Mitä merellä tapahtui

Reetta Voutilainen odotti poikaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Hän piti käsissään ruskeaa pahvikylttiä, johon oli paksulla tussilla kirjoitettu: Fuck IOF.

Lyhenne viittaa Israelin armeijaan, ”miehitysjoukkoihin”. Se tulee sanoista Israeli Occupation Forces. Palestiinaa tukevat aktivistit käyttävät toisinaan tätä nimitystä.

Voutilaisella oli hartioillaan palestiinalaishuivi ja vieressä pojan isä. He molemmat ovat seitsemänkymppisiä lääkäreitä Kuopiosta. Vajaata viikkoa aiemmin he olivat kuulleet, että poika oli otettu kiinni Välimerellä. Israelilaiset sotilaat olivat pysäyttäneet vapaaehtoisten avustuslaivat, jotka yrittivät viedä tavaraa Gazaan.

Videolta he olivat nähneet, kuinka Israelin turvallisuusministeri oli ivannut pyrkijöitä. Itamar Ben-Gvir oli kulkenut heidän joukossaan ja huutanut: ”Tervetuloa Israeliin, me olemme talon omistajat!”

Vanhemmat eivät välttämättä erottaneet pojan selkää, mutta siellä tämä makasi kyyryssä otsa lattiaa vasten, kuten muutkin kiinniotetut.

”Katsokaa, miltä he nyt näyttävät”, turvallisuusministeri oli mesonnut. ”Eivät sankareilta, vaan terrorismin kannattajilta.”

”Kerron pääministeri Benjamin Netanjahulle: anna heidät minulle pidemmäksi aikaa!”

Video oli levinnyt viestipalvelu X:ssä, ja monet maailman johtajat olivat tuominneet sen. Pääministeri Netanjahu oli sanonut, että kiinniotetut piti karkottaa Israelista mahdollisimman pian.

Kello lähestyi kolmea lauantaina 23. toukokuuta, kun kone viimein laskeutui Helsinki-Vantaalle. Kymmenet ihmiset olivat terminaalissa vastassa Tero Monosta, Emmy Snickarsia ja Ämäl Salihia. Suomalaisia oli ollut laivoissa kolme.

He tulivat harmaissa vankivaatteissa ja osallistuivat heti tiedotustilaisuuteen. Ämäl Salih ja Emmy Snickars kertoivat raskaalla äänellä, miten sotilaat olivat heitä käsitelleet.

Reetta Voutilainen istui poikansa Tero Monosen vieressä ja pyysi lopuksi puheenvuoroa. Hän sanoi, että oli yrittänyt vaikuttaa asioihin Suomen päässä, menettänyt yöunensa ja lähettänyt sähköpostia sinne tänne. Hallituksen piti nyt ryhdistäytyä, tuomita Israelin teot ja harkita asekauppojen perumista, hän vaati. Israel kohtelee tällä tavoin Suomen kansalaisia.

Poika ei sanonut mitään. Hän ei ollut varma, halusiko ylipäätään puhua viime päivistä.

Kesäkuun alun tiistaina Tero Mononen pyöräilee tapaamiseen. Hän on ollut Suomessa reilun viikon, nukkunut ja toipunut, päättänyt puhua sittenkin.

Harmaat vankivaatteet ovat sattumoisin pyörälaukussa mukana, koska Kansallismuseo on ollut niistä kiinnostunut. Hän on luvannut viedä asun yhteyshenkilölle.

Mononen on 40-vuotias sairaanhoitaja ja ensihoitaja Helsingistä. Pääsiäisen tienoilla hän lähti kohti Gazaa, koska uskoo suoraan toimintaan. Siihen, että voi sillä tavalla vaikuttaa tuhoisiin ja epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin.

Gazasta on jälleen puhuttu radion aamuohjelmassa. Lääkärit ilman rajoja -järjestön johtaja Kaisa-Leena Juvonen on sanonut, että tilanne siellä on ”aivan järkyttävä”. Puhdasta vettä ei ole. Israel on tuhonnut porakaivoja ja vedenkuljetusrekkoja, mistä on todisteita. Ihmiset elävät likaisissa telttakylissä. Maahan kaivetut vessakuopat tulvivat. Järjestön työntekijät tapaavat ihmisiä, jotka eivät ole peseytyneet 50 päivään. Vaippoja ja kuukautissuojia ei ole. Lääkkeitä ei ole saatu kuljetettua tänä vuonna ollenkaan.

Mononen olisi lähtenyt matkaan jo vuosi sitten. Kesällä 2025 hän kuuli, että Global Sumud Flotilla -kansalaisliike etsi ihmisiä kansainväliseen avustussaattueeseen. Hän lähetti kiireesti hakemuksen, mutta myöhästyi silti. Ilmeisesti hakemus kuitenkin noteerattiin, koska talvella liikkeestä otettiin yhteyttä. Olisiko hän nyt käytettävissä?

Valintaprosessi alkoi. Etähaastattelussa kysyttiin aktivismista, Palestiinasta ja siitä, pystyykö sitoutumaan väkivallattomuuteen – vaikka tilanne muuttuisi merellä uhkaavaksi. Kysyttiin sitäkin, oliko purjehtimisesta kokemusta.

Monosella ei ollut. Hän oli kulkenut lähinnä metsissä ja vuorilla, mutta työkokemuksesta oli selvää hyötyä. Akuuttihoidosta ja päivystyksestä.

Maaliskuun lopulla tuli tieto, että matkaan pitäisi varata kymmenen viikkoa. Ja Barcelonaan lähteä viiden päivän kuluttua.

Global Sumud Flotilla on tavallisten ihmisten liike. Niin se itsensä esittelee. Järjestöaktiivien, avustustyöntekijöiden, lääkäreiden, opiskelijoiden ja merenkulkijoiden liike, joka ”puolustaa ihmisarvoa ja kansainvälistä oikeutta, kun hallitukset eivät onnistu niitä puolustamaan”.

Näkemys Palestiinasta on yksiselitteinen: se kuuluu yksinomaan palestiinalaisille.

Liikkeellä ei ole varsinaista johtajaa, mutta kahdentoista hengen ohjausryhmä esitellään nettisivuilla. Brasilialainen aktivisti Thiago Ávila, italialainen fyysikko Maria Elena Delia, malesialainen järjestöjohtaja Muhammad Nadir Al-Nuri…

Kerrotaan sekin, että varat kerätään joukkorahoituksella ja erilaisilla lahjoituksilla. Että minkään maan hallitus ei ole mukana.

Ensimmäisen kerran liike yritti Gazaan syksyllä 2025, mutta laivue ei päässyt perille. Oliko olettanutkaan? Israel on saartanut kaistaletta lähes kaksikymmentä vuotta, eikä ote ole viime vuosina ainakaan hellittänyt. Lokakuun alussa sotilaat pysäyttivät alukset ja ottivat aktivistit kiinni. Yksi heistä oli ruotsalainen Greta Thunberg.

Nyt suunnitelma oli karkeasti ottaen tämä: Barcelonassa varustettaisiin osa aluksista. Tai veneitä ne olivat, suuri osa purjeveneitä. Qazaza-niminen vene, johon Tero Mononen päätyi, purjehti kahdeksan hengen miehistöllä. Nimellä oli erityinen merkitys, Qazaza oli aikoinaan ollut pieni palestiinalainen kylä.

Barcelonasta saattue purjehtisi Sisiliaan, sieltä Kreetalle ja edelleen Turkin rannikolle Marmarikseen. Jokaisessa satamassa se kasvaisi: lisää veneitä, lisää lastia ja ihmisiä. Niin, että Gazaan yrittäisi lopulta 70 venettä ja viisisataa ihmistä. Ja ennen kuin merelle lähdettäisiin, kaikki kävisivät läpi intensiivisen koulutuksen.

Barcelonassa Mononen kunnosti venettä ja opiskeli Palestiinan historiaa. Harjoitteli ryhmätyötaitoja ja sai psykologista valmennusta. Mitä tehdä, jos välit miehistössä kiristyvät? Tilat olisivat joka tapauksessa ahtaat ja aallot korkeat. Ihmiset tulisivat merisairaiksi. He olivat eri-ikäisiä ja -taustaisia, kaikki vieraita toisilleen.

Miten suhtautua drooneihin? Niitä näkyisi varmasti. Joku totesi, että Gazassa lapsikin erottaa tiedustelulennokin sellaisesta, joka pudottaa pommin. Mononen ei erottanut. Ei ollut tarvinnut opetella.

Sumudin käsitteestäkin puhuttiin. Arabiankielisestä sanasta, joka oli liikkeen nimessä ja jolla viitattiin palestiinalaisiin. Sana tarkoitti periksiantamattomuutta ja sitkeyttä. Ehkä jotain sellaista kuin suomalainen sisu, Mononen mietti.

Huhtikuun puolivälissä veneet olivat valmiit. Avustustavaraa oli tungettu joka nurkkaan. Riisiä, palkokasveja, äidinmaidonkorviketta, vedenpuhdistustabletteja, vaippoja, hygieniatarvikkeita. Reppuja, joissa oli koulutarvikkeita ja espanjalaisten lasten kirjeitä.

Tietenkin apu oli pientä. Gazassa – Nurmijärven kokoisella alueel­la – asui kaksi miljoonaa hädänalaista ihmistä. Mutta jos sinne onnistuttaisiin avaamaan reitti, humanitaarinen käytävä, tavaraa olisi kyllä saatavilla.

Viimein keskiviikkona 15. huhtikuuta saattue lähti kohti Sisiliaa ja Augustan historiallista kaupunkia. Myrsky oli viivyttänyt lähtöä, mutta nyt se oli laantunut.

Emmy Snickars odotti Turkissa. Hän oli lentänyt Marmarikseen huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä. Lento oli ollut halpa, sadan euron luokkaa, koska hän tuli Beirutista. Snickars on asunut Libanonissa kolme vuotta, tehnyt toimistotöitä ja toimittajan hommia, opiskellut arabiaa.

Marmariksessa hän tutustui toiseen suomalaisnaiseen, Ämäl Salihiin. Heistä tuli kämppikset, ja kun lähtö sitten viivästyi, he asuivat yhdessä lopulta kaksi viikkoa.

Saattue oli päässyt Sisiliaan, mutta ei enää Kreetalle. Torstaiyönä, kun Suomessa vietettiin vappua, israelilaiset sotilaat olivat pysäyttäneet melkein puolet veneistä. Se oli sikäli erikoista, että ne eivät purjehtineet Israelin aluevesillä. Gazaan oli yli tuhat kilometriä. Siitä huolimatta kaksikymmentäyksi venettä oli otettu kiinni ja miehistöt viety säilöön.

Tero Mononen oli hänkin herännyt merellä torstaiyönä. Protokollaan kuului, että kaikki herätettiin, jos lähistöllä havaittiin drooneja. Veneessä oli huomattu, että radioliikennettä häirittiin. Ensin linja oli kohissut, sitten oli kuulunut hakkaava ääni täkätäkätäkä. Ja sen jälkeen kanavalta oli kuulunut jotain aivan omituista: Gilmoren tyttöjen tunnussävelmää. Heille soitettiin amerikkalaisen ihmissuhdesarjan musiikkia.

Mononen oli kuunnellut sitä epäuskoisena. Ei hitto, hän muistaa ajatelleensa. Ovatko nämä teinipoikia, joilla sattuu olemaan ydinpommi?

Loppuyönä kukaan ei ollut nukkunut, mutta kun aamu sarasti, sotilasaluksia ei näkynyt. Qazaza-veneessä todettiin, että matkaa voitiin jatkaa Kreetalle.

Kaiken aikaa Emmy Snickars ja Ämäl Salih kuuntelivat tilannetietoja Marmariksessa. He miettivät, mitä tehdä. Aikaa oli, mutta miten sitä hyödyntäisi? Somevideoita voisi kuvata tai yrittää puhua toimittajille, mutta mitä tässä vaiheessa osaisi sanoa?

Majoitus oli sentään edullinen. Kymmenen euroa yö.

Emmy Snickars oli tehnyt töitä siirtolaiskeskuksissa. Hän oli asunut kolme vuotta Turkissa ja kaksi vuotta Kreikassa. Suomesta hän oli lähtenyt jo 16-vuotiaana, yli kymmenen vuotta aiemmin.

Samoksen saarella vuonna 2023 Snickars oli pannut merkille, että palestiinalaisia kohdeltiin usein ankarasti. Niin hän sanoo. Keskus oli EU:n rahoittama ja tarkasti vartioitu, mutta kansalaisjärjestöjen olisi silti pitänyt päästä puheisiin kaikkien tulijoiden kanssa. Olisi pitänyt kyetä selvittämään, oliko heillä esimerkiksi terveydellisiä tarpeita. Aina se ei onnistunut.

Järjestöt reklamoivat asiasta, Amnesty julkaisi raportteja. Turvapaikanhakijoiden vapauksia ylipäätään rajoitettiin laittomasti, niissä todettiin. Käytännössä hakijat elivät vankilamaisissa oloissa.

Snickars oli perehtynyt Palestiina-kysymykseen aiemmin Englannissa. Hän oli opiskellut siellä kansainvälisiä suhteita ja kehitystutkimusta. Silti hän ei ollut käsittänyt, että palestiinalaiset saivat tällaista kohtelua jopa Euroopassa. Että heidät yhdistettiin itsestään selvästi terroristiverkostoihin.

Näistä syistä hän nyt oleskeli edullisessa majapaikassa Turkin lounaisrannikolla ja odotti, että vapaaehtoisten saattue pääsisi jatkamaan. Marmariksesta olisi Gazaan korkeintaan viiden päivän matka.

Snickars uskoi vakaasti, että ainakin jokin veneistä pääsisi perille. Sillä kun torstai 14. toukokuuta vihdoin koitti ja viimeinen osuus alkoi, näytti siltä kuin meri olisi täynnä heidän veneitään. Niitä oli tarkalleen ottaen 54, ihmisiä yli 500.

Snickars ja Salih viidentoista hengen Isias-aluksessa, Tero Mononen edelleen Qazazassa. Turkissa he olivat ehtineet tavata.

Myrsky nousi ennen Antalyaa. Snickars siivosi oksennuksia ja kauhoi veneestä vettä, jota aallot löivät laitojen yli. Tarkisti, oliko satelliitin kautta toimiva netti käytössä.

Jokainen teki osansa.

Ämäl Salih oli vastuussa veitsistä. Teräviä keittiöveitsiä oli veneessä vain kaksi, ja ne piti säilyttää aina samassa paikassa. Jos nimittäin kävisi niin, että Israelin sotilaat tunkeutuisivat alukseen, veitset pitäisi heittää heti mereen. Muuten sotilaat saattaisivat väittää, että he olivat aseistautuneita.

Hätätilannetta harjoiteltiin toistuvasti. Puhelimet heitettäisiin mereen myös, vaikka roskaaminen oli sinänsä sääli. Päälle puettaisiin hyvät vaatteet ja pelastusliivit, passit ja lääkkeet talletettaisiin taskuihin. Ja sitten kun sotilaiden kumivene olisi lähellä, kädet nostettaisiin ylös. Vastaan ei pantaisi lainkaan.

Mielessä oli, mitä turkkilaiselle Mavi Marmara -alukselle oli tapahtunut keväällä 2010. Se oli yrittänyt Gazaan – samoista syistä kuin he nyt – ja Israelin joukot olivat määränneet vaihtamaan suuntaa. Kun käskyä ei toteltu, sotilaat olivat nousseet alukseen. Oli syntynyt kahakka, ja sotilaat olivat ampuneet yhdeksän aktivistia. Itsepuolustukseksi, he sanoivat jälkeenpäin.

Kaikenlaista eskalaatiota piti nyt välttää.

Kolmas päivä merellä oli rauhallinen, suorastaan pitkästyttävä. Snickars muistaa sen hyvin. Merenkäyntiä oli sen verran, ettei puhelinta pystynyt katsomaan. Piti vain istua kannella ja tuijottaa horisonttiin. Oli sunnuntai 17. toukokuuta.

Seuraavana aamuna, kun saattue oli suurin piirtein Kyproksen korkeudella, horisontissa erottui neljä sotilasalusta.

Isias-veneen nettiyhteys katkeili. Mutta aina kun se toimi, Snickars näki reaaliaikaisesta seurantajärjestelmästä, kuinka heidän veneitään pysäytettiin. Israelin nopeat kumiveneet ajoivat rinnalle, ja sitten kamerat pimenivät. Intercepted, järjestelmään kirjattiin. Siepattu.

Mononen istui valmiina Qazazan kannella. Vene oli kytketty automaattiohjaukselle. Oli selvää, että ennen pitkää kumiveneet tulisivat. He saattoivat vain odottaa.

Kellonajat tallentuivat lopulta seurantajärjestelmään. Qazaza pysäytettiin kello 10.55, Isias kello 15.53.

Operaatio oli nopea, viisitoista minuuttia, Mononen arvioi. Sotilaat ilmoittivat kuuluvansa Israelin armeijaan ja nousevansa veneeseen. Syytä ei sanottu. He ampuivat venettä – ja heitä – kumiluodeilla. Yksi luoti osui vieruskaveria ohimoon, mutta auttaa ei voinut. Katsetta ei saanut nostaa, vaikka sotilaat olivat peittäneet kasvonsa liinoilla. Mononen erotti näkökentässään konekiväärin piipun ja kuuli sotilaan sanat: Te teette nyt täsmälleen niin kuin minä sanon tai kuolette, onko selvä?

Näin Mononen tilanteesta kertoo.

Heidät siirrettiin keulaan, jossa kaikille tehtiin ruumiintarkastus. Sen jälkeen heidät komennettiin kumiveneeseen ja vietiin vankilaivaan.

Mononen, Snickars ja Salih olivat tavanneet toisensa neljä päivää aiemmin Marmariksessa. Nyt he tapasivat uudelleen laivassa, joka näytti matalalta rahtialukselta. Sen keskellä oli avoimia kansia ja kansien ympärillä merikontteja, kuin isoja sellejä.

Kontit olivat kosteat ja niin löyhkäävät, että sisällä oli vaikea hengittää. Kansi taas paahtavan kuuma ja suoraan auringon alla.

Monosella oli pitkät sortsit ja kauluspaita, Snickarsilla t-paita ja tuulihousut. Päälle oli saanut jättää vain yhden vaatekerran. Päivällä vaatteissa oli liian kuuma, yöllä hyytävän kylmä.

Monet lähinnä kävelivät ympyrää. Kannella annettiin liikkua, mutta jos sattui astumaan väärään kohtaan, saattoi saada kumiluodista. Kukaan ei tiennyt, mikä milloinkin oli kiellettyä.

Kuten ei tiennyt sitäkään, mihin heitä vietiin ja mikä oli kiinnioton syy. Mononen oli jossain vaiheessa kuullut laittomasta maahantulosta, mutta he eivät olleet Israelin aluevesillä. Asiasta oli yritetty mainita.

Kun ensimmäinen vuorokausi oli kulunut, koko viidenkymmenen veneen avustussaattue oli pysäytetty. 429 ihmistä oli tuotu kahteen vankilaivaan.

Konteissa alkoi olla täyttä. Öisin lattialla maattiin vieri vieressä, kääntymään tuskin mahtui.

Mononen yritti seurata auringon liikkeitä ja päätellä muiden kanssa ilmansuuntia. Arvuutella, mihin laiva oli menossa. Kyprokselle, Israeliin, mihin?

Oli jano, vettä sai noin puoli litraa päivässä.

Keskiviikkoaamuna Snickars huomasi, että sotilaat joivat takeaway-kahvia. Vankilaivassa oli oltu kaksi vuorokautta, ja nyt oli saavuttu satamaan.

Ashdod on Israelin pääsatamia. Se on valtava alue, joka sijaitsee 30 kilometriä Tel Avivista etelään.

Heidät vietiin maihin. Kädet sidottiin nippusiteillä ja nostettiin pään yläpuolelle. Päätä painettiin alas. Piti yrittää kävellä.

”Siitä alkoi mun kohdalla semmoinen… sairaan pitkä päivä”, Tero Mononen sanoo. ”Yökolmeen asti jatkunut juoksuttaminen, nöyryyttäminen ja hakkaaminen.”

Ja vaikka siihen tavallaan oli varautunut, ei kuitenkaan ollut.

Mononen kertoo tapahtumista näin:

Ulkona asfalttikentällä piti kyyhöttää kumarassa polviasennossa kaksi tuntia. Hän arvioi, että aikaa kului kaksi tuntia. Kädet olivat edelleen nippusiteissä. Vasemmasta jalasta katosi tunto.

Piti kulkea lukuisissa tarkastuksissa ja rekisteröinneissä, jättää sormenjälkiä ja jonottaa. Kyyryssä kädet sidottuina. Takana tulevaa työnnettiin takapuoleen kiinni, ja taluttajat ilkamoivat. Hieroivat kyynärpäätään kipeästi kylkiluuhun, kun seistiin.

Sisällä terminaalissa tunnelma oli outo, kuin meluisassa urheilujuhlassa. Israelin kansallislaulu soi kaiuttimista tauotta. Väkeä oli valtavasti: sotilaita, viranomaisia, palvelustaan suorittavia asevelvollisia. He juttelivat ja vitsailivat. Välillä kuului tuskanhuutoja, kun joku aktivisteista otettiin kohteeksi, mutta kukaan ei noteerannut ääniä.

Lopulta Mononen vietiin pieneen koppiin, jossa odotti kaksi miestä. ”Ne alkoivat käytännössä heti hakata.”

Hän ei tiedä, miltä miehet näyttivät, koska kasvoilla oli maskit. Ei osaa sanoa sitäkään, kuinka kauan käsittely kesti.

Ensin iskettiin sormenpäillä kurkunpäähän niin, että henki salpautui. Otettiin puukko ja säikäytettiin. Esitettiin, että sillä isketään vastaan. Nostettiin puukko kaulalle ja puhuttiin viiltämisestä. Pantiin Mononen polvilleen ja väännettiin käsistä.

Asento oli niin vaikea, että Mononen sai paniikkikohtauksen. Miehet nauroivat mutta päästivät irti. Riisuttivat vielä kertaalleen ja tekivät ruumiintarkastuksen. Kysyivät, mistä Mononen oli kotoisin. Kuuluiko hän Hamasiin.

Mononen oli päättänyt, ettei hän vastaa mihinkään.

Israelin turvallisuusministeri Itamar Ben-Gvir ivasi kiinniotettuja Ashdodin satamassa. Video levisi maailmalle. © Global Sumud Flotilla

Snickars mietti, kadottaako todellisuudentajunsa.

Väkivalta oli odotettua – potkut kylkiin, läimäykset takaraivoon – mutta se, mitä satamassa sitten tapahtui, oli epätodellista. Snickars kertoo:

Neljä naispuolista sotilasta vei hänet verhoilla eristettyyn tilaan. Sanoivat, että he huolehtivat nyt Emmystä – häntä puhuteltiin nimellä.

Naiset alkoivat imarrella häntä. Tulivat ihan lähelle, tuijottivat tiiviisti ja silittivät poskea. Olet aivan liian nätti tänne, he sanoivat. Olet sellainen kuin me, voitaisiin olla ystäviä.

He esittivät Snickarsille viekoittelevan tanssin. Hyväilivät häntä Israelin lipulla ja kysyivät, olivatko Snickarsin mielestä kauniita. Tiedätkö, millaista on Tel Avivin yöelämässä? Meillä voisi olla tosi hauskaa.

Snickarsilla oli käsiraudat. Hän saattoi vain istua paikallaan.

Kehokameroista oli puhuttu heille etukäteen. Oli sanottu, että sotilaat kuvaisivat kaiken, ja jos he vastaisivat liian myöntyvästi, materiaalit varmasti julkaistaisiin. Piti olla määrätietoinen ja luja. Fokuksen tuli kaiken aikaa olla palestiinalaisten tilanteessa.

Katso nyt, kuinka kilttejä me olemme, naiset sanoivat. Emmekö olekin?

Snickars vastasi, että naiset olivat kummallisia, mutta he voisivat nyt osoittaa, että he olivat kilttejä.

Totta kai, teemme kaikkemme suojellaksemme sinua, naiset sanoivat ja tirskuivat. Älä huoli ollenkaan.

Tilanne oli niin karmiva, että lopulta Snickars purskahti holtittomaan nauruun. Hän ei ollut huvittunut, pikemminkin hysteerinen.

Myöhemmin hän ajatteli, että tunnit satamassa olivat ehkä pahimmat. Ei vankilassakaan helppoa ollut, mihin heidät vielä vajaaksi vuorokaudeksi vietiin, mutta jollain tavalla ennakoitavampaa.

Aktivistit karkotettiin Israelista torstaina 21. toukokuuta. Yli 400 ihmistä 45 maasta. Kolme konetta haki heidät Istanbuliin, jossa Turkin viranomaiset ottivat vastaan ja veivät lääkärintarkastuksiin.

Lääkäri tutki Monosen vielä Suomessakin, kuten myös Snickarsin ja Salihin. Heidät vietiin Peijaksen sairaalaan Vantaalle heti paluuiltana.

Potilaalla päiviä kestänyt pahoinpitely, kidutusta ulkomailla kansainvälisillä aluevesillä ja Israelin asevoimien toimesta, Monosen lausuntoon kirjattiin.

Ei merkittäviä fyysisiä ruhjeita, jotka aiheuttaisivat pitkäaikaista vaivaa, näistä paranee kyllä päivissä.

Psykiatrista vaivaa voi myöhemmin ilmetä. Näistä informoitu.

Muitakin papereita täytettiin. Ennen paluutaan Beirutiin Snickars istui tuntikausia kansalaisjärjestön edustajan luona ja kertasi yksityiskohtaisesti kaiken. Todistajalausunto oikeudellista käyttöä varten, lomakkeessa lukee.

Mutta seuraako niistä mitään?

Voimankäyttö oli ylimitoitettua, Suomen ulkoministeriöstä todetaan. Tämä on ministeriön havainto ja näkemys. Se on puhuttanut Israelin suurlähettilästä kahdesti ja tuonut esiin Suomen kannan. Muihin toimiin ei nähdä nyt tarvetta.

Monoselle tällä kaikella ei oikeastaan ole väliä. Hän osallistui operaatioon, koska Gazassa asuvat palestiinalaiset pyysivät apua. Hän teki osansa, loppu on muiden harteilla.

Merelle, jonnekin, jäi yhteensä 11 000 kiloa avustustavaraa. Mononen ei tiedä, mitä lastille tapahtui. Paitsi että aamulla hän kuuli, että jokin veneistä olisi lopulta ajelehtinut Gazan rannikolle. Hän toivoo, että niin olisi käynyt. 

Gazaan pyrkineiden joukossa oli myös 24-vuotias suomalainen Alex Oksanen. Hän liittyi saattueeseen Sisiliassa ja joutui kiinniotetuksi 29.–30. huhtikuuta, kuten 180 muuta aktivistia. Oksanen vapautettiin kahden päivän kuluttua ja hän palasi Suomeen 2. toukokuuta.

SK on nähnyt Tero Monosen lääkärinlausunnon sekä lausunnon, jonka hän on antanut oikeuslääketieteellisellä laitoksella Istanbulissa sekä myös Emmy Snickarsin todistajalausunnon, joihin tekstissä viitataan.