Orpolle ja Purralle velka on väline, jolla oikeutetaan hyvinvointivaltion purkaminen ja ammattiyhdistysliikkeen heikentäminen
Julkinen keskustelu velkaantumisesta, hyvinvointivaltion pelastamisesta ja pohjoismaisesta mallista esitetään on tietoisesti sekavaa. Petteri Orpon puheita velkaantumisesta, Riikka Purran vitsejä leikkauksista tai Arto Satosen heittoja pohjoismaista ei voikaan ymmärtää suhteuttamatta niitä hallituksen käsityksiin Suomen talouden kasvusta.
Ensiksi, Orpon politiikkaa ei ohjaa jokin abstrakti tavoite ”julkisen talouden tasapainottamisesta”. Kokoomuksessa yksinkertaisesti laskettiin jo kauan aikaa sitten, että koska suomalaiset ovat suhtautuneet julkiseen velkaan epäilevästi aina Snellmanista lähtien, ”velkaantumisen taittamisella” voidaan perustella mitkä tahansa politiikkatoimet ilman että tarvitsee pelätä kannatuksen kärsivän.
Jos velkaantumisesta oltaisiin oikeasti huolissaan, sopeutustoimet olisivat puuttuneet veroasteen laskuun veropuolta vahvistamalla. Vuosina 2023-2027 jää saamatta verotuloja noin 34 miljardia, koska kokonaisveroaste on alhaisempi kuin 2022. Sote-säästöt myöskään tuskin toteutuvat halutussa mittakaavassa. Lisäksi leikkauspainotteinen sopeutus supistaa kokonaiskysyntää, mikä nykysuhdanteessa pitkittää talouden ongelmia ja tekee hallituksen tavoittelemasta 100 000 uuden työpaikan syntymisestä epätodennäköisempää.
Ja kappas, kun hallituksen toimet eivät sitten riitäkään “velkaantumisen taittamiseksi”, joudutaan sopeuttamaan lisää. Purran puheiden mukaan kehysriihessä olisi tarkoitus sopia jopa noin 3 miljardin suuruisista sopeutustoimista. Kyseessä ei ole hallituksen epäonnistuminen vaan onnistuneesti luodut edellytykset jatkuville julkistalouden menopuolen supistuksille. Kyseessä on ikiliikkuja, jonka olemassaolosta valtiovarainministeriö ja pääkirjoitustoimittajat kiittelevät traumaattisten Marinin vuosien jälkeen.
Vaikka sopeutusta mielellään perustellaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisella, toimilla myös aktiivisesti muokataan suomalaista hyvinvointimallia. Kun Purra sanoo, ettemme ansaitse nykyistä elintasoa ja samalla vitsailee leikkuulaudoilla, hän tarkoittaa, että hyvinvointivaltiolla ei ole varaa enää kustantaa niiden köyhien ja sairaiden elintasoa, jotka eivät onnistu syystä tai toisesta työllistymään. Turhaa painolastia on pakko heittää laidan yli, jotta päästäisiin taas vientivetoiseen kasvuun nykyistä matalammalla kustannustasolla.
Oppositio on syyttänyt Purraa äänestäjien pettämisestä, mutta perussuomalaiset ovat laskeneet jo aikapäiviä sitten, etteivät kaikki duunarit ole solidaarisia työttömiä kohtaan, eivätkä varsinkaan ulkomaalaisia työttömiä kohtaan. Monella duunarille myös ammattiyhdistysliikkeen heikentäminen ja työssäkäyvien veronalennukset käyvät paremmin kuin hyvin. Perussuomalaiset on pelastamassa sellaista hyvinvointivaltiota, jossa ihmiset elättävät itsensä käymällä töissä.
Viimeiseksi, Satosen pyrkimys palauttaa Suomi pohjoismaiden joukkoon tulee ymmärtää kilpailuna. Hallitus ei tee uudistuksia tullakseen Ruotsin kaltaiseksi vaan Ruotsia oleellisesti edullisemmaksi maaksi sijoittaa. Tässä ajattelussa ay-liikkeen nykyiset valtaresurssit on anteliaan sosiaaliturvan kaltainen painolasti, joka tulee sekin heittää laidan yli. Kun ay-liikettä heikennetään paikallisella sopimisella ja lakko-oikeutta rajaamalla, voidaan standardeja laskea pohjoismaisten kilpailijamaiden alapuolelle. Vaikka hallituksen työllisyystavoitteet jäisivät toteutumatta, tämä on Satosen, Purran ja Orpon käsitys uudesta vientivetoisesta kasvumallista.
Hallituksella on selvät sävelet talouskasvusta, jossa ristiriitainen taistelu velkaantumista vastaan on väline luokkapolitiikan tekemiseksi. Välttämättömyysretoriikka oikeuttaa hyvinvointivaltion aktiivisen purkamisen ja ammattiyhdistysliikkeen heikentämisen, jossa valtaa ja tuloja lapioidaan yläluokille. Ja mikäli velkaantuminen ei taitu, voidaan aina todeta että lääke on oikea, mutta kuuri liian lyhyt ja kevyt.
Julkisen keskustelun epämääräisyyttä selittää, että media ja tutkijat sallivat hallitukselle tietoisen ympäripyöreän puheen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta ja kansallisesta edusta. Välttämättömyysretoriikkaa helpottaa myös se, että oppositiolla on ollut vaikeuksia esittää yhtä koherenttia vaihtoehtoa kasvumallista, jossa se paketoisi oman luokkapolitiikkansa kaikkien suomalaisten yhteisenä etuna.
Kirjoitus syntynyt keskusteluiden pohjalta Joel Kaitilan kanssa, joka viimeistelee Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa Suomen kasvumalleihin liittyvistä ideoista.