Venäjän kirkon ja valtion outo liitto: Jokaisesta ohjuksen siunaamisesta kilahtaa raha kassaan

Vallassa olevien rikoksiin ei kiinnitetä mitään huomiota, ihmettelee ortodoksipappi.

kirkot
Teksti
Anne Kuorsalo

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Ortodoksikirkolla oli mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta se käytti väärin kirkkoa kohtaan tunnetun mielenkiinnon 1990-luvulla. Kirkko panosti kyllä politiikkaan mutta saadakseen takaisin rakennuksensa.

Näin sanoo isä Grigori Mihnov-Vajtenko, joka toimii pappina Staraja Russan seurakunnassa, vaikka ei olekaan nykyään Venäjän ortodoksikirkon palveluksessa.

Mihnov-Vajtenkon mukaan kiinnostuksen ohjautuminen kirkkojen palauttamiseen ja rakentamiseen oli myös yksinkertaisempaa ja helpompi ymmärtää kuin tarttuminen vaikeaan ja vaativaan hengelliseen kasvatustyöhön.  Lopputuloksena ollaan ristiriitaisessa tilanteessa.

Muodollisesti valtio ja kirkko ovat Venäjällä erillisiä. Pienellä kirkon johdon sisäpiirillä on Mihnov-Vajtenkon mukaan kuitenkin pääsy presidentin hallinnon kabinetteihin, jossa käsitellään valtiollisia ongelmia.

”Keskusteluissa on todennäköisesti jonkinlaisia kiistoja, mutta kokonaisuutena kirkko ja valtio toimivat yhteisenä korporaationa.”

Hänestä asetelmassa heijastuu myös idän ja lännen kirkkojen perusero, jota kuvataan cesaropapismiksi. Termi tarkoittaa sitä, että läntinen kirkko on loitontunut valtiosta, vaikka onkin historiansa aikana pyrkinyt saamaan maallista valtaa haltuunsa. Sen sijaan idän kirkolle on ollut luonteenomaista päinvastainen asetelma, jossa kirkon johtopaikalle nousee valtio.

”Me elämme tällä hetkellä juuri tätä kärjistymisen vaihetta.”

Mihnov-Vajtenkon kriittisyys on osin suvun perintöä. Hänen isänsä oli suosittuna laulajana tunnetuksi tullut runoilija Aleksandr Galitš (1918–1977), joka joutui lähtemään Neuvostoliitosta 1974.

Mihnov-Vajtenko valmistui ensin Moskovan elokuvaopistosta käsikirjoittajan linjalta. Hän toimi 2003–2008 myös uskonnollisen televisiokanavan johtajana.

 

Kirkon rahoitus nojaa Mihnov-Vajtenkon mukaan yksityishenkilöiden lahjoitusten ohella kirkoissa tapahtuvasta myynnistä ja toimituksista kertyviin tuloihin, sillä kastamiset, vihkimiset ja ruumiin siunaamiset maksavat.

Isoissa kaupungeissa joidenkin kirkkojen tulot voivat olla huomattavia. Sama koskee hautausmaiden yhteydessä toimivia kirkkoja, mutta maaseutukirkoissa ei rahaa juuri kerry.

”Yrityksille on myös annettu määräyksiä tukea kirkkoja ja luostareita. Lisäksi vuosikymmen sitten valtion budjettiin tuli kohta muistomerkkien kunnostamisesta. Monet kirkot ovat sellaisia ja tarkoitukseen on annettu paljon rahaa.”

Kirkollisista toimituksista maksettavat suuret rahat voivat tulla yllättävistä kohteista.

”Mitään tärkeää tilaisuutta millään tasolla ei voida pitää ilman kirkollisten johtajien osallistumista. Kun kirkolla on statusta, tulee myös rahaa. Tilanne menee naurettavuuksiin. Esimerkiksi Baikonurin avaruuskeskuksessa jokainen raketin siunaaminen tuo kirkolle 170 000 ruplaa.”

Mihnov-Vajtenko tarkoittaa raketeista puhuessaan avaruuteen laukaistavia aluksia, mutta samaa sanaa käytetään myös ohjuksista. Baikonurista on laukaistu mannertenvälinen ohjus ainakin vuonna 2011, vaikka avaruuskeskusta käytettiin pelkästään rauhanomaisiin tarkoituksiin joitakin vuosia Kazakstanin vaatimuksesta.

Venäjän kirkko siunaa avaruusrakettien rinnalla ohjuksia. Strategisten mannertenvälisten ydinohjusjoukkojen esikunnan yhteydessä toimivan Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon kirkkoherra toteaa tuoreessa ennen pääsiäistä tehdyssä haastattelussa, miten ydinohjusten siunaamisesta on tullut hyvä perinne.

Ydinfyysikkojen – ja  joidenkin tietojen mukaan myös Venäjän strategisten ydinohjusjoukkojen suojelupyhimys – on Serafim Sarovilainen (1754 tai 1759–1833), joka eli Sarovin luostarissa.

Vuonna 1946 neuvostohallitus perusti ydinaseiden kehittämisestä vastanneen suunnittelutoimiston juuri Sarovin luostarin ympärille. Tässä salaisessa koodinimellä Arzamas 16 tunnetussa laitoksessa työskenteli akateemikko Andrei Saharov. Kun hän alkoi arvostella neuvostojärjestelmää, hänet karkotettiin Sarovin lähellä sijaitsevaan Gorkiin, nykyisin taas Nizni Novgorodiin.

Suomessa toimii Moskovan patriarkaatin alaisuudessa Serafim Sarovilaisen muistoyhdistys, jolla on nimikkopyhimykselle omistettu kirkko Sastamalassa. Kirkkorakennus on tuotu Venäjältä ja on valmistunut 2005.

 

Neuvostoliitossa oli vuonna 1987 vain 6893 toimivaa kirkkoa, nyt kirkkoja on 30 675 ja niissä työskentelee yli 30 000 pappia. Mielipidemittauksessa ortodokseiksi ilmoittautuu 86 prosenttia. Toisaalta ainoastaan 47 prosenttia vastaa uskovansa Jumalaan.

”Ajattelutavoissa elävät neuvostoajan stereotypiat. Valtava määrä ihmisiä sanoo olevansa uskovaisia ja ortodokseja, mutta samaan aikaan he eivät ymmärrä, mikseivät voi toivoa, että tuo roisto tapettaisiin”, kuvaa Mihnov-Vajtenko. Aidosti uskovaisia on hänestä vähän Venäjällä niin kuin kaikkialla muuallakin.

”Vain alle prosentille usko on todella perusarvo. Tosiuskovaiset ovat sellaisia, joita aikaa myöten, satojen vuosien päästä sanotaan pyhiksi.”

Kirkko muuttui Mihnov-Vajtenkon mukaan Neuvostoliitossa palvelulaitokseksi.

”Kirkon tuettua sotaponnisteluja valtion suhteet kirkkoon pehmenivät vuoden 1943 jälkeen. Silloin kirkon tehtäväksi muotoiltiin väestön uskonnollisten tarpeiden tyydyttäminen.”

”Jos väestö haluaa siunauttaa kulitšat ennen pääsiäistä, annetaan siihen tilaisuus. Jos väestö haluaa, että kuoleman jälkeisessä maailmassa on hyvä olla, sallimme muistopalvelukset ja niin edelleen. Samalla voi jättää kasvatus- ja opetustoiminnan hoitamatta.”

Mihnov-Vajtenko muistuttaa, kuinka ihmisellä on tarve johonkin pyhään. Silloin hän menee kirkkoon, jossa ammatti-ihmiset ammattimaisesti rahaa vastaan tekevät ”kaunista” kuten runoilija Vladimir Majakovski aikanaan muotoili.

”Kirkko on järjestö, joka tyydyttää tarpeita. Ajatuksiin ei tarvitse syventyä eikä kiinnostua varsinaisesta opista. Kaikki on yksinkertaista. Me maksamme, ja te teette sitä, mitä kuuluu tehdä. Valitettavasti tämä kelpaa kaikille eikä kenenkään tarvitse ponnistella. Suhde kirkkoon ei muodostu moraalisen auktoriteetin perusteella vaan palveluiden näkökulmasta.”

 

Mihnov-Vajtenko harmittelee, ettei kirkosta tullut Venäjällä samanlaista itsenäistä ja liikkeellepanevaa voimaa kuten Latinalaisessa Amerikassa, jossa kirkko vaikutti keskeisesti yhteiskuntien muuttumiseen inhimillisemmiksi yhden sukupolven elinaikana.

”Meillä kirkko pyrki mukaan valtion järjestelmään eikä ehdottanut omaa asialistaansa valtion rakenteeksi. Vuoden 1991 jälkeen kirkko on muuttanut linjaansa sen mukaan, mikä on ollut maan johdon linja.”

Jotkut pitävät kirkkoa kommunistisen puolueen ideologisen osaston korvikkeena. Neuvostoliitossa vankileireille tuomittu mutta Boris Jeltsinin kaudella kansanedustajaksi noussut pappi Gleb Jakunin puhui ortodoksisesta talibanista jo 15 vuotta sitten. Taustalla olivat joukkiot, jotka olivat valmiita iskemään kasakan ruoskalla katuun jokaisen, joka ei ollut samaa mieltä heidän kanssaan.

”Nyt tähän joukkoon ovat liittyneet papiston johtajat, mikä on tietenkin erittäin huono asia”, valittelee Mihnov-Vajtenko.

Esimerkkeinä ovat suhtautuminen Pussy Riotin tempaukseen samoin kuin tuore tapaus, jossa Novosibirskissä kiellettiin Richard Wagnerin ooppera Tannhäuser. Sen modernin tulkinnan katsottiin loukkaavan uskovaisten tunteita.

”Kun kirkossa järjestetään mielenilmaus vaikkapa Pussy Riotin tapaan, siitä voi seurata mikä tahansa taiteellinen, poliittinen tai uskonnollinen reaktio. Kun valtio vastauksena nostaa rikosjutun, jonka seurauksena on vankeusrangaistus ja vapauden menetys, kirkon pitää sanoa: stop ja pyytää osoittamaan armoa eikä viedä asiaa todelliseen tuomioon.”

Eettisesti asetelmaa pahentaa se, ettei kirkko Mihnov-Vajtenkon mukaan kiinnitä huomiota vallassa olevien tekemiin rikoksiin.

”Surullinen esimerkki on Sahalinin kuvernööri Aleksandr Horošavin, joka sai kirkolta kunniamerkin ja muutamaa päivää myöhemmin hänet pidätettiin epäiltynä monien miljoonien kavalluksista.”

 

Mihnov-Vajtenkon mukaan myös kirkossa on mahdollisuus hämäryyksiin, koska toiminnan valvonta on vain sisäistä ja ylhäältä alas tapahtuvaa.

”Yhteiskunta ja seurakuntalaiset eivät tiedä, mihin rahat menevät. Se on suuri puute, sillä se synnyttää väärinkäytöksiä ja myös vieroittaa pappeja ja seurakuntalaisia, koska yhteistä toimintaa ei ole.”

Ongelmat liittyvät osaltaan kansalaisyhteiskunnan tilaan, jonka kehitystä on Mihnov-Vajtenkon mielestä vaikea ennakoida.

”Kansalaisyhteiskunnan pitäisi yhdistää kaikki. Mutta kirkko toimii omassa piirissään eikä nykytilanteessa voi siitä irrottautua. Jotta voitaisiin yhdistää kaikki, kirkko tarvitsisi kauniiden tilojen ja suuren pappimäärän rinnalla auktoriteettia. Minusta tuntuu, ettei kirkolla instituutiona ole tätä auktoriteettia, vaikka joillakin sen palvelijoilla sitä on.”

Kirkon sisällä on Mihnov-Vajtenkon mukaan tyytymättömyyttä valittuun linjaan.

”Enemmistö kirkon palvelukseen tulevista tekee sen syvästä henkilökohtaisesta vakaumuksesta ja koettelemusten pohjalta. Palvelun erityispiirre on kuitenkin se, ettei kirkosta voi noin vain erota.”

Kirkon pitää Mihnov-Vajtenkon mielestä osoittaa armoa eikä se ole vain sosiaalinen tehtävä, vaikka monet läntiset seurakunnat keskittyvät ja rajoittuvat usein tällaiseen auttamiseen.

”Armo, sellaisena kuin Puškin muotoili runossaan, jossa kehotti armollisuuteen langenneille, on kasvattavaa armollisuutta. ”

Myös Suomessa lähetyskäskynä tunnettu kohta Matteuksen evankeliumista, jossa Jeesus kehottaa opetuslapsiaan lähtemään, opettamaan ja kastamaan, liittyy Mihnov-Vajtenkon mielestä juuri armoon. ”Armo on opettamisen jatkumoa.”

Haastattelu on tehty Skypellä ja sen teossa ovat avustaneet Vladislav Bykov ja Olga Derkach.

 

Juttu on julkaistu 2.5. klo 8.30, juttua muokattu 4.5. klo 20.55: tarkennettu Mihnov-Vajtenkon sitaattia Baikonurin avaruuskeskuksesta (ohjus-sana vaihdettu raketiksi) ja lisätty tietoa kirkon perinteestä siunata ohjuksia.