Juha Siltanen: ”Kaikki on päin helvettiä”
Kirjoituskoneella kirjoittava näytelmäkirjailija vieroksuu tekniikan ja napinpainamisen kulttuuria.
Televisiota katsoessaan näytelmäkirjailija Juha Siltanen on tehnyt havainnon.
”Kieli, jolla juontajat puhuttelevat vieraitaan ja katsojia, muuttuu rakenteellisesti lasten kieleksi. Meille tuputetaan lapsen näkökulmaa.”
Pieni koristeellinen viisarikello mittaa aikaa harmaahapsisen herran kaulassa, kun hän kertoo aikamme ilmiöistä huolitelluin sanakääntein.
Nykykulttuurin pyrkimys kohti lapsuutta ja ”hallitsemattoman” vieroksuminen ovat saman asian ilmenemismuotoja, kirjailija uskoo.
Helsingin KOM-teatteri esittää Siltasen kirjoittamaa Vallankumous-näytelmää. Se kertoo tolstoilaisten anarkistien kansanliikkeestä, joka vuonna 1917 valtasi kirkon ja aikoi edetä pankkeihin ja muihin järeämpiin instituutioihin. Siltanen on korostanut haastatteluissa, että kyseessä oli uskonnollispohjainen kristillinen liike. ”Journalistit eivät ole ottaneet sitä yhteenkään artikkeliin mukaan.”
”Uskonnolla tarkoitan kommunikointia käsittämättömän kanssa, pelon ja luovuttamattomien arvojen tunnustamista. Ilman sitä ihminen räjähtää.”
Siltanen päättelee, että elämme uskonnon puutteen ja vaihtoarvon ylikorostuksen aikaa. Tästä seuraa eettinen stressi, joka voi jopa ennakoida vallankumousta.
”Suuri osa ihmisistä tietää, että missään tapauksessa koko maapallon sivilisaation jatkuminen näin ei ole mahdollista. Tämä on meitä kaikkia ympäröivä paine. Keskitymme rahaan, pseudotietoon ja tykkäämiseen. Meitä ympäröi valtava tekniikan ja napinpainamisen kulttuuri, kuin lapsen fantasia käsitettävästä maailmasta. Ja koko ajan meillä on tunne, että kaikki on päin helvettiä.”
Siltanen korostaa, että ei ole ”tuhon enkeli” vaan ”ikävä moralisti”.
Hiljaisen huvittunut äänensävy osoittaa, että ei mitenkään tavattoman ikävä.
Juha Siltasen työhuone Helsingin Ullanlinnassa on teknisiä päivityksiä palvovan kulttuurin vastainen linnake. Ikkunapöydällä on vanha kirjoituskone, jolla atk:ta vieroksuva dramaturgi kirjoittaa.
Yksiön kirjahyllyt ovat täynnä kulttuurihisto
riaa. Suomentaja-kirjailijan omat työt täyttävät kuusi vetolaatikkoa. Hyllyn päällä on pitkä rivi Siltasen enoltaan perimiä mustia savikiekkoäänitteitä, kuten Dallapé-orkesterin tanssimusiikkia. Hän kerää koriste-esineiksi näytelmiensä rekvisiittaa. Vatupassin ja silmälasien yhdistelmä kertoo käyttäjälleen, onko pää suorassa. Se kuului neurologi Oliver Sacksin teksteihin perustuvaan esitykseen, jonka Siltanen ohjasi Turun kaupunginteatteriin.
Hyllyissä näkyy useita teoksia poptaiteilija Andy Warholista. Ne ovat tausta-aineistoa Juhani Nuorvalan säveltämään Warhol-oopperaan, joka ”lähiaikoina” esitetään ensi kertaa kokonaisuudessaan.
Warhol toivoi, että joka päivä joku tulisi sanomaan, mitä hänen pitää tehdä. Myös Siltanen rakastaa tilaustöitä.
”Inhoan mennä portfolion kanssa toimistoon selittämään, että anteeksi, vien aikaanne viisi minuuttia, olen ajatellut tehdä seuraavan kaupallisen menestyksenne. Siitä seuraa valehtelua ja paskaa. Lähes kaikista jutuista, jotka olen myynyt aktiivisesti, on tullut huonoja.”
Näytelmiä kirjoittaessaan Siltanen on välttänyt tunnistettavan tyylin rakentamista. Hänen teoksensa eivät halua olla tuotteita. Silti ne on tehty yleisöä ajatellen.
”Ainoa mittari on se, kuinka tuleva työ voisi antaa mahdollisimman monille sen, minkä olen suurimmista taideteoksista saanut itselleni”, Siltanen määrittelee. ”Taiteen pitää olla tarkkaa, julkeaa ja lumoavaa. Nyt on tosin muotia pelkkä lumoavuus. Yritän kattaa niin hyvän ja terveellisen aterian kuin ikinä mahdollista.”
Siltasen molemmat syksyn ensi-iltanäytelmät kertovat 1900-luvun alun todellisista henkilöistä.
Vallankumouksen keskushahmot ovat jälkimaailman unohtamat idealistit Jean Boldt ja Josefiina ”Sisar” Huttunen. He vaikuttivat Suomessa samoihin aikoihin kuin kahlekuningas Harry Houdini teki Yhdysvalloissa itsestään tähteä kuolemaa uhmaten.
Siltasen kirjoittama musikaali Houdini nähdään joulukuussa Helsingin Aleksanterin teatterin näyttämöllä.
Kirjailijan mukaan näytelmissä on ”sama aihe käännettynä kahteen suuntaan”. Boldt oli ”eettisesti ylivalveutunut henkilö”, Houdini taas itseään tuotteistanut sankarihahmo, jonka oikeuskäsitys oli ”alisteinen markkina-arvolle”.
Draamoja yhdistää myös köyhyys: ongelma, jonka Boldt ja Huttunen uskoivat voivansa hävittää maailmasta kertarysäyksellä. Amerikan rahattomat siirtolaiset puolestaan unohtivat heikon asemansa Houdinin jännittävien temppujen parissa.
Siltanen tunnistaa hahmojensa ristiriidat ja voi olla heitä kohtaan ”samanaikaisesti äärimmäisen kriittinen ja heistä hurmaantunut”. Poliittinen herättäjä ja putiikinpitäjä Sisar Huttunen tuntuu hurmanneen kirjailijan.
Siltanen puhuu innostuneesti ”yksityisajattelevan keski-ikäisen naisen henkisestä vitaliteetista”.
”Hänessä on ollut ihan tavaton elinvoima. Hän ei ole pelännyt naurettavuutta mennessään naistenvaatekauppiaana Senaatintorille puhumaan.”
Perusteellisen taustatutkimuksen tehnyt Siltanen pitää Vallankumouksessa erityisesti siitä, että aihe ei ole ”tärkeää historiaa vaan ihmisten historiaa”. Boldtista ja Huttusesta löytyi kirjastojen ja arkistojen kätköistä paljon tietoa, jota ei ollut aiemmin kaivettu esiin.
”Merkityksettömäksi koetun tiedon säästäminen on tärkeää”, Siltanen korostaa.
”Arkisto- ja kirjastolaitoksessa pyörii äärimmäisen nerokasta porukkaa. Suomalainen yhteiskunta on nyt tuotehakuinen, momentaariseen efektiin tähtäävä laitos. Kirjastoissa joudutaan työskentelemään tällaista kulttuuria vastaan. Kukaan ei tule sanomaan, että teitpä suurenmoisen tuloksen tänään.”
Monet muistavat Juha Siltasen radio-ohjelmasta Yömyöhä, jota hän teki 1980–1990-luvulla M. A
. Nummisen kanssa. Viimeisestä lähetyksestä on yli 15 vuotta, mutta ohjelman ystävät jaksavat yhä toivoa jatkoa.
”En lakkaa ällistelemästä, miten monelle ihmiselle se on ollut elämys”, Siltanen kertoo. Hän luonnehtii ohjelmaa ääneen ajatteluksi ja kahden ystävän kaksintaisteluksi. ”Tunsimme toisemme ja pystyimme ennakoimaan ja härnäämään toistemme ajattelua.”
Yömyöhä sopii esimerkiksi Siltasen kulttuurinäkemyksistä. Hän uskoo, että hyvää taidetta tai hyviä tuotteita syntyy yleensä ”hirveän omituisista lähtökohdista”.
”Ei sitäkään ohjelmaa olisi voinut myydä niin, että sopiiko, että tehdään kolmen tunnin radio-ohjelma, jossa soitetaan musiikkia, jota kukaan ei tunne ja kaksi henkilöä teitittelee toisiaan pu
huen silkkaa soopaa. Kukaan tuottaja ei tarttuisi siihen vaan ihmettelisi, että minkä takia teidän pitää soittaa 1950-luvun ranskalaista radiofoniamusiikkia, eihän tätä kukaan kestä autossa kuunnella.”
Siltanen on sitä mieltä, että M. A. Nummisen aivot pitäisi tämän kuoleman jälkeen ehdottomasti testamentata jollekin lääketieteen museolle.
”Hän ajattelee niin kummallisesti, että niissä täytyy olla jotain peruuttamattomasti omituista.”
Taiteilijoita yhdistää pikkuvanha lapsenomaisuus.
”Edustamme sitä, mitä olemme olleet jo hyvin varhain”, Siltanen sanoo.
”Kiinnostuksen kohteet lähtevät hyvin kaukaa ja alueilta, joille häpeä ei ulotu.”
Siltanen on kahden helsinkiläisen lääkärin poika. Lapsuusmuistojen kokoelmakirjassa Kasvaako sisiliskoista saunassa krokotiileja? (Riitta Kylänpää, Atena 2003) hän kertoo kokemuksestaan 10-vuotiaana Kokkolan Grand Hotelissa.
Vanhemmat, joiden välit olivat kiristyneet, alkoivat riidellä lomamatkalla. Juha lähti kaakaolle hotellin aulaan ja näki ruskeapukuisen miehen juomassa kahvia ja lukemassa lehteä. Hän kuvitteli miehelle henkilöllisyyden ja elämäntarinan.
”Se oli omnipotentti tunne, sen lähemmäksi Jumalaa ei voinut päästä”, kirjassa muistellaan.
”Vaarallista leikkiä”, Siltanen sanoo nyt.
”Kuvittelu on riskaabeli alue.”
Juha Siltanen pohjusti asemansa teatteripiireissä 1980-luvun alussa Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalla Outi Nyytäjän opetuksessa.
”En ole valinnut alaa, jossa olisin päässyt norsunluutorniin”, sanoo Siltanen, josta isä toivoi lääkäriä tai juristia. ”Se olisi varmaan ollut mulle oikein, mennä yliopistoon tutkimaan joitain värekarvoja. Tein ihanasti väärin menemällä teatteriin, joka on pakosta sosiaalinen, hirveän konkreettinen laitos.”
Keskeinen alalle pyrkimisen kimmoke oli vuoden 1978 nuorten tekijöiden kohuteos Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet. ”Olin hämmästynyt siitä, että teatteriesitys voi olla samaan aikaan hurmaava ja älyllisesti stimuloiva”, Siltanen sanoo.
”Samaan aikaan Turkka teki mielestäni parhaita ohjauksiaan Helsingin kaupunginteatterissa.”
Dramaturgia tuntui kattavan kaiken, mikä Siltasta kiinnosti: psykologian, yhteiskunnallisuuden, maailman tapahtumat ja useat taiteenalat.
Nyytäjän opetuksen ”lohdullinen” idea oli se, että dramaturgiaa voi opiskella oikeastaan missä tahansa, ei ainoastaan klassisten näytelmien parissa.
”Kaikki, mitä näen kaupungilla, on mahdollista materiaalia, mahdollisesti kiinnostavaa”, Siltanen väittää ravintolan ikkunapöydässä. Kadulla näkyy pyörää taluttava mies.
”Riittää, että katsoo miestä, joka tuosta lähtee”, Siltanen sanoo ja käynnistää sisäisen koneistonsa.
”Minkä ihmeen takia pitää pyöräilykypärän olla tämmöinen, missä määrin se on ilmanvastusta ja missä määrin estetiikkaa? Esine näyttää vanukkaalta. Miksi sen täytyy olla silmittömän ruma? Ei tulisi päähäni pistää päähäni.”
Tälläkin havainnolla on merkitystä. ”Jos se kiinnostaa mua, voin tehdä siitä toisille kiinnostavan.”
Siltasen dramaturginen ajattelu ei rajoitu näyttämölle. Hän on pitänyt dramaturgiakursseja journalisteille. Esimerkit onnistuneesta dramaturgiasta saattavat tulla vaikka politiikasta.
”Dramaturgia on ihmisten ja ilmiöiden rakennetta”, Siltanen sanoo.
”Suomella on kiire luopua dramaturgiansa tunnusmerkeistä, kuten pienistä asuinyhteisöistä, omasta kielestä, kaksikielisyydestä, ja koneistaa ihmiset erilleen. Luulo, että tästä syntyy jokin iloinen tiimikulttuuri, on dramaturginen väärinkäsitys. Lähestymme uutta Jukolaa, jossa lukkaria juostaan pakoon netin ääreen ja ison talon rengit ovat kunkkuja.”
”Sisältä olemme yhä näkymättömyyteen pyrkiviä metsästäjiä, joiden luovuus syntyy vain törmäyksistä, karnevaalista ja kestämisen romantiikasta.” SK