SK Irakissa: Näin kurdit taistelivat Isisiä vastaan – seuraavaksi vuorossa on Mosulin takaisinvaltaus

SK:n arkistoista: Isis tuli kaupunkiin, tappoi ja raiskasi. Kurdiarmeija työnsi heidät takaisin.

Daesh
Teksti
Jari Lindholm

Irak on maanantaina 17.10.2016 käynnistänyt suuren operaation Mosulin kaupungin takaisinvaltaamiseksi, eikä operaatiosta odoteta helppoa. Kaupunki on ollut terroristijärjestö Isisin hallussa vuodesta 2014.

Irakin joukkoja tukevat muun muassa kurdien peshmerga-sotilaat, joita on ollut kouluttamassa reilun sadan suomalaissotilaan joukko. Suomalaiset ovat tälläkin hetkellä rintamalinjan takana neuvomassa ja kouluttamassa kurdeja.

Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kävi vuonna 2015 Irakissa Sinjarin kaupungin laitamilla seuraamassa kurdien taistelua Isis-järjestöä vastaan, ja julkaisemme alkujaan SK:n numerossa 24/2015 ilmestyneen jutun nyt uusintana.


Tähtien kajossa he pakenivat vuoren rinnettä perässään tappajien valkoiset autot.

Somaria tuijotti tiukasti eteensä ja kipusi tietä mutka kerrallaan. Askel oli raskas, sydän hakkasi, taakse ei uskaltanut katsoa.

Ratatatata…

Alhaalla laaksossa paukkuivat kiväärit. Punaiset luotivanat piirsivät viivoja pimeyteen juuri siinä missä pakenijoiden hitaasti taivaltava jono hetki sitten oli.

Vielä yksi mutka, jaksa jaksa.

Tien vieressä oli pöytä ja kaksi penkkiä, muisto ajoilta jolloin perheet vielä kävivät täällä piknikillä. Somaria istahti huohottaen. Tämä on hyvä, tässä voi torkahtaa.

Silmät painuivat kiinni. Mutta mieli ei päästänyt irti, ajatus oli raskas. Taakse jäi kaikki: vaatteet, nuket, värityskirjat. Oma valkoinen huone, yhteinen siskon kanssa. Koulu, opettajat ja kakkosluokan tytöt, joiden kanssa hypättiin narua. Lampaat ja perunamaa.

Ratatatata…

Somaria kuuli moottorin jyrinän ja tunsi isän vahvat käsivarret ympärillään. Auttavat kädet vetivät hänet traktorin lavalle, ja ennen kuin itku ehti nousta kurkkuun, uni tuli vihdoin ja hetken kaikki oli hyvin.

 

Vuoren huippu on laakea ja pölyinen. Kuuma tuuli paukuttaa repaleisia telttoja. Vettä ei ole, mitään ei voi viljellä, aasitkin kituvat helteessä.

Somarian uusi koti on maaläntti valkoisen pressun alla. Päivisin koti on tyhjä, sillä patjat ja peitot on kannettava ulos ja piiskattava syöpäläisistä. Öisin kolmetoista ihmistä ahtautuu nukkumaan limittäin ja lomittain kuin levoton lammaskatras.

Perhe on sentään koossa – Somaria ja hänen 19 sisarustaan, isä ja hänen kaksi vaimoaan, isoäiti ja isoisä, pää riipuksissa asteleva eno jonka kymmenvuotias poika jäi tappajien kynsiin.

Serkkuparka. Somaria muistaa kiväärien paukkeen ja näkee enon sameista silmistä, että hänkään ei enää usko pojan olevan elossa.

Ja naapurin Sefa Ismail– seitsemäntoista siskoa ja veljeä ja setää ja tätiä vankeina siellä alhaalla ja loput jossain kamalassa pakolaisleirissä kaukana tasangolla.

Miksi ne vihaavat meitä?

Koska olemme kurdeja?

Koska uskomme enkeleihin?

Kahdeksanvuotias ei jaksa ajatella aikuisten asioita. Kahdeksanvuotias haluaa lypsää lampaita ja hypätä narua ja opetella paistamaan kananmunia äidin kanssa.

Illalla tuuli laantuu, naapuriteltan pikkupoika kurvailee kolmipyöräisellään ja Somaria ottaa esiin aarteensa: lasihelmet, tussikynät ja värityskirjan, jonka joku ulkomaalainen tiputti talvella helikopterista ruokapakettien mukana.

Somaria kääntää sivulle, jossa on virnistävä pikku kauris ja englanniksi sanat ”Onnellista joulua!”

Somaria pelastui, mutta kotiin jäi kaikki.
Somaria pelastui, mutta kotiin jäi kaikki. © Jari Lindholm

 

Tie laaksoon on autio. Pientareelle singotut vaatemytyt muistuttavat siepattujen kohtalosta.

Louhikkoiselta rinteeltä näkyy kauas kaikkiin suuntiin. Lännessä kohoavat Syyrian öljylähteiden mustat savut. Idästä voi melkein erottaa moskeijan tornin, siellä on tappajien valtaama Tal Afar.

Suoraan edessä, väräjävän autereen keskellä, leviää aavekaupunki Sinjar: tyhjiä katuja, hylättyjä pihoja, hiljaisuus jota edes rukouskutsun kujerrus ei katkaise.

Viimeinen mutka. Maa pöllyää, kun kaupungista ammuttu kranaatti räjähtää kallionlohkareiden välissä.

Kukkulan kupeessa vastapäätä jalkapallostadionia majailevat miehet, jotka pysäyttivät tappajien etenemisen ja pelastivat vuorelle paenneet.

Kurdiprikaatin komentokeskuksessa pulskat, kaljuuntuvat upseerit hörppivät paksuksi sokeroitua teetä. Harmaantuvalla kenraalilla on mustaksi värjätyt viikset ja sininen Samsonite pöydän alla odottamassa kotiinpaluuta.

”Missä olet, kuuluuko?”

Kenttäradio rätisee, ja upseerit havahtuvat arabiankieliseen puheeseen. Äänessä ovat kaupunkia hallitsevat tappajat – kurdeille Daesh, länsimaalaisille Isis.

”Hävittäjät tulossa.”

”Suojautukaa! Suojautukaa!”

Hetken kuluttua maa tärisee, kun lentopommi räjähtää kukkulan toisella puolella. Upseerit tumppaavat savukkeensa ja säntäävät päämajan katolle napsimaan kännykkäkuvia savupatsaasta.

 

Tarkkailuasemaan kivutaan lähes pystysuoraa rinnettä. Kivenlohkareen varjossa huojuu vesitonkkia kuljettava aasi velttona kuumuudesta.

Kukkulan laella istuu joukko likaisia miehiä hiekkasäkkivallin suojassa nauttimassa illallista, riisiä ja sipulilohkoja. Puhe on murinaa, lauseet lyhyitä. Joku täyttää konekiväärinsä panosvyötä käheästi hyräillen. Kranaattilaatikon kansi avataan valmiiksi, pimeä laskeutuu kohta.

He ovat tulleet joka puolelta Irakin Kurdistania, Zakhosta Suleimaniaan ja Dohukista Erbiliin. Pyyleviä nuorukaisia, valkopartaisia veteraaneja, opiskelijoita ja automekaanikkoja. Palkka on 300 euroa kuussa, etulinjassa ollaan kaksi kuukautta kerrallaan, perhettä ei juuri näe ja saappaat on hankittava itse. Mutta täällä he pysyvät, jotkut isänmaan takia, jotkut kavereiden, monet siksi ettei muutakaan ole.

”Daesh! Daesh!”

Tähystäjä on havainnut liikettä vihollisen linjoilla. Hiekkasäkkivalliin jätetystä kurkistusaukosta näkyy ruohikkoinen rinne, murskaksi ammuttuja taloja ja aavekaupungin ylle kohoava pölynharmaa viljasiilo.

”Tuolla, moskeijan takana!”

Tarkkailuaseman miehet avaavat tulen rynnäkkökivääreillään. Naapuriasemassa alkaa yskiä kuormurin lavalle pultattu raskas konekivääri.

Kohta meteliin yhtyvät alemmas rinteelle sijoitetun kurdijoukkueen pienet ja suuret aseet, yhtä sokkoina kuin kaikki muutkin.

Aavekaupunki on täynnä tarkka-ampujia.
Aavekaupunki on täynnä tarkka-ampujia. © Jari Lindholm

 

Pimeys humahtaa kukkulan päälle kuin silkkihuppu. Kukaan ei ummista silmiään, kuolema voi tulla nopeasti.

Teepannun poristessa miehet lataavat kranaatinheittimensä ja paukauttavat ammuksen kohti kaupunkia, missä se hetken kuluttua tömähtää tuntemattomaan määränpäähän.

 

Yöllä valojuovaluotien punaiset vanat risteilevät ylös alas kukkulan rinnettä. Taivaalta kuuluu tasainen humina, kun ulkomaisen liittouman hävittäjät kaartelevat etsimässä pommitettavaa. Kaupungin yllä leimahtaa tulipallo, paineaalto humahtaa hiekkasäkkeihin ja korviahuumaava räjähdys peittää alleen kiväärien nakutuksen.

Talonraunioiden takana ruohikko syttyy tuleen ja palaa aamuun asti.

 

Kuinka voi taistella sellaisia vastaan, jotka haluavat vain kuolla?

Miehet toistelevat kysymystä yhä uudelleen, vaikka vastaus on kaikille selvä: Karaisemalla mielensä. Tappamalla yhtä armottomasti kuin vihollinen.

Etulinjassa, puoli kilometriä tarkkailuasemasta eteenpäin, riisiateria ahmitaan ruumiiden löyhkässä. Isisin kranaatinheittimet tulittavat tavan takaa, ja tarkka-ampujien luodit surahtelevat päiden yli heti jos jonkun kypärä nousee poterosta.

Kurdien juoksuhauta on kaupungin sisään työntyvällä kumpareella niin lähellä vastapuolen asemia, että kovaääninen puhekin laukaisee hermostuneen ammuskelun. Mustiin pukeutunut vihollinen on yrittänyt rynnäköidä juoksuhautaan lähes joka yö ja jättänyt kaatuneet hiekkasäkkien eteen mädäntymään auringossa.

”Tankki!”

Päivä on tuskin käynnistynyt, kun pahin näyttää toteutuvan. Parinsadan metrin päässä, tulituksessa romahtaneen linnoituksen takana, liikkuu harmaa teräshahmo tykinpiippu kääntyillen. Kurdit yrittävät tähystää hiekkasäkkien yli varmistaakseen panssarivaunun sijainnin hävittäjille, mutta päät on pakko vetää nopeasti suojaan, kun luodit alkavat kilahdella aseman takana olevaan vesitorniin.

”Ei, ei sillä kadulla”, joku huutaa radiopuhelimeen. ”Talojen takana. Talojen takana!”

Pommin jysähdys laukaisee huojentuneen naurun, mutta kun savu hälvenee, panssarista ei näy jälkeäkään.

Yön saapuessa kurdien tähystäjä seuraa liikettä vihollisen puolella.
Yön saapuessa kurdien tähystäjä seuraa liikettä vihollisen puolella. © Jari Lindholm

 

Rynnäkkö, tulitaistelu, ilmaisku. Lounaaksi riisiä, leipää ja hedelmäkaramelli. Sitten sama uudelleen.

Kolmetoista kuollutta neljässä viikossa. Ja silti sota ei etene, autereen keskeltä kohoava viljasiilo ei ole yhtään lähempänä kuin ennenkään.

Kun Isis tuli tasangon yli etelästä yhdeksän kuukautta sitten, kaupungin puolustajat pakenivat ja hyökkääjän armoille jäivät kaikkein heikoimmat: jesidiuskoon kuuluvat paikalliset kurdit, joita muslimifanaatikot pitävät saatananpalvojina.

Vuorelle ehtineet pelastuivat joukkomurhalta kuin ihmeen kaupalla, mutta häpeällinen perääntyminen jätti jälkensä kurdiarmeijaan. Tunkeuduttuaan suurin uhrauksin takaisin kaupunkiin se ei aio luovuttaa toista kertaa. Niinpä se miehittää puolustuslinjaansa tappioista piittaamatta. Vaakalaudalla ovat sentään maine ja kunnia.

Päivät soljuvat samanlaisina. Unettava rauha, sitten tähystäjän karjahdus. Panosvyö kuntoon, kranaatit valmiiksi. Kun joku haavoittuu, hänet paikataan pikaisesti joukkosidontapaikalla ja palautetaan etulinjaan saksalaisella panssariautolla, jonka tuulilasi on luotien iskemistä laikukas.

Kaikkeen tottuu: pelkoon, paukkeeseen, helteessä haljenneen vainajan suolikaasuihin. Pehmeät kaupunkilaispojat oppivat tappamaan seuraamalla naapurikorsun iranilaisia kurdeja, miehiä ja naisia, jotka ovat taistelleet sodissa teini-iästä lähtien ja teurastavat hyökkääjät silmääkään räpäyttämättä.

”Kukaan ei lähde täältä kotiin”, iranilaisten komentajalla on tapana sanoa. ”Sota ei lopu koskaan.”

 

Yöllä kaupungin yli puhaltaa viileä puhuri. Hiekka pöllyää alas juoksuhautaa, tarkkailuasemassa tähystäjä kääriytyy huiviinsa.

Hetken on hiljaista: ei huutoja, ei laukauksia, ei saapuvan noutajan huminaa.

Pimeydessä vaitonaiset miehet hörppivät mustaa teetä ja kuuntelevat, kun joku hyräilee taistelulaulua:

 

”En näe sinua, missä olet? Gaza, Sinjar, Kobani kaikki kuolemassa. Minne menet, maailma? Minne menet kun tuomiopäivä koittaa?”

 

Vuorten takana, kaksisataa kilometriä viivasuoraa maantietä itään, kohoaa keskellä peltoa leiri: säntillisiä telttarivejä, avustusjärjestön parakkisairaala, ympärillä piikkilanka.

Yhdeksäntoistatuhatta pakolaista, kaikki jesidejä.

Joskus teelasin ääressä joku keksii purnata, että tämä ei ole ihmisen paikka.

Sitten he muistavat aution Sinjarin ja öisen pakomatkan ja kaukaisen vuorenhuipun ilman vettä, ruokaa ja suojaa. Ja uppiniskaiset sukulaiset, jotka ovat siellä yhä.

Ja he muistavat, että jotkut murhaajista olivat paikkakunnan omia poikia, heidän naapureitaan.

Jo riittää, he mutisevat teelasien yli. Ei enää Irakia. Ei enää arabeja. Ei enää muslimeja.

Kauhunäyt palaavat öisin: teloitukset, raiskaukset ja kidutus, joukkohaudat valmiina täytettäviksi. Sydämettömyys joka ei säästänyt lapsia eikä vanhuksia.

Ja nöyryytys: kokea alistajan sylki naamallaan, hävetä esi-isiensä tapoja ja uskontoa. Joutua kääntymään islamiin pelastaakseen nahkansa, lausumaan ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, Muhammed on Jumalan lähettiläs” ja tuntea jokainen äänne kurkussa kuin rautanaulan raapaisu.

La ilaha illa-llah, muhammadun rasulu-llah.

Ja silti – pahempaakin on. Kuten isoäiti Ronahin tarina: yhdeksän kuukautta Daeshin vankina, tyttärien joukkoraiskaus, nälkä ja puute ja epätietoisuus, kunnes lopulta yllättävä vapautuminen.

”Ne käskivät minun vain lähteä kävelemään”, Ronahi kertoo jokaiselle joka jaksaa kuunnella.

”Ja minun pikkuinen lapsenlapseni takertui helmoihini eikä päästänyt irti, mutta ne työnsivät minut menemään. En voinut mitään. Ja hän jäi sinne.”

Käsi peitää kasvot. Itku on äänetöntä.

”Se ei ollut hyvä päivä.”

Kurdisotilas etulinjassa Sinjarissa. Isisin asemiin on vain muutama kymmenen metriä.
Kurdisotilas etulinjassa Sinjarissa. Isisin asemiin on vain muutama kymmenen metriä. © Jari Lindholm

 

Te olette syyttömiä, muistakaa se.

Parakkisairaalan ilmastoidussa kokoushuoneessa huivipäiset naiset kuuntelevat psykologia katseet alas luotuina.

”Te kestitte Daeshin väkivallan, piditte uskontonne, säilyitte hengissä. Olkaa ylpeitä siitä.”

Psykologi on 70-vuotias, halvauksen rampauttama, itsekin entinen vanki. Kolme vuotta hän istui Saddam Husseinin pahimmassa tyrmässä peläten kidutusta ja kuolemaa. Mutta eniten hän pelkäsi tulevansa raiskatuksi, vaikka mies onkin.

”Tiedän ehkä jotain siitä, miltä teistä tuntuu. Kuinka kunnia yritetään viedä. Kuinka usko yritetään tukahduttaa.”

Kaksi kertaa viikossa naiset tulevat kuuliaisesti psykologin vastaanotolle. Vanhimmat ovat tuskin kahtakymmentä, nuorimmat vain kymmenvuotiaita, hekin raiskaajille jo naisen iässä.

”Neitsyyden menettäminen ei ole teidän ongelmanne. Se on miesten ongelma.”

Salaa psykologi pelkää, että ongelmalle ei ole mitään tehtävissä, että kunniaa ei saa takaisin edes vuosien terapialla. Raiskattu nainen on hylkiö, kukaan ei halua häntä vaimokseen, perheet mieluummin lähettäisivät hänet matkoihinsa ja telttayhteisölle hän on taudinkantaja, outo ja saastainen.

”Vika ei ole teissä. Te säilytitte ylpeytenne. Te ette luovuttaneet.”

Salaa psykologi ajattelee, että Jumala on hylännyt heidät kaikki.

 

Minne menet, maailma? Minne menet, kun tuomiopäivä koittaa?

Kaukana lännessä aavekaupungin laidalla jatkuu sota: rynnäkkö, tulitaistelu, ilmaisku. Poikaset hoikistuvat, ote kivääristä käy varmemmaksi. Tulipallot valaisevat yötaivaan, ruumiit mustuvat auringossa ja idealistikin alkaa uskoa iranilaiskomentajan sanoihin: kukaan ei lähde täältä kotiin.

Pakolaisleiri on nyt jesidien koti.
Pakolaisleiri on nyt jesidien koti. © Jari Lindholm

 

Ylhäällä vuoren huipulla kuuma tuuli paukuttaa suojapressuja ja pölypyörteet tanssivat nuotion ympärillä.

Miksi ne vihaavat meitä?

Kahdeksanvuotiaan ei kuuluisi miettiä sellaista, mutta asia askarruttaa Somariaa, sillä aikuiset puhuvat siitä silmät synkkinä.

”Annan mitä tahansa, että saan vaimoni takaisin.”

”Pärjään vedellä ja leivällä, jos vain mieheni palaa.”

Somaria katselee teltan suulta, kun isä ja muut miehet käyvät neuvonpitoa. Teelasit kilisevät, tupakat savuavat ja lopulta joku ottaa kiväärin lähteäkseen sotaan. Somaria tietää sen, näin on tapahtunut monta kertaa.

Ehkä jonain päivänä näen vielä kaverit ja opettajat ja perunamaan.

Tai ehkä mekin muutamme tasangolle kamalaan leiriin emmekä koskaan tule takaisin.

Alhaalta laaksosta kuuluu räjähdyksen jyly.

Somaria kaivaa värityskirjan pussista, valitsee tussin ja alkaa värittää polkupyörää, jonka yläpuolella lukee: ”Pitäkää hauskaa!”

Illalla kolmetoista ihmistä käpertyy nukkumaan lepattavan telttakankaan alle.

Somaria sulkee silmänsä. Joskus unessa hän palaa kotiin, kaivaa nuket laatikosta ja katselee siskojen kanssa telkkarista Tomia ja Jerryä.