Satrapin kiistelty perintö

Kun iranilainen sarjakuvataiteilija Marjane Satrapi kuoli kesäkuussa 2026, hänen teoksensa nousivat taas maailmalla puheen­aiheeksi.

Vuonna 1969 Iranissa syntynyt ja vuonna 1994 Ranskaan muuttanut Satrapi oli kuollessaan 56-vuotias.

Satrapia on muisteltu lähes poikkeuksetta suurena yksilönvapauden ja naisten oikeuksien puolustajana, jonka graafinen sarjakuva Persepolis (2000–2003) mullisti käsityksiä Lähi-idästä.

Se kuvaa vuoden 1979 islamilaista vallankumousta lapsen silmin, nuoren Marjin kapinaa uskonnollista pakkoa vastaan.

Persepolista ja muita saman aikakauden hittikirjoja, jotka sijoittuvat laajemman Lähi-idän alueelle, on kuitenkin myös kritisoitu jo pitkään.

Postkolonialistisessa tutkimuksessa Satrapin, Azar Nafisin ja Khaled Hosseinin kaltaisten menestyskirjailijoiden teoksia tarkastellaan osana monimutkaista poliittista ja kulttuurista valtapeliä.

Teheranin islamilainen hallinto tuomitsi Satrapin impe­rialistiseksi kätyriksi heti Persepoliksen ilmestymisen jälkeen.

Länsimaiset tai lännessä työskentelevät tutkijat ovat puolestaan syyttäneet Satrapia ja hänen kirjallisia kollegoitaan uusorientalismista, islamofobian lietsomisesta ja Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan oikeuttamisesta.

Vuoden 2001 WTC-iskut ja niitä seurannut Yhdysvaltain käynnistämä ”terrorismin vastainen sota” synnyttivät länsimaissa kysynnän romaaneille jotka selittivät pelottavaksi muuttunutta islamilaista maailmaa.

Tässä ilmapiirissä voimistui uusorientalismiksi kutsuttu ilmiö. Se ei enää esittänyt itää 1800-luvun alun tapaan eksoottisena Tuhannen ja yhden yön tarinoiden satumaana, vaan korosti alueen väkivaltaisuutta, uskonnollista fanaattisuutta ja naisten alistettua asemaa.

Persepolis vetoaa länsimaiseen naisliikkeeseen, ja laajemminkin lähinnä vain länsimaiseen yleisöön, arvioi tutkija Azadeh Ghanizadeh. Hän tarkastelee työssään sukupuolten tasa-arvoa yli kansallisrajojen.

Ghanizadeh julkaisi vuonna 2022 Persepolista kriittisesti arvioineen artikkelin ”Globaali liikkuvuus ja alistettujen tietämys”.

Ghanizadehin mielestä Persepolis esittää vain Iranin eliitin näkökulman. Se kertoo pääasiassa Teheranin vasemmistolaisten maallikoiden kokemuksista ja kuvaa ne koko kansan neutraalina todellisuutena.

Länsimaisen musiikin ja popkulttuurin ihannointi – kuten nuoren Marjin tanssiminen Kim Wilden ja Iron Maidenin tahtiin – on strateginen keino kosiskella länsimaista lukijaa.

Ihannointi häivyttää kolonia­lismin todelliset rakenteet. Se esittää tapahtumat uskonnollisen fanatismin ja vapaan länsimaisen kulttuurin välisenä yhteentörmäyksenä:

”Kirjassa ei käsitellä lainkaan sitä, miksi nämä kaupalliset tuotteet päätyivät alun perin Iraniin ja muihin kolmannen maailman maihin”, Ghanizadeh kirjoittaa.

Toinen aikakauden merkkiteos, Khaled Hosseinin maailmanmenestysromaani Leijapoika (2003) jakoi tutkijakenttää samoista syistä kuin Persepolis.

Marylandin yliopiston professori Matthew Thomas Miller avasi vuonna 2008 julkaisemassaan kirjoituksessa ”Leijapojan kritiikki”, miten Afganistanin sotaan kytkeytynyt kirja ja siitä tehty elokuva toimivat oppikirjaesimerkkinä uus­orientalismista.

Leijapoika maalasi Millerin mielestä Afganistanista kuvan takapajuisena ja väkivaltaisena helvettinä. Teos tarjosi amerikkalaiselle yleisölle helpon moraalisen ja ideologisen oikeutuksen Afganistanin sodalle.

Marxilaiset kirjallisuudentutkijat ovat kritisoineet Leijapoikaa myös luokkavinoumasta. Hosseini kertoo tarinan varakkaaseen ja etuoikeutettuun paštun-eliittiin kuuluvan pojan näkökulmasta. Köyhä ja sorrettu hazara-vähemmistön ystävä kuvataan täysin alistuvana, passiivisena ja lähes epäinhimillisen jalona uhrina, jolla ei ole poliittista tahtoa.

Myös kirjailija Azar Nafisin teos Lolita Teheranissa – kirjalliset muistelmat (2003) otettiin lännessä vastaan feministisenä taidonnäytteenä, mutta sekin sai pian osakseen arvostelua.

Teos syntyi sen jälkeen, kun kirjallisuuden professorina työskennellyt Nafisi erotettiin virastaan Teheranin yliopistosta. Keskeinen syy erottamiseen oli se, että hän kieltäytyi käyttämästä hijab-huivia.

Nafisi kutsui entisiä opiskelijoitaan kotiinsa, missä he jatkoivat oppitunteja kerran viikossa. Kirja kertoo tästä naisten salaisesta lukupiiristä.

Postkolonialismia tutkinut professori Hamid Dabashi hyökkäsi Nafisia vastaan vuonna 2006 käyttämällä tästä ilmaisua native informer, syntyperäinen ilmiantaja. Se tarkoittaa maahanmuuttajaa, joka selittää oman kulttuurinsa ”takapajuisuutta” länsimaiselle yleisölle tavalla, joka vahvistaa lännen ylemmyydentuntoa.

Dabashi väitti, että Nafisi tulkitsi länsimaisia klassikoita kuten Jane Austenia, F. Scott Fitzgeraldia ja Vladimir Nabokovia tavalla, joka sai iranilaisen kulttuurin näyttämään vähempiarvoiselta.

Dabashi vertasi Nafisia jopa Lynndie Englandiin – pahamaineiseen Abu Ghraibin naisvartijaan. England muistetaan ikonisesta valokuvasta, jossa hän pitelee maassa makaavaa alastonta irakilaisvankia kaulahihnasta kuin koiraa.