Kansanmurhakortti
Yhä useampaa konfliktia kutsutaan kansanmurhaksi. Niin myös Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa. Joukkotuhonnan määrittely ei ole vain juridiikkaa vaan myös poliittinen ase.
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.
11
MIN
Huhtikuun alussa Evgeni Finkel törmäsi erääseen artikkeliin. Mielipidekirjoitukseen, joka oli julkaistu venäläisen uutistoimiston Ria Novostin sivuilla.
Butšaan tapettujen siviilien kuvista oli kulunut vain muutama päivä. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi oli puhunut niiden yhteydessä kansanmurhasta.
Finkel suhtautui sanaan epäilevästi. Hän on Itä-Eurooppaan erikoistunut politiikan ja historian tutkija ja työskentelee kansainvälisten suhteiden apulaisprofessorina Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän tietää, miten usein kansanmurhaväitteitä käytetään politiikan välineenä.
Mielipidekirjoitus oli otsikoitu: Mitä Venäjän tulisi tehdä Ukrainan suhteen?
Finkel ei ollut lukenut sellaista missään vaiheessa Ukrainan sotaa. Hyökkäyssodan pitkityttyä hän oli kyllä uumoillut, että turhautuminen koventaisi Venäjän äänensävyjä. Mutta ei hän tällaista odottanut:
”Ukrainalaisuus on keinotekoinen Venäjän-vastainen konstruktio… ei voi olla olemassa kansankuntana… eliitti on eliminoitava… uudelleenkoulutus ei ole mahdollista…”
Kirjoittaja ei työskennellyt hallinnossa, mutta tällaista ei olisi voitu julkaista ilman Kremlin lupaa, Finkel muistaa ajatelleensa. Oliko suostumus vai ei, mistä sen tietää. Ria Novosti oli joka tapauksessa hallinnon ohjauksessa.
Jos jostain pystyi lukemaan intention, niin tästä. Suoran, Ukrainan kansaan kohdistuvan intention.
Finkel alkoi kirjoittaa omaa mielipidekirjoitustaan. Hän lähetti sen Washington Postiin.
”Aktivistit ja poliitikot tapaavat käyttää kansanmurhaleimaa kaikkeen, mitä paheksuvat. Sellainen alentaa rikosta, halventaa sitä.”
”Olen hyvin tietoinen harkinnan tarpeesta ja olen itsekin kritisoinut monia entisiä Neuvostomaita – myös Ukrainaa, missä olen syntynyt – termin väärinkäytöstä. Nyt en.”
”Silmiemme edessä tapahtuu kansanmurha. Piste.”
Elokuva näytettiin Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan ykköskanavalla lauantaina puoli kolmelta iltapäivällä.
Sen nimi oli Голод -33, nälänhätä vuonna 1933. Ukrainaksi holodomor.
Ruutu meni mustaksi. Valkoinen teksti rullasi hitaasti alalaidasta. Se kertoi, kuinka Stalin leimasi viljelijät uusiksi yhteiskunnan vihollisiksi, kulakeiksi, kansanvihollisiksi. ”Vuonna 1932 Kreml antoi määräyksen, joka tuomitsi miljoonat kuolemaan.”
Vapaaehtoiset olivat auttaneet ohjaaja Oles Jantšukia kuvaamaan tarinan kuusihenkisestä perheestä, joka pakotetaan luovuttamaan tilansa ja vähäiset viljansa bolševikeille. Sitä kutsuttiin kollektivisoinniksi, osaksi Stalinin ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa.
Neuvostoliitossa kaikki viittaukset nälänhätään olivat olleet laittomia. Elokuva esitettiin silti. Oli 30. marraskuuta vuonna 1991, päivää ennen kansanäänestystä Ukrainan itsenäisyydestä.
Jo ennen kuin Голод -33 näytettiin televisiossa, Ukrainan kommunistinen puolue oli myöntänyt, että kollektivisoinnista oli seurannut nälkää. Vuonna 1990 sai jo puhua vapaammin: oli Gorbatšovin ja glasnostin aika.
Mutta se ei kutsunut holodomoria kansanmurhaksi.
Kansallismieliset demokratian kannattajat kutsuivat. Ensimmäisten itsenäisyysvuosien aikana, 1990-luvun alussa, painettiin uhrien muistoa kunnioittava postimerkki ja pystytettiin pieniä monumentteja Kiovaan. Historiankirjoihin lisättiin tietoja kansanmurhaksi tarkoitetusta nälänhädästä.
Entinen nomenklatuura, neuvostoeliitti, jonka kanssa kansallisdemokraattien oli aluksi liittouduttava, ei ollut yhtä innokas muistelemaan 1930-luvun tapahtumia. Se hyväksyi pienimuotoiset maininnat ja pidättäytyi ottamasta kantaa.
Kunnes sitten vuonna 2003, holodomorin 70. vuosipäivänä, kansanmurhasyytöksestä tuli entisille kommunisteille poliittisesti kannattava.
Maan toinen presidentti Leonid Kutšma, neuvostoliikemies ja entinen kommunistisen puolueen korkea edustaja, tahtoi kääntää sympatiat puolelleen. Kasettiskandaalista oli kulunut vain vähän aikaa. Henkivartija oli nauhoittanut satoja tunteja puheluita, joissa Kutšma oli asevientikiellon vastaisesti suunnitellut kauppaavansa signaalitiedustelujärjestelmiä Irakiin ja määrännyt Ukrainska Pravda -lehden toimittajan kidnappauksen. Toimittaja oli löytynyt mestattuna.
Ja ehkä Neuvostoliitto oli jo tarpeeksi kaukainen, mutta kansallinen identiteetti vielä hämärä.
Kyselytutkimuksen mukaan 40 prosenttia ukrainalaisista oli tuona syksynä sitä mieltä, että nälänhätä oli bolševikkien aiheuttama ja suunnattu juuri ukrainalaisia vastaan. Neljännes ajatteli, että se oli suunnattu kaikkia talonpoikia vastaan, ei nimenomaan ukrainalaisia. Vain 10 prosenttia kannatti perinteistä neuvostotarinaa, jonka mukaan holodomor oli seurausta luonnonkatastrofeista.
Väitteellä katsottiin olevan kansan tuki.
Marraskuussa Kutšma piti puheen. Hän alleviivasi kansanmurhan tunnustamisen olevan ratkaisevaa Ukrainan itsenäisen valtion tulevaisuudelle: ”Miljoonat viattomat uhrit muistuttavat meitä vapautemme ja itsenäisyytemme hinnasta ja todistavat, että vain Ukrainan valtio voi taata ukrainalaisten vapaan kehityksen.”
Ukrainan parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jonka mukaan Stalinin hallinnon järjestämä nälänhätä tuli kansainvälisesti tuomita yhtenä maailman laajimmista kansanmurhista.
Alkoi kiistely numeroista. Oliko uhreja puolitoista vai kaksi ja puoli miljoonaa? Kolme miljoonaa? Entä, kun laskettiin mukaan ne, jotka jäivät syntymättä?
”Oli todella kova paine saada luku kuuteen miljoonaan”, Finkel sanoo videopuhelussa.
”On olemassa eräänlainen kilpailu kärsimyksestä. Se on tärkeää kansakunnan ja valtion rakentamisessa.”
Nationalismin tutkijat taas tuntuvat kilpailevan sillä, kuka keksii kisalle osoittelevimman nimen: sitä on kutsuttu uhrikampanjoinniksi, kärsimysvientituotteeksi, yrityksiksi rakentaa kansallisia holokausteja, ja – entisten neuvostomaiden tapauksessa – sosialismin jälkeiseksi nekrofiliaksi.
Venäjällä huomattiin Ukrainan osallistuminen. Provosoiva valitus ”kansanmurhasta” oli muotoutunut häijyssä venäläisvastaisessa ajatusmaailmassa, Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn kirjoitti Izvestija-sanomalehden etusivulla.
”Tällainen häväistyspuhe on helppoa istuttaa länsimaalaisiin mieliin”, Solženitsyn jatkoi, koska ”he eivät ole koskaan ymmärtäneet meidän historiaamme; heille voi myydä minkä tahansa vanhan sadun, jopa tällaisen täysin mielettömän”.
Solženitsyn oli oikeassa, historian ymmärtämisestä ainakin. Lännessä hänet on kanonisoitu Neuvostoliitosta karkotetuksi Vankileirein saariston marttyyriksi, mitä hän olikin. Mutta ei sellainen liberaalidemokraatti kuin toisinajattelijoiden aina kuvitellaan olevan, vaan suurvenäläinen kansalliskiihkoilija. Tsaarinajan nostalgikko, joka piti marxilaisuutta länsimaisena keksintönä.
”Oli Solženitsyn oikeassa muustakin”, Finkel sanoo.
”Hän näki kehityksen Venäjän-vastaisena, ei pelkästään Neuvostoliiton-vastaisena, mikä oli totta. Etsittiin eroja venäläisiin, ja holodomor oli sellainen, poliittinen yritys rakentaa omaa identiteettiä.”
Se toimi. Vuonna 2003, ennen Kutšman puhetta ja parlamentin lauselmaa, 75 prosenttia ukrainalaista oli tietoisia holodomorista. Kolme vuotta myöhemmin luku oli jo 94 prosenttia.
Uhrien määrä nousi poliitikkojen puheissa kymmeneen ja kahteenkymmeneen miljoonaan.
Kansanmurha tunnustettiin ja tuomittiin ympäri maailmaa. Siitä ovat lausuneet EU:n ja Ukrainan parlamentaarinen komitea, Baltian maat, Yhdysvallat, Australia, Kanada, Georgia, Unkari, Puola, Meksiko, Peru, Vatikaani… Jopa Argentiinan ja Brasilian kaupunginvaltuustot.
”Tapahtumat ovat täysin todellisia”, Finkel sanoo.
”Mutta kansanmurhalle on tietty määritelmä. Holodomor ei nähdäkseni täytä sitä, mikä ei tee siitä yhtään vähempää hirveää.”
”Sama koskee suunnilleen kaikkia entisten Neuvostomaiden väitteitä.”
Lausetta on lainattu usein, Finkelkin käyttää sitä.
Jos kilpailu uhriudesta on heikkojen ase, kansanmurhasyytökset ovat hopealuoti.
Politiikantutkija Brian Grodsky kirjoitti niin kymmenisen vuotta sitten, kun hän selvitti kansanmurhaväitteiden määrää. Sellaista tutkimusta ei ollut aiemmin tehty, eikä oikein sen jälkeenkään.
1980-luvulta 2010-luvulle tultaessa ainakin 75 maata oli syyttänyt toisiaan joukkotuhonnasta.
Grodsky tarkasteli erityisesti Edustamattomien valtioiden ja kansojen yhteisöä EVYK:iä. Siihen kuuluvat sellaiset maat, jotka katsovat, etteivät tule kunnolla edustetuksi YK:ssa. Viidestäkymmenestä jäsenestä kolme neljäsosaa oli ilmoittanut joutuneensa kansanmurhan uhriksi.
”Niiden valtioiden ja yhteisöjen, jotka eivät ole tyypillisesti kansainvälisessä seurannassa, täytyy lähettää kuuluvampia, keskitetympiä ja jopa liioiteltuja viestejä”, Grodsky kirjoitti.
”Globaali moraalimarkkina”, kuten Grodsky sitä kutsui, edellytti kehystämään kamppailun oikeamieliseksi ja tunteita herättäväksi. Sellainen kannustaa puhumaan massamurhista ja täysimittaisista kansanmurhista.
Väitteet eivät aina vaadi edes sotatoimia. Kun yhdysvaltalaiset aktivistit olivat 1980- ja 1990-luvulla tyytymättömiä tapaan hoitaa hiv-tartuntoja, he syyttivät hallintoa kansanmurhasta. Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin harjoittama talouspolitiikka taas oli varapääministeri Aleksandr Rutskoin mukaan taloudellinen kansanmurha.
Syytöksiä on heitelty siellä täällä, mutta erityisesti Itä-Euroopassa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kansanmurhia on havaittu ainakin Ukrainassa, Puolassa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Moldovassa, Tšetšeniassa, Azerbaidžanissa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Venäjällä. Toiset ovat etsineet väitteille hanakammin tunnustusta kuin toiset.
Georgiassa on eri osapuolien mukaan tapahtunut peräti kolme kansanmurhaa vuoden 1989 jälkeen. Abhasian ja Etelä-Ossetian separatistit ovat syyttäneet georgialaisia, georgialaiset abhasialaisia separatisteja.
Joskus omalle maalle kerrottu tarina sisäistetään niin hyvin, että siitä tulee vaarallinen.
Azerbaidžan on nähnyt kovasti vaivaa, jotta sen väittämä joukkotuhonta tunnustettaisiin. Helmikuussa 1992, Vuoristo-Karabahin sodan aikana, armenialaiset hyökkäsivät Xocalın kylään ja tappoivat satoja azereita. (Lukumäärästä kiistellään.)
Verilöylyä kutsutaan Azerbaidžanissa virallisesti Xocalın kansanmurhaksi.
Azerbaidžan on vedonnut YK:n yleiskokoukseen ja turvallisuusneuvostoon, pitänyt tilaisuuksia Euroopan parlamentissa, jakanut kirjasia Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjissä ja kerännyt allekirjoituksia omaan päätöslauselmaan.
Virallisesta tulkinnasta tuli pyhä.
Etyj yritti toimia Vuoristo-Karabahin sodan rauhanvälittäjänä, mutta Azerbaidžan syytti sitä puolueelliseksi. Ranska, Etyjin jäsenmaa, kun oli juuri ehtinyt tunnustaa osmanien armenialaisiin kohdistuneen joukkomurhan kansanmurhaksi.
Ja kun bakulainen toimittaja Eynulla Fatullayev kritisoi vuonna 2007 haastattelussa Azerbaidžan armeijan toimintaa Xocalın verilöylyssä, hänet tuomittiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan uhrien muiston loukkaamisesta.
Fatullayevia syytettiin myöhemmin myös huumeiden hallussapidosta. Hän sai kaksi ja puoli vuotta lisää. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty piti syytettä tekaistuna.
Vuoristo-Karabahin konflikti on edelleen ratkaisematta.
Ehkä perinne on opittua. Neuvostoliiton propagandaan kuului kutsua Yhdysvaltojen toimia kansanmurhaksi, erityisesti kylmän sodan aikana.
Termin kehitti Venäjän keisarikunnassa syntynyt puolanjuutalainen asianajaja Raphael Lemkin vuonna 1942. Hän tutki natsihallinnon sotarikoksia, mutta piti nimikettä riittämättömänä. Hän piti holokaustia barbarismiin taantumisena, jolle piti olla oma sana.
Lemkinin käytti termiä laajemmin kuin mitä myöhemmin kirjattiin YK:n yleissopimukseen. Hänestä kaikenlainen kulttuurin, kielen ja ryhmäidentiteetin tukahduttaminen oli yhtä lailla tuhoamista. Hän piti holodomoria kansanmurhana.
Varsinaisia, oikeudessa tuomittuja kansanmurhia on hyvin vähän. Mitä heppoisemmin sanaa käytetään ja väärinkäytetään, sitä enemmän sen merkitys hämärtyy.
Sotarikos, rikos ihmisyyttä vastaan ja kansanmurha – eli joukkotuhonta – ovat eri asioita.
Ne kaikki ovat niin sanottuja universaalirikoksia: mikä tahansa valtio voi syyttää niistä, huolimatta siitä, missä ja kenen toimesta ne on tehty. Kansallisten tuomioistuinten lisäksi niitä voidaan käsitellä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa tai varta vasten perustetussa erityistuomioistuimessa.
Sotarikos on nimikkeistä vanhin. Sellaiseen voi syyllistyä vain aseellisen konfliktin aikana. Rikos ihmisyyttä vastaan voi tapahtua myös rauhan aikana. Sotarikos voi kohdistua toiseen taistelijaan tai siviiliin, kun taas ihmisyyttä vastaan kohdistuvan rikoksen uhrit ovat siviilejä.
Molemmat rikokset on kirjattu lakiin suojelemaan siviilejä ja varmistamaan, että sotaa käydään niin sanotusti reilusti.
Joukkotuhonnan ehkäisemistä ja rankaisemista koskeva konventio taas muotoiltiin vuonna 1948.
Se oli jatkoa ensimmäiselle kansainväliselle sotarikostuomioistuimelle, natsijohtajia tuominneille Nürnbergin oikeudenkäynneille, joiden yhteydessä rikos ihmisyyttä vastaan määriteltiin. Alettiin ymmärtää, miten suuri rooli juutalaisten systemaattisella tuhoamisella oli Hitlerin politiikassa.
Joukkotuhonta vaatii intention. Sen, minkä Evgeni Finkel sanoo tunnistaneensa Ria Novostin artikkelista. Täytyy todistaa, että nimenomaisena tarkoituksena on ollut hävittää kansallinen, etninen, rodullinen tai uskonnollinen (tai niihin rinnastettava) kansanryhmä, kokonaan tai osittain.
Esimerkiksi Ruandan kansanmurha vuonna 1994 oli etninen kansanmurha. Hutuhallitus lietsoi rotuvihaa ja kansankiihkoa Tuhannen kukkulan radiossa. Lähetyksissä kerrottiin, etteivät tutsit olleet ihmisiä lainkaan ja heidät oli tuhottava. Kymmenessä päivässä yli 800 000 ihmistä tapettiin.
Joukkotuhonta ei kuitenkaan edellytä tiettyä määrää uhreja. Ei ole olemassa prosenttilukua, jolla sitä arvioitaisiin.
Vaikka maan hallitus olisi se, joka toimeenpanee rikoksia, valtio ei voi niihin syyllistyä. On nimettävä vastuulliset ihmiset.
Abhasian konfliktin aikaan Georgia nimesi varmuuden vuoksi yli 700 yksittäistä syyllistä.
Tutsien joukkotuhonnasta tuomittiin 29 hutujohtajaa. Ensimmäisen tuomion sai Taban pormestari Jean Paul Akayesu vuonna 1998.
Bosnian serbitasavallan entiselle presidentille Radovan Karadžićille taas annettiin tuomio joukkotuhonnasta vuonna 2017. Srebrenican kansanmurhasta oli kulunut 22 vuotta.
Molemmissa tapauksissa tuomion langetti YK:n turvallisuusneuvoston perustama erityistuomioistuin.
Haagiin vuonna 2002 perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin ICC ei ole toistaiseksi tuominnut ketään joukkotuhonnasta.
Yhdysvaltain presidentti Joe Biden oli varovainen kutsumaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kansanmurhaksi. Hän nimitti Vladimir Putinia ensin sotarikolliseksi.
Mutta Zelenskyin jälkeen Bidenkin alkoi puhua kansanmurhasta.
Finkel seurasi, näyttikö Ria Novostin kirjoitus vaikuttavan Venäjän hallinnon virallisiin puheisiin. Muuttuisivatko ne jyrkemmiksi.
Jonkinlaisen retorisen käänteen hän oli huomaavinaan.
Venäjän turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja, entinen presidentti Dmitri Medvedev alkoi kirjoitella Telegram-kanavalleen vihaavansa ”heitä”. Hän vannoit tekevänsä mitä tahansa saadakseen ”heidät” katomaan. Kuka on sanonut, että Ukraina on kahden vuoden kuluttua edes maailman kartalla?
Entinen pääministeri Dmitri Rogozin tviittasi: Hoidetaan tämä loppuun. Lopullisesti.
Mutta Finkel ei ole lainoppinut tai kansainvälisen oikeuden tuomari. Hän ymmärtää kyllä, ettei ole oikea ihminen arvioimaan intentiota juridisesti.
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi on vähän enemmän oikea. Hänen mielestään ei voi sanoa, että Venäjän tarkoitus olisi tuhota Ukrainan kansa.
”Sellaista tietenkin tapahtuu, että kiistellään poliittisen entiteetin olemassaolosta ja rajoista. Mutta siitä, että Ukrainaa ei ole olemassa, hyppääminen siihen, että kaikki sen alueella asuvat on tuhottava… Sellaista johtopäätöstä ei voi vetää.”
Etyjin tuoreen raportin mukaan Ukrainan pommituksissa on kuollut noin viisituhatta siviiliä.
”Se on todella tärkeä raportti sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta uhrimäärä ei ole se, mitä joukkotuhonnalla tarkoitetaan”, Koskenniemi sanoo.
Finkel on kyllä valmis korjaamaan näkemystään. Jos ilmenee jotain, mikä puhuu hänen ajatustaan vastaan. Ennen tuomioita tulee olla tilaa uudelleentarkastelulle.
Ukraina on jo lähettänyt oman kanteensa kansainväliseen tuomioistuimeen. Se teki niin heti helmikuussa 2022, kolme päivää sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi. Se syyttää Venäjää kansanmurhasta.
Kun Zelenskyi kertaa historiaa, hän ei puhu enää holodomorista, vaan siitä, miten Neuvostoliitto karkotti Krimin tataarit niemimaalta vuonna 1944. Hän kutsuu myös sitä kansanmurhaksi.
Venäjä taas syyttää Ukrainaa separatistialueilla asuvien venäläisten kansanmurhasta. On syyttänyt jo kahdeksan vuoden ajan.