Arvio: Katainen nosti kokoomuksen pääministeripuolueeksi, mutta mihin hallitukseen Orpo vie porvarit?
Kokoomuslaiset ovat julkaisseet kiitettävällä avoimuudella muistelmia, mistä muut puolueet saisivat ottaa mallia.
Kirja-arvio: Tuomo Yli-Huttula – Presidentti ja porvarivalta. Ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä. Otava 2018, 429 sivua.
Tuomo Yli-Huttula on haastatellut alkuvuonna reilut 60 politiikan ammattilaista sekä kahlannut läpi kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat 2006-2018. Tuloksena on kokoomuksen historia Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja Petteri Orpon puheenjohtajakausilta.
Teoksen keskeisiä teemoja ovat kokoomuksen kasvu pääministeripuolueeksi ja Sauli Niinistön nousu presidentiksi. Kolmas teema on Kataisen ja Stubbin kädenvääntö Niinistön kanssa presidentti-instituutiosta ja Suomen ulkopoliittisesta vallankäytöstä. Koska tätä yhteenottoa on jo puitu varsin laajasti, nostan tässä arviossa esiin muita huomioita Yli-Huttulan teoksesta.
Kuvaukset politiikin kulisseista ovat teoksen mielenkiintoisinta antia.
Sauli Niinistö kieltäytyi esimerkiksi vuonna 1999 Paavo Lipposen kakkoshallituksen ulkoministerin salkusta ja Katainen isänmurhasi Niinistön 2007 Matti Vanhasen kakkoshallituksen neuvotteluissa jättämällä valtakunnallisen ääniharavan hallitusneuvotteluiden ja ministeriaition ulkopuolelle.
Kataisen omissa hallitusneuvotteluissa vuonna 2011 SDP jyräsi valtiovarainministeriön esittämät talouden raamit. Virkamiehet paaluttivatkin vuonna 2015 raamit jo kuukautta ennen vaaleja, jotka otettiin sellaisenaan Juha Sipilän hallitusohjelmaan. Perinteitä jatketaan myös ensi helmikuussa, jolloin julkaistaan talouden madonluvut tulevaa hallituskautta varten.
Teos kurkistaa myös Sipilän kiky-neuvotteluihin. Kokoomukselle oli tärkeämpää edistää paikallista sopimista lakiteitse kuin työmarkkinajärjestöjen sopimista. Sopimus repi eduskuntaryhmää, minkä kokoomus onnistui piilottamaan julkisuudelta. Elina Lepomäki oli valmis tekemään paikallisesta sopimisesta hallitussopimuksen ja Juhana Vartiainen sanoi, että olisi haastanut Stubbin, jos olisi ollut nuorempi.
Teos vahvistaa Pertti J. Rosilan muistelmissaan antamaa kuvaa, kuinka Eero Heinäluoma on vihatuin poliitikko kokoomuksessa. Lisäksi tästä tittelistä taistelee Yli-Huttulan kuvauksen perusteella myös sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja Krista Kiuru.
Teos on lohduton kuvaus Suomen poliittisesta toimintakyvyttömyydestä.
Perussuomalaisten nousun ja keskisuuria puolueita suosivan vaalilain (joka oli vihreiden kynnyskysymys Vanhasen kakkoshallitukseen menolle) uudistuksen myötä on yhä vaikeampi saada aikaan toimintakykyisiä hallituksia.
Vanhasen kakkoshallituksen jälkeen puolueiden yhteistyö näyttää perustuneen epäluottamukseen ja pelon ilmapiiriin. Katainen heitti demarit ja vasemmistoliiton ulos jo hallitusneuvotteluissa ja itse hallitus meinasi hajota kuusi kertaa ennen kuin vasemmistoliitto ja vihreät kävelivät ulos.
Sipilän hallituksen kasassapitäminen on jo aivan oma surullinen tarinansa. Yli-Huttulankin mukaan alkuperäinen suunnitelma Jussi Halla-ahon nousun varalle oli, että perussuomalaisten hajottamisen sijaan siniset olisivat loikanneet kokoomukseen ja keskustaan. Jos sinisten kannatus ei lähde nousuun, liekö tämä suunnitelma edelleen jonkinlaisena varaventtiilinä olemassa?
Kokoomuksen tulevaisuus on kolmas mielenkiintoinen teema.
Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kommentti Ville Niinistöltä:
”Vasemmiston haastaminen on turhaa, koska se ei katso tulevaisuuteen. Osa sivistysporvareista löytää helpommin sosiaaliliberaalin kodin vihreistä. He ymmärtävät, että koulutus ja sivistys ovat jotain muuta kuin lyhytnäköistä taloudellista voitontavoittelua. Kokoomus on hylännyt vanhanaikaisen sivistysporvarillisen edistyksen. Oikeistolaisen talouspolitiikan budjettinäkemys menee aina asiakysymysten edelle.”
Orpo on pehmentänyt kokoomuksen linjaa. Orpo edustaa sosiaalireformismia, joka kokoaa yhteen sivistysporvarit, sinivihreät ja niinistöläistä kurinalaisuutta kannattavat ryhmittymät.
Kun Orpo kieltäytyi hallitusyhteistyöstä Halla-ahon kanssa, arvaisin keskeisen motiivin olleen sosiaaliliberaalien vuodon estäminen vihreisiin, jotka vielä tuolloin olivat nousukiidossa. Toisaalta kokoomus menetti uskottavuutta arvopuolueena Sipilän aborttisirkuksessa.
Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin porvarihallituksen kasassapitäminen ja samanaikainen positioituminen poliittiseen keskustaan riittää ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tulokseen vaikuttaa myös, missä määrin vihreät syövät Pekka Haaviston johdolla vasemmiston ääniä ja malttaako Antti Rinne olla lupailematta liikoja. Suomessa vaalit voitetaan hiljaa olemalla.
Mikäli Orpo ei ole seuraavan hallituksen pää- tai valtiovarainministeri, Yli-Huttulan mukaan Elina Lepomäki tulee haastamaan hänet. Muita mahdollisia puheenjohtajia olisivat oikeusministeri Antti Häkkänen, sisäministeri Kai Mykkänen ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.
Orpon tehtävä ei kuitenkaan ole mahdoton.
Nykygallupeilla arvaisin seuraavan hallituksen rakentuvan kokoomuksen ja SDP:n yhteistyölle ja apupuolueiksi voisi tulla esimerkiksi vihreät ja RKP. Tämä edellyttää, että puolueet löytävät jonkin kompromissin sote-uudistuksen viimeistelystä ja sosiaaliturva-uudistuksen periaatteista.
Kokoomuksella ei ole helppoa, sillä demareiden ainoa kynnyskysymys on, että yleissitovuuteen ei kosketa. Mikäli kokoomus syrjäytettäisiin ensi vaalien jälkeen oppositioon, pysyminen poliittisessa keskustassa olisikin jo huomattavasti vaikeampaa.
Yli-Huttulan teos on menevästi kirjoitettu ja ehdoton lukusuositus Suomen poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneille. Teoksesta jää myös paljon kysymyksiä, mutta näihin vastaaminen jääkööt muiden puolueiden kirjoitettavaksi. Yli-Huttulan kirjan lisäksi kokoomuslaisista esimerkiksi Jan Vapaavuori, Hjallis Harkimo, Alex Stubb, Elina Lepomäki ja Pertti J. Rosila ovat julkaisseet lähiaikoina muistelmansa.
Vastaavanlaista avoimuutta soisi muidenkin Suomen puolueiden harrastavan!