Uusi Venäjä, vanha Neuvostoliitto - venäläiset elävät kahdessa ajassa
Uusi Venäjä syntyi 20 vuotta sitten, kun Neuvostoliitto mureni. Nykyisin Venäjä elää eritahtisesti, monessa ajassa yhtä aikaa.
Kaupankäynti alkaa kjo VDNH:n sisäänkäynnin. Rotukissan sairi 500 ruplalla. Vanhus antaisi sekarotuisen pennun ilmaiseksi. Kuvat Oksana Juško ja Olga Kravets.
Katso kuvakertomus eritahtisesta Venäjästä täältä.
Sotaveteraani kerjää Kansantalouden saavutusten näyttelyn eli VDNH:n metroaseman ulkopuolella Moskovassa. Hänen jalantynkänsä on kääritty ruskeaan muoviin. Nainen kumartuu antamaan miehelle lantin.
Kissakauppiaiden rivistö osoittaa tien VDNH:n järkälemäiselle sisäänkäynnille. Sen päällä on patsas: traktorinkuljettaja ja sovhoosinainen katsovat ylväästi eteenpäin. Viidellä sadalla ruplalla saisi venäjänsinisen kissan.
Tältä näyttää, kun imperiumi hajoaa. Näin ajattelen täällä aina. Imperiumi hajoaa hiljalleen. Mennyt hämärtyy ja muuttuu taustaksi uuden ajan tavoille.
Neuvostoliiton aikaan VDNH:ssa esiteltiin työläisten valtakunnan saavutuksia: tiedettä, taidetta, maataloutta, teollisuutta. Nyt mahdollisuus ostella on korvannut saavutusten esittelyn. Osa rakennuksista hajoaa hylättyinä.
T-paita lähtisi 150 ruplalla. Paitsi tämän viimeisen saisi satasella. Ennen rakennukseen sisään astumista voisi vielä ostaa terveysvettä, tanssivan kissalelun ja kädestäennustamisen oppaan.
Leninin jättiläispatsas seisoo vielä paikoillaan. Keskuspaviljongista voi ostaa kameroita, avaimenperiä, kännyköitä, farkkuja ja liittyä rullaluisteluklubiin.
Virallisesti VDNH on nyt nimeltään Yleisvenäläinen näyttelykeskus eli VVTS, mutta kansa puhuu vanhasta muistista vielä VDNH:sta. VVTS on osakeyhtiö.
Venäjä on rakentunut raunioille. Harva uskoi, että Neuvostoliitto romahtaisi. Se perustettiin ikuiseksi työläisten valtakunnaksi. Ainaisiksi imperiumit tavataan ajatella.
Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov halusi uudistaa Neuvostoliiton. Hän toi puheeseen termit perestroika ja glasnost, joilla tarkoitettiin uudelleen rakentamista ja sanomisen ja ajattelun vapautta.
Sitä Gorbatšov ei ymmärtänyt, että hänen uudistuksillaan loppuu koko imperiumi. Siitä on nyt 20 vuotta.
Venäjä elää eritahtisesti, monessa ajassa yhtä aikaa. Ihmiset elävät kokemiensa aikakausien takia erilaisissa todellisuuksissa.
Venäjän entisen ja tulevan presidentin Vladimir Putinin mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli 20. vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi. Eritahtisessa valtiossa johtaja vannoo sujuvasti yhtä aikaa modernisaation ja menneen vakauden nimeen.
Jätetään tällä kertaa vallanpitäjät ja eläkeläiset rauhaan. Annetaan sanan sija tavallisille venäläisille, jotka ovat valtaosan elämästään eläneet Venäjällä: nelikymppisten, kolmekymppisten ja kaksikymppisten sukupolville.
Kurskin rautatieasema on Moskovan rähjäinen takapiha. Täällä rosvot näyttävät rosvoilta ja harvat poliisit pelokkailta. Yöllä asemalla kiertää kirkon laupeudentyöntekijöiden linja-auto, joka tarjoaa kodittomille hetken hengähdystauon.
Nousen Petuškiin matkaavaan paikallisjunaan.
Paikallisjunat ovat samanlaisia toreja kuin nimensä vaihtanut saavutusten näyttely. Markkinataloudesta venäläiset ovat oppineet ainakin sen, että nyt on lupa ostaa.
Kaupustelijat myyvät vaunuissa hedelmänkuorimisveitsiä, kolmiulotteisia ikonijäljitelmiä, piraattikopioita lasten dvd-peleistä, olutta ja sukkia.
Partasuinen pappi toivoo lahjoitusta kirkon hyväksi. Tai sitten häneltä voi ostaa kirjan, jossa on ohjeet syövästä parantumiseen. Kolmantena vaihtoehtona on kirja, jossa kerrotaan, miten englantilaiset salaisen organisaationsa kautta hallitsevat koko maailmaa.
Tavaroiden taikavoimaa ei kannata väheksyä. Putinin suosio perustuu pitkälle siihen, että hänen presidenttiaikanaan elintaso nousi. Yhä useammalla oli mahdollisuus ostaa auto, uusi televisio ja kännykkä. Venäläisten monet muistikuvat Neuvostoliitosta liittyvät nimenomaan tavaroihin. Siihen, että niitä ei ollut.
Indem-tutkimuslaitoksen tutkijan Juri Korgunjukin mukaan Neuvostoliitto toden totta onnistui luomaan uuden ihmistyypin: neuvostoihmisen. Eikä neuvostoihminen muuttunut muuksi imperiumin hajotessa vaan jäi ihmettelemään sen raunioista noussutta uutta maailmaa.
”Tämä on meidän suurin ongelmamme”, Korgunjuk sanoo.
Neuvostoihminen ei osaa huolehtia itsestään, vaan luottaa kaikessa valtioon eli suureen byrokraattiseen järjestelmään. Neuvostoihminen oppi, että yksityisyrittäminen ja itsenäinen ajattelu on rangaistavaa.
”Me tuhosimme ihmisen, joka osaa työskennellä itsenäisesti. Uusi neuvostoihminen oli ihminen vailla käsiä ja jalkoja”, Korgunjuk sanoo.
Ja kun Neuvostoliitto oli onnistunut luomaan neuvostoihmisen, imperiumi oli samalla Korgunjukin mielestä kirjoittanut oman muistokirjoituksensa. Neuvostoliitto pysyi pystyssä niin kauan kuin vielä oli itsenäisiä ihmisiä.
Lopulta jäljelle jäi neuvostoihminen vailla Neuvostoliittoa.
Petuškin kirjastonjohtaja Olga Kartašova, 47, kasvoi aikuiseksi Neuvostoliitossa. Teinitytär Aljona ei muista imperiumista mitään.
Juna saapuu piskuiseen Petuškiin lähes aikataulussa. Asema on neljättä vuotta remontissa. Asukkaita Petuškissa on reilut 15 000, vuosi vuodelta vähemmän.
Tällaisissa paikoissa ei ole töitä, ja vaikka olisi, palkalla ei elä. Siksi Petuškistakin käydään töissä reilun sadan kilometrin päässä Moskovassa.
Petuškin alueen keskuskirjasto sijaitsee viisikerroksisen talon alimmassa kerroksessa. Kirjaston johtaja Olga Kartašova, 47, ohjaa aulaan, jonka pöydältä asiakkaat saavat ottaa poistokirjoja ilmaiseksi mukaansa.
Olga Kartašovan sukupolvi ehti käydä koulut ja opiskella Neuvostoliitossa. Ehkä perustaa perheen ja aloittaa itsenäisen aikuisen elämän kommunalkassa eli yhteisasunnossa.
Miehet kävivät kaksivuotisen armeijan ja joutuivat ehkä Afganistaniin sotimaan.
Ja sitten Neuvostoliitto hajosi.
”Me suhtauduimme siihen yhtenä tapahtumana muiden joukossa”, Olga kertoo.
Niin totalitaarisessa yhteiskunnassa oli opetettu: suhtautumaan kyseenalaistamatta. Nelikymppiset ovat siirtymäkauden sukupolvi, joka ihmettelee yhä imperiumin hajoamista.
Mennyttä Olga ei haikaile, mutta muutoksiin hän suhtautuu varoen.
”En pidä vallankumouksista. Uskon enemmän evoluutioon, siihen, että asiat muuttuvat hiljalleen”, hän sanoo.
Sukupolven yhteinen muisto 1990-luvulta on se, ettei palkkoja maksettu. Venäjältä kerrottiin ihmeellisiä tarinoita ihmisistä, jotka sinnikkäästi menivät töihin, vaikka rahaa ei tullut. Töihin mentiin tottumuksesta ja sen toivossa, että ehkä jonain päivänä palkat taas maksetaan.
Olgan vahvin muisto on toisenlainen: ”Tyttäremme Aljona syntyi 1995. Äitiysloman aikana sain äitiyskorvausta, kovin pientä, mutta se kuitenkin maksettiin.”
Samaan aikaan kollegat kirjastossa eivät saaneet palkkaansa. Kun Olga palasi töihin, pahin oli jo ohi. Nyt palkka on jo vuosia tullut tilille ajallaan.
”Vanhat ihmiset sanovat, että ennen oli paremmin. He muistavat hyvällä ennen kaikkea omaa nuoruuttaan”, Olga sanoo.
Mutta muutamassa asiassa Olgakin on sitä mieltä, että ennen tosiaan oli paremmin.
Ennen sairaanhoitajan tai lääkärin sai tarvittaessa vaikka kotiin ja ilmaiseksi. Nyt pitää maksaa.
Ennen lasten koulutusta ei tarvinnut ihmetellä, sillä kaikki kävivät koulua eikä se maksanut mitään. Nyt kouluja pitää vertailla, miettiä kelpaako ilmainen julkinen vai pitäisikö sittenkin maksaa yksityisestä koulusta.
Olgan tyttärelle on kelvannut julkinen. Yksityiseen perheellä ei olisi varaa.
Hotellivirkailija Tverissä on ehdoton. Tällaisella passilla ei tähän hotelliin ole asiaa.
Helsingin kokoinen Tver on Venäjän mittakaavassa provinssia. Ja heti jouduimme kinaamaan byrokratiasta.
Venäläiseltä valokuvaajaltani Olgalta puuttuu passista Venäjän Lontoon-lähetystön antama leima siitä, että Olga asuu nyt Lontoossa opintojensa vuoksi. Vastaanottovirkailija tarvitsee leiman, jotta voisi rekisteröidä Olgan Tverin poliisiviranomaisille.
Mutisen, etten ole koskaan kuullut moisesta leimasta.
Imperiumilta Venäjä peri mahtavan byrokratian. Tutkija Korgunjukin sanoin byrokraatit ovat Venäjällä poliittisia puolueita tärkeämpiä toimijoita. Byrokratia on se, jolta neuvostoihminen oletti saavansa kaiken. Byrokraatteja on Venäjällä enemmän kuin imperiumissa.
Yksi byrokratian ilmentymä on kaikkien Venäjällä oleskelevien rekisteröinti. Rekisteröinti on jäänne Neuvostoliitosta, joka halusi kontrolloida asukkaidensa liikkeitä. Rekisteröinti vaaditaan paitsi oman maan kansalaisilta myös ulkomaalaisilta viisumin tai mahdollisen työluvan lisäksi.
Vastaanottovirkailija tiedustelee, eikö Olgalla olisi rekisteröintiä varten kotimaan passia.
Venäjällä henkilöllisyystodistuksena käytetään passiksi kutsuttua asiakirjaa, jolla ei pääse matkustamaan ulkomailla.
Kyllähän Olgalla sellainen on, mutta periaatteesta hän halusi näyttää ulkomaanpassiaan.
”Se on yhtä hyvä asiakirja kuin sisäinen passi”, Olga selittää.
Me kaikki kolme tiedämme, että kinaaminen on joutavaa ajanhukkaa. Rekisteröinnissä tärkeää ei ole lopulta se, missä kukin oikeasti asuu. Merkitystä on sillä, miltä paperit näyttävät.
Olga näyttää kotimaanpassinsa. Saamme paperit kuntoon ja avaimet huoneisiin. Lepyttelemme virkailijaa. Soitamme Maria Sahnolle.
Kolmekymppiset Dmitri ja Maria jäivät Venäjälle Tveriin, vaikka monet ystävät muuttivat paremman elämän toivossa ulkomaille. Tytär Aleksandra haaveilee omasta tablettitietokoneesta.
”Olemme Neuvostoliiton tuotteita”, sanoo Maria, 35, ikätovereistaan. ”Lapsena meitä yhdistivät oktjabr-lastenkerhot ja sitten vähän vanhempana pioneerileirit.”
Kolmekymppisten sukupolvi kävi koulunsa Neuvostoliitossa, mutta aikuistui Venäjällä. Kolmekymppiset ovat surumielinen sukupolvi.
Kun imperiumi hajosi, Maria muistaa ajatelleensa, että Venäjästä tulee saman tien osa Eurooppaa. Rajoitukset puretaan, ihmiset saavat elää vapaasti ja kaikilla on rahaa.
Tulikin pulan ja sekasorron aika.
Kolmekymppisiä yhdistää kokemus siitä, että kouluun menemisen sijaan mentiin seisomaan ruokajonoon. Lapset ja aikuiset häpesivät presidentti Boris Jeltsiniä, joka toikkaroi humalassa virallisissa tilaisuuksissa.
Sitten presidentiksi nousi tiukkakatseinen Vladimir Putin.
”Eikä Venäjälle enää naurettu”, Marian puoliso Dmitri Ivanov, 34, sanoo.
Surumielisten sukupolvi katsoo neuvostoelämää hämmentyneen haikeana.
”Jotenkin minusta tuntuu, että meillä on erilaiset arvot kuin meitä nuoremmilla”, Maria miettii.
”Meillä oli yksi supertavoite: kommunismi”, jatkaa Dmitri.
Sellainenkin on käynyt mielessä, että onko nykyisen Venäjän nuorilla arvoja ollenkaan.
”Me elimme maailmassa, jossa tärkeintä ei ollut raha. Meitä opetettiin kansainväliseen ystävyyteen. Tärkeää oli esimerkiksi opiskella ja oppia”, Maria sanoo.
Maria opiskeli restauroijaksi ja on töissä kaupungin museossa. Dmitri on ohjelmoija yksityisessä yrityksessä. Rahat riittävät kaksioon Tverin lähiössä, autoon ja maltilliseen matkusteluun. Politiikka ei keskiluokkaista perhettä kiinnosta, uutiset he tarkistavat internetistä, televisiouutisia ei katsota.
”Nyt kaikki lasketaan rahassa. Yhteiskunnalla ei ole mitään ihanteita”, Maria sanoo.
Maria ja Dmitri ovat huomanneet, että moni nuorempi menee opiskelemaan vain saadakseen päästötodistuksen. Ja seuraava tavoite on saada hyvä työpaikka ja titteli.
”Ja nyt kasvaa kuluttajien sukupolvi”, Maria luonnehtii 12-vuotiaan Aleksandra-tyttärensä ikäpolvea.
Aleksandralla on tietysti kännykkä, jolla voi myös kuunnella musiikkia ja lähettää sähköpostia. Omaa tietokonetta tytöllä ei ole, mutta isän tablettitietokoneen hän mielellään ottaisi kokonaan itselleen.
Kolmekymppisten sukupolvi on surumielisten ikäluokka myös siksi, että monet heistä ovat jättäneet Venäjän. Marian ja Dmitrin ystäviä on muuttanut Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Yhteyttä pidetään skypettämällä.
Marialla oli mahdollisuus lähteä. Isä kannusti tytärtään muuttamaan Saksaan. Maria mietti ja empi. Ja lopulta päätti jäädä Venäjälle, missä oli myös poikaystävä, tuleva aviomies.
Dmitri kuulee vaimonsa suunnitelmista ensi kertaa.
”Emme olleet naimisissa, joten en pitänyt tarpeellisena kertoa”, Maria sanoo.
”Äiti, jos sinä olisit lähtenyt, minua ei olisi”, Aleksandra puuttuu keskusteluun.
Dmitri muistuttaa, että jos Saksaan muutto olisi toteutunut, Maria olisi muuttanut fasistien maahan. Suuri isänmaallinen sota eli Neuvostoliiton taistelu Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa on yhä suurin kaikkia venäläisiä yhdistävä historiallinen tapahtuma.
”Isä, fasistit olivat eri tyyppejä”, Aleksandra ojentaa.
Tällä naisella olisi täysi syy olla kyyninen.
Ella Pamfilova on ollut duuman jäsen kolmesti ja presidenttiehdokas kerran. Hän on toiminut presidentti Putinin neuvonantajana ja johtanut Putinin aikana perustettua ihmisoikeuskomissiota. Pamfilova on niitä harvoja ihmisoikeustaistelijoita, jotka ovat saaneet äänensä kuuluville sekä vallanpitäjien että ruohonjuuritason toimijoiden joukoissa.
Viime vuonna Pamfilova pyysi eroa ihmisoikeuskomission johdosta. Venäjällä tällaiset eronpyynnöt ovat tapa antaa potkut. Nyt Pamfilovalla ei ole oikeastaan mitään titteliä Venäjällä, missä tittelit ovat tärkeitä. Hän kutsuu itseään vapaaksi tutkijaksi.
Venäjä valmistautuu duuman- ja presidentinvaaleihin.
”Meillä vaalit ovat aina olleet epärehelliset”, Pamfilova sanoo.
Erona Jeltsinin ja Putinin aikaisten vaalien on välillä Pamfilovan mukaan kuitenkin se, että Jeltsinin aikana oli edes jonkinlaista kilpailua ehdokkaiden välillä.
”Nyt ei ole enää mitään. Kaikki riippuu siitä, kuka äänet laskee”, Pamfilova sanoo.
Kaikesta huolimatta Pamfilova on optimisti.
”On olemassa eräänlainen kehityksen laki. Eivätkä mitkään Venäjän vallanpitäjät kykene ikuisesti vastustamaan tätä lakia”, Pamfilova sanoo.
Hänen mielestään kehityksen laki vie Venäjää väistämättä demokraattisempaan ja vastuullisempaan suuntaan. Ja siihen tarvitaan ihan tavallisia ihmisiä.
”Meillä aina puhutaan, että kansalaisyhteiskunta on niin passiivinen ja vastuuton. Ihmiset eivät halua ottaa vastuuta, sillä he näkevät, että asiat tapahtuvat heistä riippumatta. Meidän ihmisemme eivät ole pahoja, mutta ongelma on siinä, etteivät he näe teoillaan mitään vaikutusta”, Pamfilova sanoo.
Pamfilova kuvaa Venäjän kierrettä, jonka luonnollinen katkaisija olisivat rehelliset vaalit.
Nykyistä Venäjää haukutaan niin paljosta, että ihan virkistyksen vuoksi voisi etsiä myös jotain kiitettävää. Pamfilova nostaa esille asian, josta Venäjä ei itsekään oikein ymmärrä itseään kiittää: imperiumi hajosi yllättävän vähällä väkivallalla. Neuvostoliiton hajoaminen ei johtanut laajaan sisällissotaan.
Venäjä-tutkija Anne Applebaum kirjoittaa Foreign Policy -lehdessä: ”Gorbatšovin tärkeimmät ja radikaaleimmat päätökset olivat niitä, joita hän ei tehnyt. Hän ei antanut itäsaksalaisille käskyä ampua Berliinin muurin ylittäneitä ihmisiä. Hän ei aloittanut sotaa estääkseen Baltian maiden irtautumista. Hän ei pysäyttänyt Neuvostoliiton hajoamista tai estänyt Jeltsinin valtaannousua. Kommunismin loppuminen olisi voinut olla verisempi, jos joku toinen olisi ollut vallassa.”
Mutta ei se ole koko totuus. Pohjois-Kaukasiassa käydään ikuiselta tuntuvaa sisällissotaa, joka näkyy terrori-iskuina myös Moskovassa. Eritahtinen Venäjä on yhtä aikaa sodan ja rauhan valtio.
Dinara Sadekova, 22, ei tajua, miten neuvostoliitossa valtio pystyi rajoittamaan ihmisten liikkumista.
Moskovalainen Dinara Sadekova, 22, ei itse muista Neuvostoliitosta mitään. Mutta erityisesti yhtä asiaa hän ei edesmenneestä imperiumista ymmärrä.
”Miten Neuvostoliitossa oli mahdollista rajoittaa ihmisten matkustamista”, sanoo Dinara, joka on jo lomaillut Egyptissä ja Turkissa. Erityisesti hän haluaisi matkustaa Euroopassa, mutta valitettavasti se on hieman kallista ja viisumin hankkiminen vaikeampaa kuin rantalomakohteisiin.
Moskovan nuoret aikuiset, kaksikymppisten sukupolvi, on kasvanut kahviloiden kaupungissa, jossa juodaan teen sijaan yhä useammin lattea ja americanoa. Ikea, Starbucks ja H&M ovat tämän sukupolven kaupunkimaisemaa. McDonald’siin tottuivat jo kolmekymppiset.
Kaksikymppiset opiskelevat saadakseen työn, jossa saa nopeasti hyvän tittelin ja palkan. Tälle sukupolvelle kapitalismi ja markkinatalous ovat tuttuja siinä missä sekin, että tietoa ja näkemyksiä löytää internetistä. Kuka nyt valtiontelevisiota katsoisi.
Tämä sukupolvi on myös kasvanut järjestelmässä, jossa yliopistojen ja instituuttien korruptio on arkista kaupankäyntiä. Vaikka poliitikoiden suuret sanat eivät muutu suuriksi teoiksi, omaa elintasoaan voi nostaa omalla työllään. Pitää vain uskaltaa olla vähän ahne.
Dinara opiskelee viimeistä vuotta taloutta ja johtamista moskovalaisessa yliopistossa. Kaikkiaan kuudesta opiskeluvuodesta viitenä hän on käynyt töissä. Hän opiskeli iltaisin.
Amerikkalaisessa henkilöstövuokrausyrityksessä Dinara etsii asiakkaille sihteereitä ja muita toimistotyöntekijöitä.
Dinara aloitti assistenttina, yleni nuoreksi spesialistiksi ja sitten spesialistiksi. Ja nyt käyntikortissa lukee rehvakkaasti: rekrytoinnin asiantuntija.
Aluksi palkka oli 15 000 ruplaa (375 euroa), mikä oli Dinarankin mielestä aika vähän. Nyt palkka on 30 000 ruplaa (750 euroa), ja sillä pärjää jo paremmin.
Venäläiset ovat vikkeliä vaihtamaan työpaikkaa paremman palkan perässä. Dinara arvelee, että jos hänelle valmistuttuaan ei tarjota nykyisessä työpaikassa parempaa palkkaa, hän etsii uuden työn. Rahojen on riitettävä myös omaan autoon.
Tämä sukupolvi ei ole lojaali työnantajiaan kohtaan. Nuoret venäläiset ovat kasvaneet yhteiskuntaan, jossa ihmisestä ei huolehdi kukaan muu kuin ihminen itse.
”Koska olen koko opiskeluaikani tehnyt työtä ja etsinyt firmoille työntekijöitä, tiedän, mitä työnantajat haluavat”, Dinara sanoo. ”Työntekijän tulee olla nuori. Lisäksi pitää olla työkokemusta ja hyvin suoritettu loppututkinto.”
Juuri sellainen Dinarakin on. Hän on uuden Venäjän kaipaama kansalainen. Putinin valtakaudella kasvanut neuvostoihmisen vastakohta.
Katso kuvakertomus eritahtisesta Venäjästä täältä.
Juttu julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 41/2011 (ilm. 14.10.).