääliksi käy sossuja: jokainen ilmoitus oli tutkittava. Uudet työntekijät eivät tunteneet Satua, joten ilmoitukset otettiin vakavasti. Eniten säälin Satua, johon lastensuojelu joutui olemaan yhteydessä viikoittain. Sadun vanhemmuutta ja terveystietoja tutkittiin, mutta ilmoittelijan psyyken tilan selvittämistä ”ei nähty relevanttina” asian kannalta. Perheenäidin työnteko vaikeutui, tulot laskivat.

Välillä ruljanssiin sotkeentui hätäkeskus. Ja päiväkoti. Perheneuvola. Koulu. Lääkärikin. Yhden ilmoituksen takia kotiin kesken pihatalkoiden hälytetyt poliisiautot ja sosiaalityöntekijät herättivät keskustelua naapurustossa: ”Voiko Sadun lasten kanssa leikkiä?”

Tapahtumat eivät hevin unohdu.

”Parhaimmillaan ilmoitusjärjestelmä voi olla kasvua tukeva, mutta pahimmillaan erittäin tuhoisa”, Satu arvioi.

Myytti 4) Resurssipula: ”Sosiaalityöntekijöitä vaan on niin vähän.”

Näillä sanoilla osallistui nettikeskusteluun Merikratos lastensuojelu Oy:n toimitusjohtaja Ilona Lehtinen. Merikratos on sosiaalialan yritys, joka tarjoaa kunnille lastensuojelun avohuollon ja sijaishuollon tukitoimia ostopalveluna. Esimerkiksi Länsi-Turunmaan kaupunki on ostanut yhtiöltä sosiaalipäivystyksiä.

Eerikan tapausta Iltasanomissa kommentoinut sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen ei nähnyt resurssien vähyydessä syytä tytön kuolemaan. Hän korosti, että Helsingin lastensuojelussa on suhteessa maan parhaat resurssit ja erittäin korkeatasoisia, kokeneita työntekijöitä.

Entä jos meillä ei olekaan vajetta työntekijöistä vaan siinä, että resurssit kohdennetaan väärin? Meneekö aikaa enemmän asiantuntijoiden verkostopalavereissa istumiseen ja papereiden pyörittämiseen kuin asiakkaiden kohtaamiseen ja auttamiseen eli siihen, mitä asiakkaat oikeasti tarvitsisivat?

Olen haastatellut useita lastensuojeluperheitä. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on ollut normaaleja elämänkriisejä ja niistä seurannutta uupumusta, masennusta ja riittämättömyydentunteita. Heidän hätäänsä on helppo samaistua.

Kaikki jakavat kokemuksen kohtaamattomuudesta viranomaisten kanssa. He eivät saaneet tarvitsemaansa tukea. Harvalle sanottiin: ”Mä ymmärrän sua. Sulla on nyt vaikeaa, mutta kyllä sä selviät vielä!”

Sen sijaan heille annettiin apua ongelmiin, joita heillä ei ollut. Jos kaksi perhetyöntekijää istui sohvalla tehden kirjauksia sänkyjen sijaamattomuudesta, tuntui ”avohuollon tukitoimi” lähinnä tarkkailulta.

Myöhemmin lapsi voitiin sijoittaa, koska avohuollon tukitoimi oli osoittautunut riittämättömäksi. Siis se tuki, joka alunperinkin oli ollut riittämätöntä. Huostaanoton perusteena käytettiin vaikkapa äidin jaksamattomuutta. Sitä vahvistettiin hakemuksessa vaikeasti hahmottuvin huolin ja vihjein, jotta heräisi epäilys lapsenkin olevan vaarassa. Silloin sijoitus näytti paperilla lainmukaiselta, joten se voitiin käynnistää.

Myös sosiaaliväen kanssa käytyjä arkisia jutusteluja on voitu tulkita negatiivisesti asiakkaan selän takana, kuten kävi Ani Leikonniemen kohdalla. Hän ei koskaan päässyt muuttamaan väärin tulkittuja huomioita.

Kaikki tietävät, että lastensuojelun tulisi olla erityispalvelua kriisitilanteessa eikä peruspalvelujen korviketoimintaa. Siitä huolimatta valtio on peruspalveluita karsimalla sytyttänyt tulipalon, jonka sammuttamiseen joudutaan käyttämään lastensuojelua.

Roihu tuskin sammuu, vaikka maa täytettäisiin sosionomeilla ja sosiaalityöntekijöillä. He vain tuottavat lastensuojeluun lisää asiakkaita ja pahimmillaan puuttuvat epämääräisten huolien takia jopa apua tarvitsemattomien perheiden elämään, siis täysin ilman syytä.

Onko kukaan kysynyt, mihin me tarvitsemme viranomaisyhteistyötä vahvistavia asiakasrekistereitä ja muuta holhouspolitiikkaa? Palauttakaa mieluummin kodinhoitajien määrä tasolle, jossa se oli ennen lamaa. Me tarvitsemme myös muutosta asenteisiin, joita lapsiin ja perheisiin kohdistetaan. Liikkeelle voidaan lähteä esimerkiksi miettimällä, miten leimaavasti jotkut varhaiskasvattajat ja opettajat suhtautuvat erityislapsiin ja heidän vanhempiinsa.

Valtio tukee taloudellisesti kuntia huostaanottokustannuksissa, vaikka voisi vähentää sijoituksia tukemalla ongelmia ehkäisevää avohuoltoa ja kunnollista perhetyötä. Jotain on vialla, kun sijaisperhe saa muutamassa kuukaudessa enemmän hoitopalkkioita kuin köyhyydessä kamppaileva biologinen perhe saa toimeentulotukea kolmessa vuodessa.

Järki sanoo, että rahaa tulisi ohjata eritoten peruspalveluihin, mutta miksi mitään ei tapahdu?

Lue Lastensuojelun myytit -sarjan ensimmäinen osa

Maria Syvälä on Siurossa asuva kirjailija ja toimittaja, joka työstää lastensuojelun kriisistä tietokirjaa. Hän on tutkinut aihetta yhdeksän kuukautta ja haastatellut lastensuojelun asiakkaita. Saadusta tiedosta 80 prosenttia on negatiivista. Samaan aikaan Lastensuojelun keskusliitto tiedottaa 80 prosenttia lastensuojelun asiakkaista saavan tukea avohuollossa. Kenen tietokannassa on häikkää?