Tykkäisitkö asua Hitlerin bunkkerin päällä?

Berliini on täynnä kylmän sodan jättämiä jälkiä ydinbunkkereista vakoilukeskuksiin.

Berliini
Teksti
Teppo Tiilikainen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Friedrichstrassen ja Zimmerstrassen kulmaa ei tahdo tunnistaa entisekseen. Legendaarisen Checkpoint Charlien raja-aseman ympäristö on muuttunut perusteellisesti sen jälkeen kun muuri purettiin 25 vuotta sitten ja Berliinistä tuli yhdistyneen Saksan pääkaupunki.

Checkpoint Charlie tuli minulle erittäin tutuksi 1980-luvun luvun lopulla, kun työskentelin kolme vuotta kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä. Kuljin tarkastuspisteen läpi lähestulkoon päivittäin, sillä idässä ei myyty länsimaisia sanomalehtiä. Useimmiten kävin samalla läheisessä ruokakaupassa ostamassa hedelmiä, jotka puuttuivat itäpuolen valikoimista.

Checkpoint Charlieta käyttivät tuolloin toimittajien lisäksi myös diplomaatit ja ulkomaalaiset turistit, saksalaisilla oli omat rajanylityspaikkansa.

Nyt raja-asemalla ei enää ole autojonoja eivätkä töykeät itäsaksalaiset rajavartijat kysele passeja ja rajanylityskortteja. Väkeä riittää silti aamusta iltaan, sillä Checkpoint Charliesta on rakennettu turistirysä kebab-kioskeineen ja kahviloineen.

Matkailijat valokuvaavat toisiaan ”amerikkalaissotilaiden” seurassa kylmän sodan kulisseissa. Yhdysvaltain liput liehuvat valkoiseksi maalatun kopin edustalla, ja katolle isketty kyltti väittää, että olemme Yhdysvaltain armeijan rajanylitysasemalla.

Kopin takana tungeksitaan maailmankuuluun muurimuseoon. Kylmän sodan historiaa vaaliva yhdistys on perustanut sen kilpailijaksi väliaikaisen näyttelytilan, ”mustan laatikon”, jossa jaetaan tietoa aikakauden tapahtumista.

Mutta lokakuussa 1961 raja-asemalla elettiin dramaattisia hetkiä. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain panssarivaunut tuijottivat toisiaan silmästä silmään, ja kolmannen maailmansodan syttyminen oli lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Kriisi sai alkunsa 22. lokakuuta, kun itäsaksalaiset rajavartijat vaativat passia Itä-Berliinin oopperaan matkalla olleelta amerikkalaisdiplomaatilta. Se oli vastoin sopimusta, ja amerikkalaisjoukkojen komentaja Lucius D. Clay lähetti sotilaspoliisit paikalle.

Se ei kuitenkaan auttanut, rajavartiosto piti kiinni uusista määräyksistään. Clay hermostui ja komensi kymmenen panssarivaunua rivistöön Friedrichstrasselle.

Neuvostojohtaja Nikita Hruštšov määräsi vastatoimena paikalle Karlshorstin tukikohdasta kymmenen panssarivaunua, jotka asettuivat muodostelmaan raja-aseman toiselle puolelle. Kuusi päivää kestänyt hermosota saatiin lopulta laukeamaan Yhdysvaltain oikeusministerin Robert Kennedyn ja KGB:n edustajan Georgi Bolšakovin salaisissa neuvotteluissa Washingtonissa.

 

Berliini oli kylmän sodan pääkaupunki, eikä se häpeile historiaansa, vaikka Adolf Hitlerin maanalainen bunkkeri onkin piilotettu muurin itäpuolelle 1980-luvun lopulla rakennetun kerrostaloalueen alle.

Voittajavaltiot jakoivat Saksan sodan jälkeen neljään osaan. Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen vyöhykkeistä muodostettiin toukokuussa 1949 Saksan liittotasavalta, ja Neuvostoliiton vyöhykkeelle perustettiin muutama kuukausi myöhemmin Saksan demokraattinen tasavalta DDR eli Itä-Saksa.

Berliini jäi neuvostovyöhykkeen sisään, ja se jaettiin samalla tavoin neljään osaan. Itä-Berliini sai jaossa valtionoopperan, museosaaren, Humboldt-yliopiston ja kuninkaanlinnan, jonka maan kommunistijohto räjäytti 1950-luvun alussa maan tasalle poliittisista syistä. Parhaat tavaratalot, yökerhot, eläintarha ja Grunewaldin luksusvillat jäivät kolmen länsivallan valvomaan Länsi-Berliiniin.

Itä-Berliini oli alusta alkaen DDR:n pääkaupunki, mutta Länsi-Saksan pääkaupunki perustettiin lähes 600 kilometrin

päähän Bonniin. Länsi-Berliini ei kuulunut virallisesti Länsi-Saksaan, mutta käytännössä se nivoutui liittotasavallan osaksi, jolla oli oma erikoisasemansa.

Jako itään ja länteen näkyi kaikkialla, politiikassa, taloudessa, kulttuurissa ja urheilussa. Länsi piti itää epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä länttä kapitalistisena riistoyhteiskuntana.

 

Nykyisin Berliini on rento, monikulttuurinen 3,5 miljoonan asukkaan pääkaupunki. Kylmän sodan jäänteitä on suorastaan vaikea löytää, sillä rajavyöhyke alkaa kadota kaupunkikuvasta. Muurista on jäljellä vain pari pätkää.

 Berliinin tunnetuin symboli, Brandenburgin portti, jäi muurin rakentamisen jälkeen niin sanotulle kuolemanvyöhykkeelle ja sen länsipuolella olevasta aukiosta muodostui suosittu mielenosoitusten pitopaikka. Kesällä 1987 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan piti aukiolla kuuluisan puheensa, jossa hän vaati neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovia purkamaan Berliinin muurin.

Mielenosoitukset levisivät samana kesänä Itä-Berliiniin, kun tuhannet itäberliiniläiset kokoontuivat Unter den Linden -kadun päähän kuuntelemaan Brandenburgin portin toisella puolella järjestettyä rock-konserttia.

Tapahtuma kiinnosti varsinkin nuoria, sillä esiintyjiksi oli palkattu maailmantähtiä kuten David Bowie ja Eurythmics. Paikalla oli myös satoja poliiseja. Seurasin työtoverieni kanssa huvittuneena yleisön joukkoon soluttautuneita Stasin miehiä, jotka yrittivät naamioitua siviileiksi tavaratalosta hankittuine nuorekkaine kesäasuineen.

Musiikista ei kuulunut juuri mitään, sillä poliisiketju katkaisi kadun Neuvostoliiton suurlähetystön kohdalla muutaman sadan metrin päässä muurista. Tilanne jännittyi myöhään illalla äärimmilleen, kun osa nuorista alkoi huudella muurin vastaisia iskulauseita ja heitellä poliiseja pulloilla. Poliisit iskivät takaisin, ja yli 150 ihmistä pidätettiin. Osa heistä hakattiin.

Mielenosoituksesta nousi valtava kohu Länsi-Saksan lehdistössä, mutta idässä vaiettiin. DDR:n kommunistijohto oli kuitenkin huolestunut tilanteesta, ja Itä-Berliinin rock-tarjontaa päätettiin lisätä.

Syyskuussa puolueen nuorisoliitto FDJ teki tarjouksen ja huonosti ennakkoon myynyt Bob Dylanin Länsi-Berliininkonsertti siirrettiin muurin itäpuolelle Treptowin puistoon. Tilaisuutta markkinoitiin ”rauhankonsertina” ja siihen myytiin pikavauhtia kymmeniätuhansia lippuja. Dylan ei kuitenkaan piitannut nuorisoliiton rauhanpropagandasta, hän esitti normaalin ohjelmistonsa ilman poliittisia välipuheita.

Rock-mellakka toistui seuraavana kesänä, kun brittiläinen Pink Floyd konsertoi Brandenburgin portin länsipuolella. Poliisi oli sulkenut hyvissä ajoin Unter den Lindenin loppupään, mutta se ei auttanut. Tuhannet nuoret tunkeutuivat jälleen poliisiketjun eteen huutelemaan muurin vastaisia iskulauseita ja heittelemään pulloja.

Poliisi iski voimalla takaisin. Tällä kertaa mukiloitiin myös länsisaksalaisia tv-kuvaajia ja toimittajia, jotka yrittivät tehdä tapahtumasta televisio-ohjelmaa.

 

Neuvostoliiton entisen sotilastukikohdan portille naulattu kyltti varoittaa menemästä alueelle omin päin. ”Hengenvaara! Räjähteitä!”

Olemme Sperenbergissä 50 kilometrin päässä Berliinistä. Tukikohta suljettiin 1994, kun viimeiset neuvostojoukot poistuivat alueelta Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Sperenbergin tukikohdan omistaa nykyisin Brandenburgin osavaltio. Paikallinen museoyhdistys järjestää 3 200 hehtaarin suuruisella alueella kiertoajeluja, joiden aikana tutustutaan sen historiaan.

Sperenbergissä oli jo 1800-luvulla Saksan keisarillisen armeijan harjoitusalue ja tykistön koekenttä. Neuvostoliitto otti alueen haltuunsa heti toisen maailmansodan jälkeen ja rakensi sen keskelle lentotukikohdan Itä-Saksaan sijoitettuja joukkojaan varten.

Nykyisin Sperenberg on aavekaupunki. Tyhjät kadut kiertelevät varuskunnan halki, talojen ikkunat on rikottu, ovet on suljettu lankuilla ja seiniä koristavat suttuiset graffitit. Osa rakennuksista on tuhoutunut tuhopoltoissa.

Luonto on tehnyt tehtävänsä. Pihamaat ovat metsittyneet, ja suuren kulttuuritalon parvekkeella kasvaa koivuja. Kaikki mahdollinen arvotavara on varastettu sähkökaapeleita myöten. Televisioantenni on kuitenkin jätetty jostakin syystä kulttuuritalon katolle.

”Venäläiset veivät kaiken mennessään”, museoyhdistyksen varapuheenjohtaja Ralf Kaim sanoo.

”He varastivat kaupoista radioita, televisioita ja muuta elektroniikkaa. He veivät bemareita paikallisesta autoliikkeestä ja pakkasivat ne lentokentällä suuriin kuljetuskoneisiin. Saksalaisilla poliiseilla ei ollut silloin oikeutta tulla tänne.”

 

Sperenbergissä asui DDR:n romahtaessa kolmisentuhatta neuvostosotilasta perheineen. Alue oli muurin ympäröimä, ja rivisotilaat pysyttelivät tiukasti sen sisäpuolella. Vain upseereilla oli lupa liikkua kaupungilla. Kaimin mukaan he kiertelivät lähikylissä vaihtamassa bensiiniä ja pistooleita viinaan.

1960-luvun alussa Sperenbergiin rakennettiin täysimittainen, 2,5 kilometriä pitkä lentokenttä, jonne myös suuret kuljetuskoneet pystyivät laskeutumaan. Nyt lentokenttä kasvaa heinää. Routa on syönyt maaperää, ja betonilaatat halkeilevat. Puut ovat vallanneet kiitotien reunukset.Lentokentän vierastalo on raunioina. Ikkunat on rikottu, lattioilla on sikin sokin lautoja ja lasinsiruja, kiviportaalla kasvaa koivu. DDR:n puoluejohtaja Erich Honecker vietti rakennuksessa viimeisen yönsä maaliskuussa 1991 ennen kuin venäläiset lennättivät hänet pakomatkalle Moskovaan.

Neuvostoliiton romahdettua Honecker palautettiin Saksaan ja asetettiin syytteeseen kymmenistä ihmisoikeusrikkomuksista. Hänet vapautettiin kuitenkin heikon terveydentilan vuoksi, ja hän muutti tyttärensä luokse Chileen, jossa hän kuoli maksasyöpään 1994.

Berliinin kaupunki suunnitteli 1995 Sperenbergiin uutta kansainvälistä lentokenttää, mutta se päätettiin sijoittaa lopulta Itä-Berliinin vanhan lentokentän viereen Schönefeldtiin lähemmäs pääkaupunkia. Rakennustyöt ovat venyneet teknisten ongelmien vuoksi vuosikausia, ja

uuden lentokentän uskotaan valmistuvan aikaisintaan 2016.

 

Neuvostojoukkojen tärkein tukikohta DDR:ssä oli kuitenkin Berliinin itäisellä laidalla Karlshorstissa. Sen esikunta oli entisessä upseerikasinossa, jossa toimii nyt natsi-Saksan rikoksiin ja toisen maailmansodan tapahtumiin keskittyvä saksalais-venäläinen museo.

Seisomme museon johtajan Jörg Morrén kanssa rakennuksen juhlasalissa, joka on entisöity vuoden 1945 asuun. Pöydät ovat alkuperäiset, ja niiden päälle on aseteltu vesipulloja ja tuhkakuppeja. Tuolit on jouduttu Morrén mukaan uusimaan, mutta niissäkin on haettu aikakauden tyyliä.

Salissa vietettiin jännittäviä hetkiä toukokuussa 1945, kun puna-armeijan komentaja, marsalkka Georgi Žukov otti vastaan Saksan virallisen antautumisen. Hitler oli tehnyt itsemurhan huhtikuun lopussa ja Berliini oli käytännössä jo antautunut, mutta venäläiset halusivat järjestää virallisen allekirjoitustilaisuuden 8. toukokuuta.

”Tosiasiassa se tapahtui vasta 9. toukokuuta, sillä paperit allekirjoitettiin puolenyön jälkeen”, Morré sanoo. ”Tilaisuus oli koruton, se kesti vain 15 minuuttia. Kaikki paperit oli valmisteltu ennakkoon.”

Karslhorstiin sijoitettiin sodan jälkeen puna-armeijan panssarirykmentti ja muuta raskasta aseistusta sekä KGB:n Berliinin-toimisto.

”Venäläiset sotilaat miehittivät käytännössä koko Karlshorstin, ja alue suljettiin itäsaksalaisilta”, Morré kertoo. ”Valvonta ei ollut kuitenkaan kovin tiukkaa. Monet itäsaksalaiset kävivät ostoksilla varuskunnan kaupassa, jossa myytiin neuvostoliittolaisia elintarvikkeita.”

DDR oli alusta alkaen Neuvostoliiton luomus. Moskova ohjasi Itä-Saksan politiikkaa pikkutarkasti siihen asti, kun Mihail Gorbatšov nousi valtaan 1985 ja aloitti uudistuksensa.

Monet asiat ratkaistiin paikan päällä Karlshorstissa. Morrén mukaan DDR:n johto komennettiin varuskuntaan esimerkiksi Berliinin työläiskapinan aikana kesäkuussa 1953. Neuvostojoukkojen esikuntaan perustettiin kriisikeskus, jossa venäläiset kenraalit jakelivat ohjeita itäsaksalaisille.

Sama kuvio toistui elokuussa 1961, kun DDR:n rajajoukot ryhtyivät rakentamaan Berliinin muuria. Heidän tuekseen tuotiin Karlshorstista neuvostojoukkoja siltä varalta, että länsivallat puuttuisivat tilanteeseen sotilaallisesti. Karlshorstin panssarirykmentti osallistui myös Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968.

Morré ei osaa arvioida, kuinka paljon tukikohdassa oli enimmillään sotilaita, sillä asiaa koskevat paperit ovat hävinneet. Mutta sen hän tietää, että koko Itä-Saksan alueella oli Saksojen yhdistyessä noin 340 000 neuvostosotilasta. Jos perheenjäsenet lasketaan mukaan, venäläisiä oli yli puoli miljoonaa.

Rivisotilaat elivät erityksissä kasarmialueillaan, mutta upseerit asuivat niiden ulkopuolella ja heillä oli myös yksityiselämää.

”Upseerit kävivät iltaisin myös kapakoissa ja diskoissa”, Morré sanoo. ”Aika ajoin syntyi riitoja, sillä heitä pidettiin miehittäjinä. Joillakin upseereilla oli myös rakkausjuttuja itäberliiniläisten naisten kanssa.”

 

Länsi-Saksa ei tunnustanut DDR:n valtiota, ja maan johtoa kutsuttiin länsilehdistössä pitkään Pankowin hallitukseksi. Nimi tulee itäberliiniläisestä Pankowin kaupunginosasta, jossa DDR:n poliittinen eliitti asui 1950-luvulla tarkoin vartioiduissa huviloissaan. Rakennukset säilyivät ehjinä maailmansodan pommituksista, ja Neuvostoliiton miehityshallinto takavarikoi ne heti sodan jälkeen. Samalla alueen pääkatu nimettiin Majakowskiringiksi neuvostoliittolaisen runoilijan Vladimir Majakovskin mukaan.

Katu on edelleen hienossa kunnossa, taloista on pidetty huolta. DDR:n ensimmäinen puoluejohtaja Walter Ulbricht asui perheineen Majakowskiring 28:ssa ja hänen seuraajansa Erich Honecker parinsadan metrin päässä numerossa 58. Portille kiinnitetty juliste kertoo, että rakennuksessa toimii nykyisin lasten iltapäiväkerho tanssi- ja sirkuskouluineen.

Turvallisuuspoliisi Stasin johtaja Erich Mielke asui kulman takana Stille Strassella tyylikkäässä kaksikerroksisessa huvilassa. Mielke oli Honeckerin tavoin vakaumuksellinen kommunisti. Hän liittyi puolueeseen 18-vuotiaana ja ampui muutamaa vuotta myöhemmin Berliinin keskustassa syntyneessä kahakassa kaksi poliisia.

Mielke pakeni Neuvostoliittoon ja palasi Berliiniin vasta DDR:n perustamisen jälkeen. Hänet tuomittiin murhista kuudeksi vuodeksi vankeuteen Saksojen yhdistymisen jälkeen vuonna 1993, ja hän kuoli berliiniläisessä vanhainkodissa 92-vuotiaana vuonna 2000.

Mielken entinen asunto Pankowissa toimii nykyisin vanhusten kerhotilana. Meidät ohjataan hänen entiseen työhuoneeseensa, jossa kerhotilaa pyörittävän yhdistyksen johtokunta pitää parhaillaan kokoustaan. Puheenjohtaja Doris Syrbe on huolissaan rakennuksen kunnosta, se on remontin tarpeessa, ja yhdistys saattaa joutua luopumaan siitä varojen puutteessa.

 ”Vanhukset ovat voineet tavata täällä toisiaan, voimistella ja pelata lautapelejä”, Syrbe sanoo. ”Nyt toiminta uhkaa loppua.”

 

DDR:n johtajat eivät tunteneet oloaan kotoisaksi Pankowissa, sillä Berliinin muurille oli matkaa vain runsas kilometri. Sen vuoksi heille rakennettiin 1960-luvulla reservaatti Berliinin pohjoispuolelle Wandlitzin kylään, jossa he asuivat perheineen valtion romahtamiseen asti.

Wandlitzin lähistölle rakennettiin 1980-luvun alussa myös salainen bunkkerikeskus kolmannen maailmansodan varal

ta. Maanalaisessa rakennuksessa on kaikkiaan 170 huonetta, joissa Honecker ja muut johtajat olisivat voineet elää ydinasesodan syttyessä turvallisesti ainakin kaksi viikkoa.

Vastaavanlaisia ydinbunkkereita rakennettiin eri puolille Itä-Saksaa. Honeckerin entinen henkivartija Janek Standke on ostanut niistä yhden. Se sijaitsee Garzaun kylässä Berliinin koillispuolella, ja Standke esittelee sitä maksua vastaan. Hänen varsinainen bisneksensä on värikuulapeliä varten varustettu kenttä viereisessä metsikössä.

Standke johdattaa meidät DDR:n armeijan entisen kasarmin kellarin kautta parinsadan metrin pituiseen maanalaiseen käytävään, josta päästään ilmatiiviin rautaoven kautta bunkkeriin. Se on kaivettu 17 metrin syvyyteen ja eristetty kolme metriä paksuilla betonilaatoilla. Kahdessa kerroksessa on noin 70 huonetta, keittiö- ja ravintolatilat sekä valtava määrä tekniikkaa. Standken mukaan DDR:n armeija piti bunkkeria vuosikymmenet valmiustilassa, kaiken varalta. Sähkö tuotettiin omilla generaattoreilla. Lisäksi bunkkerissa oli oma vesijohtoverkko, ilmanpuhdistuslaitteet ja ilmanpaineen tasausjärjestelmä.

”Täällä työskenteli koko ajan 35 ihmistä kolmessa vuorossa”, Standke kertoo. ”Ja paikalla oli aina vähintään yksi lääkäri.”

Siirrymme bunkkerin käytäviä pitkin valvontakeskukseen, jonka kello on pysähtynyt pahaenteisesti aikaan 23.55. Huone on täynnä DDR:n aikaista tietotekniikkaa, Robotronin ja Carl Zeiss Jenan valmistamia tietokoneita. Standken mukaan teknologia kopioitiin aikoinaan teollisuusvakoilun avulla amerikkalaiselta IBM:ltä.

Janek Standke on entinen kilpauimari, ja hän on harrastanut pitkään myös karatea.

Standke pestautui parikymppisenä DDR:n kansanpoliisiin ja pääsi sitä kautta Stasin erikoiskoulutukseen. 1980-luvulla hänet valittiin Honeckerin henkivartiostoon, jossa hän palveli DDR:n romahdukseen asti.

Standke muistelee mielellään vanhoja aikoja, hänen mieleensä on painunut tarkasti varsinkin se lokakuinen päivä vuonna 1989, jolloin hänet määrättiin hakemaan neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov Schönefeldtin lentokentältä.

Gorbatšov oli tulossa seurueineen Moskovasta DDR:n 40-vuotisjuhliin. ltä-Saksa oli syvässä kriisissä, kymmenettuhannet ihmiset olivat paenneet länteen ja joka puolella maata järjestettiin mielenosoituksia maan johtoa vastaan. Sen sijaan Gorbatšov oli erittäin suosittu ja hänestä toivottiin pelastajaa.

”Gorbatšov oli avoin ja nuorekas. Hän oli aivan erilainen kuin meidän vanhat johtajamme”, Standke muistelee.

”Seurasin poliittista tilannetta tarkasti ja arvasin, että DDR:n loppu oli lähellä. Tiesin hyvin, että menettäisin samalla työni.”

Kylmän sodan jäänteitä löytyy myös Länsi-Berliinistä. Brandenburgin portilta länteen johtavan Strasse des 17. Juni -kadun varteen on pystytetty neuvostosotilaiden muistomerkki. Sen edustalla on kaksi venäläistä tykkiä ja T-34-panssarivaunua, jotka osallistuivat Berliinin valloitukseen huhti-toukokuussa 1945.

Maailmankuulu Tempelhofin lentokenttä sijaitsee amerikkalaisella vyöhykkeellä vain muutaman kilometrin päässä Checkpoint Charliesta. Sen kautta kuljetettiin Länsi-Berliiniin satojatuhansia tonneja elintarvikkeita sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli katkaissut maaliikenneyhteydet kaupunkiin kesäkuussa 1948.

Neuvostoliitto yritti pakottaa länsiliittoutuneet vetämään joukkonsa kaupungista. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja saarto päättyi seuraavana kesänä. Tempelhof suljettiin liikenteeltä kuusi vuotta sitten ja siellä järjestetään nykyisin erilaisia tapahtumia.

Kaikkein näyttävin kylmän sodan jäänne on kuitenkin Teufelsberg, Paholaisenvuori, jonka huipulle amerikkalaiset rakensivat 1950-luvulla valtavan vakoilu- ja salakuuntelukeskuksen.

Grunewaldin metsän keskeltä kohoava Teufelsberg ei ole tosiasiassa mikään vuori, vaan vaatimaton 115 metriä korkea kukkula, joka muodostuu toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten jätteistä. Alueelle rahdattiin sodan jälkeen 25 miljoonaa kuutiometriä betonia, kiveä ja erilaista romua, mikä vastaa ainakin 15 000 rakennuksen jäännöksiä.

Amerikkalaiset purkivat salakuuntelukalustonsa 1992, ja Teufelsberg on kokenut sen jälkeen kovia. Kuunteluaseman katolle pystytetyt valtavat antennikupolit on revitty riekaleiksi, kaikki irtain on varastettu ja seinät on töhritty täyteen graffitteja.

Kölniläisen arkkitehdin johtama sijoittajaryhmä osti Teufelsbergin vuonna 1996. Alueelle suunniteltiin luksusasuntoja, viiden tähden hotellia ja vakoilumuseota, mutta hanke kaatui rahoitusvaikeuksiin. Neljä vuotta sitten amerikkalainen elokuvaohjaaja David Lynch yritti perustaa Teufelsbergiin jooga- ja meditaatiokeskuksen, mutta Berliinin kaupunginhallitus ei lämmennyt hankkeelle. Alue on nyt vuokrattu berliiniläiselle elokuvaohjaajalle Shalmon Abrahamille, joka on luovuttanut sen vapaan taiteilijayhdistyksen käyttöön.

Abraham haluaisi kehittää Teufelsbergista ”ekologisesti kestävän kulttuurimuistomerkin”, josta kaikki berliiniläiset voisivat nauttia. Puitteet olisivat loistavat, mutta tämäkään hanke ei ole edennyt.

Paremman puutteessa taiteilijayhdistys järjestää alueella kiertokäyntejä, joista kertyvät varat käytetään Teufelsbergin ylläpitoon. Tiloja vuokrataan myös yksityistilaisuuksiin. Rakennuksen katolta on hulppea näköala Berliinin yli, ja siellä on juhlittu häitä, järjestetty tanssiaisia ja kuvattu elokuvia.

 

Yhdysvaltain turvallisuusvirasto NSA sijoitti Teufelsbergiin kylmän sodan vuosina huipputekniikkaa, jonka avulla pystyttiin seuraamaan Itä-Saksan ja muiden Varsovan liiton maiden puhelinliikennettä. Berliiniläinen historiotsija Martin Schaffert kertoo kuulleensa, että Yhdysvallat sai

Teufelsbergin ansiosta tietää etukäteen esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksestä.

”Kuunteluasemalla kerättiin pääasiassa sotilaallisia tietoja”, Schaffert sanoo. ”Sen lisäksi kuunneltiin tietysti DDR:n sisäistä puhelinliikennettä ja kerättiin tietoja maan taloudesta ja politiikasta.”

Tiedot koottiin ja analysoitiin viereisessä toimistorakennuksessa, joissa työskenteli 1980-luvun lopulla noin 1 500 ihmistä kolmessa vuorossa.

Kuunteluasema sijaitsi Berliinin brittiläisellä vyöhykkeellä, joten myös Britannian signaalitiedustelu GCHQ osallistui sen toimintaan. Teufelsberg oli osa Yhdysvaltain perustamaa maailmanlaajuista elektronista Echelon-vakoiluverkkoa, joka pystyi seuraamaan päivittäin miljoonia puheluita. Tarkemmat tiedot paljastuvat vasta vuonna 2022, kun vakoilukeskuksen arkistot avautuvat.

Schaffert muistuttaa, ettei Yhdysvaltain turvallisuusviraston vakoilu loppunut Saksassa Teufelsbergin purkamiseen. Päinvastoin, tekniikka on kehittynyt valtavasti ja NSA:n rooli on samalla vahvistunut. Viime talvena paljastui, että NSA on salakuunnellut jopa liittokansleri Angela Merkelin puhelinta Yhdysvaltain suurlähetystön katolle rakennetun laitteiston avulla.

”Nykyvakoilun kannalta Teufelsberg oli eräänlainen lastentarha”, Schaffert sanoo. ”NSA ja GCHQ ovat valtavia koneistoja, ja ne ovat löytäneet kylmän sodan jälkeen uusia tehtäviä.”