Tummaihoisten oikeuksia ajanut aktivisti esitti olevansa tumma – vanhemmat paljastivat totuuden
Tämä on monimutkaista, nainen sanoi haastattelussa.
Siitä on nyt melkein tasan kuukausi, kun Rachel Dolezalin vanhemmat puhuivat yhdysvaltalaiselle paikalliskanavalle.
Vaaleahiuksiset, jo harmaantuneet Ruthanne ja Larry halusivat kertoa, että heidän tyttärensä – afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksia ajavan järjestön paikallispomo – on oikeasti valkoihoinen. Että tytär vain esittää tummaihoista.
Rachel Dolezal oli valittu NAACP:n (National Association for Advancement of Colored People) paikallisjärjestön puheenjohtajaksi vuonna 2014. Hän työskenteli samalla Afrikan-tutkimuksen professorina.
Dolezal oli valmistunut Howardin yliopistosta, jossa suurin osa opiskelijoista on tummaihoisia. Hän kertoi kaikille olevansa puoliksi afroamerikkalainen ja oli ilmeisesti kirjoittanut pääsykoe-esseensä julmuuksista, joita hänen esi-isänsä kärsivät Amerikassa.
Hän kertoi syntyneensä tiipiissä ja asuneensa Etelä-Afrikassa. Facebook-päivityksissään hän kuvaili, millaista on elää lähes ainoana tummaihoisena hyvin vaaleassa osavaltiossa.
Ei ainakaan helppoa: Dolezal oli ilmoittanut monesta perheeseensä kohdistuneesta viharikoksesta. Hän kertoi poliisille löytäneensä eräänä aamuna kuistiltaan hirttosilmukan.
Vanhemmat kertoivat, ettei Dolezal ollut koskaan käynytkään tiipiissä tai Etelä-Afrikassa.
Hän oli kyllä kasvanut kolmen afroamerikkalaisen ja yhden haitilaisen adoptioveljen kanssa, mutta oli itse pariskunnan biologinen tytär. Sukujuuret ovat Saksasta, Tsekistä ja Ruotsista, eivät Afrikasta.
Sitä ei olisi pystynyt arvaamaan. Vaalea- ja tummaihoisia on monen värisiä, ja Rachel Dolezal todella vaikuttaa tummaihoiselta, jos niin voi sanoa. Iho on tummempi, sanasto hallussa, tukka mukailee afroamerikkalaisten hiusmuotia: on ollut afroa ja pikkulettiä.
Ja siinähän mukailisi, NAACP:tä on ennekin johtanut vaaleaihoinen: järjestön ensimmäinen johtaja esimerkiksi.
Vanhempien mukaan Dolezal oli kuitenkin alkanut pukeutua ja käyttäytyä kuin afroamerikkalainen vuoden 2007 kieppeillä. Vielä viisi vuotta aiemmin hän oli haastanut opiskelupaikkaansa oikeuteen syrjinnästä: häneltä oli kuulemma viety stipendi vaalean ihonvärin vuoksi.
Ja kun Dolezal sitten vastasi vanhempiensa ulostuloon, hän ilmoitti kokeneensa itsensä tummaihoiseksi pikkutytöstä lähtien ja ettei välitä paskaakaan muiden mielipiteistä.
”Tämä on monimutkaista”, hän sanoi haastattelussa, ”en tiedä, ymmärtäisivätkö kaikki. Me kaikki olemme kotoisin Afrikan mantereelta.”
Kuukauden ajan medioissa on yritetty miettiä, miten aihetta pitäisi lähestyä.
Dolezal erosi NAACP:n puheenjohtajan paikalta, mutta sanoi tekevänsä sen vain järjetön takia. Hän kutsui itseään termillä interracial, jota yleensä käytetään eri rotuisten avioliitosta tai perheestä, ei identiteetistä.
Hän soveltaa itseensä jonkin sortin queer-teoriaa: ”Poikani sanoi minulle: Äiti, rodultasi sinä olet ihminen ja kulttuurisesti sinä olet tummaihoinen.”
NAACP ilmoitti, ettei kenenkään rotu tai itseymmärrys estä puheenjohtajuutta. Dolezalin adoptioveli taas kutsui näytelmää blackfaceksi, loukkaavan kasvomeikin käyttämiseksi.
”En välttele aurinkoa”, Dolezal itse selitti ihonväriään. Eräästä suihkurusketussalongista taas väitettiin, että hän on vakioasiakas, joka suosii tummuusasteikkoa ”mystic tan”.
Laajamittaisissa kirjoituksissa on mietitty, onko tässä kyse henkilöstä, yhteiskunnasta, kulttuurista, biologiasta, rodusta, identiteetistä, kasvatuksesta, konstruktioista, uskomuksista, etuoikeuksista, rasismista, historiasta vai ehkä mielenterveysongelmista. Performanssista, vitsistä?
Onko kyse kaikista niistä? Jos on, niin mistä kulmasta muita aspekteja pitää katsoa? Onko niiden merkittävyydellä järjestystä? Kenelle?
Tilannetta ei tietenkään auta, että rotukysymykset ovat niin pinnalla poliisiväkivallan takia. Michael Brownin ampumisesta on kohta vuosi, Freddie Gray kuoli keväällä. Vastikään netissä kiersi video, jossa poliisi retuuttaa pelkkiin bikineihin pukeutunutta tyttöä pitkin katua. Se ei ole ainoa eikä kahdeskymmenes.
Toisaalta rotukysymykset ovat olleet Yhdysvalloissa pinnalla aina: etninen luokitteleminen on itsestäänselvyys.
Kun meillä Suomessa on kantasuomalaisia ja maahanmuuttajia, Amerikassa on kuusi virallista etnisyyttä, joista jokainen voi valita yhden tai kaikki – tai määritellä itse omansa.
On myös selvää, että niin kauan kuin rotuja on ollut olemassa, rajojen ylittämistä on tapahtunut puolin ja toisin. 1800-luvulla riitti, kun käveli osavaltiosta toiseen: se, kuinka paljon oli tummaa perimää veressä määritti rodun, ja määritelmät vaihtelivat.
Vielä ennen 1960-lukua rotujenväliset avioliitot olivat joissain osavaltioissa rikoksia, joiden rangaistuksen vaaleaihoiset välttivät, jos vakuuttivat olevansa tummia.
Dolezalmaisempaakin perinnettä on. Kirjailija John Howard Griffin halusi vuonna 1959, että lääkäri muuttaisi hänen ihonvärinsä tummaksi. Hän kirjoitti bestsellerin nimeltä Black Like Me, josta tehtiin myöhemmin elokuva.
Yhdysvaltalainen uusnatsi ja Ku Klux Klanin jäsen Dan Burros taas paljastui juutalaiseksi, australialaiseksi itseään väittänyt Oscar-ehdokas Merle Oberon intialaiseksi ja niin edelleen.
Onko Dolezal oikeastaan tehnyt mitään muuta väärin kuin valehdellut? Hän ei näytä varsinaisesti hyötyneen esityksestään, ellei uhriksi asemoitumista lasketa. Poliisi ei ole löytänyt mitään näyttöä yhdestäkään viharikoksesta Dolezalin perhettä kohtaan.
Ehkä hän on vain näyttänyt, että rotu todella on fiktiota, kulttuurinen rakennelma, jolla ei ole tekemistä biologian kanssa. Miksi erotella?
Toisaalta se, mitä Dolezal kutsuu nimellä interracial ei ole mahdollista kaikille, se on vaaleaihoisten etuoikeus valita. Kaikki eivät voi mennä tupee päässä paasaamaan vääryyksistä.
Ja miten voi kasvaa kokemukseen jostain, mistä ei ole kokemusta? Ja jos sattuu olemaan viehättynyt siitä kulttuurisesta rakennelmasta, jota tummaihoisuus on, päätyykö vain vahvistamaan vääristynyttä rakennetta, ei purkamaan sitä?
Toisaalta ja toisaalta, mutta edelleenkään Dolezal ei ole ainoa laatuaan.
Heti perään paljastui, että kalifornialaisyliopiston apulaisprofessori ja cherokee-aktivisti ei ehkä olekaan itse cherokee, vaikka on väittänyt niin viimeiset kaksikymmentä vuotta.