Puolustusvoimien entinen komentaja: Ukrainan pattiasetelma on Venäjälle edullinen, kannattaisiko sen hyökätä?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Venäjän sotilaallisista toimista Ukrainan suunnalla, kun on seurattu tietoja sen joukkojen liikkeistä ja keskittymistä. Arviot pelkistyvät usein kysymykseen: hyökkääkö Venäjä Ukrainaan vai ei?

Vaikka jo pelkkä arvuuttelukin on sinänsä mielenkiintoista, on hyödyllistä arvioida, miltä mahdollisuudet saattaisivat näyttää venäläisin silmin tarkasteltuna poliittisten, sotilaallisten, taloudellisten ja historiallistenkin seikkojen valossa.

Venäläisessä ajattelussa Ukrainan ja Valko-Venäjän alueet ovat historiallisesti olleet strategisesti avainasemassa Venäjä-Neuvostoliiton ydinalueiden sotilaallisen turvallisuuden kannalta.

Euroopan pohjoinen alanko ulottuu Belgiasta kiilamaisesti leventyen itään ja sisältää Saksan pohjoisosat sekä Puolan pääosan. Pohjoinen alanko laajentuu Itä-Euroopan alangoksi käsittäen myös Valko-Venäjän ja pääosan Ukrainaa. Se on kautta historian ollut länsi–itä- ja itä–länsi-suuntainen hyökkäysreitti. Sen sulkeminen on aina ollut Venäjän johdon erityinen intressi.

Lisäksi on maantieteestä hyvä huomata, että kartalta pituuspiirien mukaan katsottuna Ukrainan itäisin piste sijaitsee idempänä kuin Moskova.

Sotilasteknologian kehityksen, erityisesti asevaikutuksen etäisyyksien kasvun ja monipuolistumisen vuoksi maantieteelliset etäisyydet eivät sotatoimissa ole yhtä ratkaisevia kuin vuosikymmeniä sitten. Maantiede ja maa-alueiden hallinta eivät silti ole menettäneet merkitystään. Ovathan lukuisat muutkin tekijät kuin varsinaisten sotatoimien toteutusmahdollisuudet tärkeitä sotilaallisissa uhka-arvioissa ja varautumisessa.

Sotilaallis-maantieteelliset seikat yhdessä sen kanssa, että Venäjä perinteisesti pyrkii edistämään omaa turvallisuuttaan naapurimaiden kautta, selittävät Ukrainan asemaa venäläisessä harkinnassa ja kytkevät Ukrainan sekä Valko-Venäjän yhdeksi strategiseksi kokonaisuudeksi.

 

Edellisen perusteella olisi helppoa tehdä johtopäätös, että Venäjä pyrkisi ottamaan nämä alueet haltuunsa pitääkseen ne tarvittaessa pistinten kärjissä, milloin vain tilaisuus siihen avautuisi. Niin ikään voidaan kysyä, tarkoittaisiko sotilaallisen voiman käyttö yritystä liittää alueet Venäjään. Ei välttämättä.

Vuonna 2014 Venäjän, Ukrainan, Ranskan ja Saksan johtajien synnyttämää niin sanottua Minskin sopimusta tulitauosta Itä-Ukrainassa voi pitää Venäjälle edullisena. Sopimuksessa muun muassa mainitaan Ukrainan perustuslain uudistus vallan hajauttamiseksi alueille sekä vaalien toimeenpano ja paikallisen itsehallinnon järjestäminen Donetskin ja Luhanskin alueilla. Toimenpiteinä nämä olisivat käytännössä edellytyksenä sille, että Ukraina voi ottaa itärajan Venäjän kanssa omaan kontrolliinsa.

Näin Venäjän ja Ukrainan raja on toistaiseksi avoin, varsinkin kun Minskin sopimuksen sisältö ei ole muutenkaan toteutunut.

Tilanteen pysyminen epämääräisenä estää Ukrainan länsi-integraation, mikä on eräs Venäjän tavoite. Mikä läntinen organisaatio ottaisi uuden jäsenen, jolla on alue- ja rajakiista naapurinsa kanssa? Jos taas itsehallintoasia etenisi, siihen varmasti kuuluisi itsehallintoalueiden edustus Ukrainan päätöksentekoelimissä, jolloin venäjämielisten itäalueiden kautta avautuisi mahdollisuuksia vaikuttaa koko Ukrainan politiikkaan, mukaan lukien mahdollinen länsi-integraatio.

Olisiko Venäjä nyt valmis Itä-Ukrainaan hyökkäämällä luopumaan tästä olosuhteisiin nähden sille poliittisesti melko edullisesta pattiasetelmasta? Silloin se lisäksi menettäisi mahdollisuuden sanella agendaa käsiteltäessä kansainvälisesti alueen tilannetta, samoin neuvotteluinstrumentin, jota se voi  käyttää muissakin yhteyksissä.

Saatetaanhan Venäjällä vielä pitää taustalla toivetta Ukrainan hallintovallan desentralisaatiostakin (Minskin sopimus) ja alueiden itsehallinnon toteutumisesta, mikä tosin vaatisi olosuhteiden perusteellista muuttumista. Nyt sellainen ei ole näköpiirissä.

 

Hyökkäys Itä-Ukrainaan ja sen myötä Venäjän ja Ukrainan välisen sotilaallisen kosketuspinnan asettuminen Itä-Ukrainan länsiosaan merkitsisi – jos nyt ei kovin pian Ukrainan Nato-jäsenyyttä – niin ainakin sotilaallisen korkeajännitteen syntymistä alueella Venäjän ja lännen välille.

Tämä voisi Venäjän silmin tarkoittaa nykytilannetta suurempaa sotilaallista uhkapotentiaalia ja päätyä Naton vaikutuksen tuloon lähemmäs Venäjän rajoja, mitä Venäjä juuri nyt ilmoittaa vastustavansa. Olisiko tällainen kehitys sille parempi vai huonompi kokonaistulos kuin nykytilanteen säilyminen, jossa lännelläkin on pidäkkeitä laajan sotilaallisen tuen antamisessa Ukrainalle?

Entä sitten hyökkäys koko Ukrainaan? Sotilaallisesti tyypillinen venäläinen toimintatapa senkaltaisessa tilanteessa olisi pyrkimys varmuuden maksimointiin. Se tarkoittaisi niin suurta sotilaallista voimaa, että sillä katsottaisiin voitavan varmistaa alueen haltuun saaminen ja hallussapito myös tulevaisuudessa.

Ukrainaan ei hyökättäisi siinä tarkoituksessa, että sieltä sitten peräännyttäisiin. Se olisi poliittisestikin kestämätön vaihtoehto. Voimaa ja voimavaroja sitoutuisi Ukrainan alueelle pysyvästi.

Venäjän hyökätessä länsi tuskin ryhtyisi käymään suursotaa Ukrainasta eikä nykytilanteessa ehtisikään merkittäviin sotilaallisiin vastatoimiin. Mutta sitten, jos länsimaat olisivat pakotettuja kasvattamaan vastavoimaa vaikka staattisestikin, tämä tapahtuisi aluksi hitaasti, mutta lopulta väistämättömästi.

Pahimmillaan jähmetyttäisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen – ja pitkäksi aikaa. Eikä sotilaallinen vastakkainasettelu rajoittuisi vain Ukrainan suunnalle. Valko-Venäjän ollessa osa samaa strategista kokonaisuutta olisi Venäjälle tarpeen myös Valko-Venäjä-suhteen poliittinen ja sotilaallinen järjestely toisenlaiselle kannalle kuin nykyisin. Voimavaroja sitoutuisi sinnekin.

 

Miten Venäjän talous kestäisi tämän? Yksi rasitetekijä olisivat lännen talouspakotteet, joiden vakavuudesta, suorastaan kohtalokkuudesta, on jo annettu ennakkolupauksia.

Toisena riskinä ovat Venäjän talouden sisälähtöiset tulevaisuudennäkymät, jotka eivät ole hyvät. Fossiilisten raaka-aineiden vienti länteen, jonka varassa talous pitkälti on, laskee ensi vuosikymmenelle tultaessa, eikä uusia markkinoita syntyne sitä korvaamaan. Tuskin suhteista Kiinaankaan on merkittäväksi talouden avittajaksi, koska Venäjän on toisaalta yritettävä välttää joutumista liiaksi riippuvaiseksi Kiinasta.

Sotilaallisen varustelun vaikutukset Neuvostoliiton historian loppuun lienevät myös hyvin muistissa – ainakin johdon piirissä. Lisäksi Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenten aikana voimavarat, joita käytettiin ideologiseen (ja sen ohella sotilaalliseen) laajentumiseen ulkomailla, olivat poissa kansalaisten elintasosta.

Liekö kaukaa haettu, jos kiinnittää huomiota siihen, että Venäjän valtiontaloudessa menee tällä hetkellä melko hyvin, mutta kansalaisten reaalitulot ovat laskeneet kohta kymmenen vuotta ja elinkustannukset ovat samaan aikaan nousseet. Voiko tässä olla sisäisten jännitteiden riskiä, joka asettaa rajoja resurssien suuntaamiselle kotipesän ulkopuolelle?

Ukrainaan hyökkäyksen seurauksena Venäjä todennäköisesti ajautuisi poliittisesti vaihtoehdottomaan tulevaisuuteen. Jos merkittäviin myönnytyksiin ei tule valmiutta tai ei synny muuta liennytystä, sen olisi jatkettava korkean sotilaallisen valmiuden ylläpidon tiellä, jolla länsi taloudellisen suorituskykynsä puolesta todennäköisesti osoittautuisi kestävämmäksi.

Miten Venäjän kansalaiset suhtautuisivat sodankäyntiin veljeskansaa vastaan? Se on johdon otettava huomioon. Olisi yllättävää, jos se sulavasti hyväksyttäisiin. Krimille tunkeutuminen tapahtui verettömästi, ja aseiden käyttö Ukrainassa on ulkoistettu ukrainalaisten väliseksi. Siellä syvä vastakkainasettelu itäisen ja läntisen osan välillä on ollut historiallisestikin valmiiksi olemassa. Uusi, arvaamaton luku olisi nyt avoin sota. Se suuntautuisi Ukrainan kansalaisia vastaan. Riski.

 

Nykytilanteessa Venäjä pitää Ukrainaa suojavyöhykkeenä. Jos Ukrainan alue olisi sotilaallisesti Venäjän hallussa, sen luonne puskurina olisi toinen, koska todennäköisesti tarkoituksena olisi Venäjälle tyypilliseen tapaan pyrkimys edelleen varautua oman alueen puolustukseen naapurivaltioiden alueella (mitä tietenkään ei voi hyväksyä). Tästä taas seuraisi sotilaallisten ja poliittisten jännitteiden kasvu vielä laajemmalti.

Nykyisillä sotilaallisilla toimillaan Venäjä pyrkinee vaikuttamaan kolmeen osoitteeseen: niin sanottuun länteen (Yhdysvallat, Nato, muut länsimaat), omiin kansalaisiin ja Ukrainaan.

Jos Venäjän aikomuksena on tässä tilanteessa jatkaa sotilaallisen painostuksen tiellä, on toki muitakin vielä käyttämättömiä keinoja kuin hyökkäys. Silti kokonaisuuden kannalta uskottavampaa kuin hyökkäys Ukrainaan tai sen osaan on, että Venäjä edelleen pyrkii ajamaan etujaan pääasiassa poliittisin ja erityisesti talouden keinoin, mutta myös sotilaallisella painostuksella ja eri keinoja keskitetysti yhdistämällä.

Vallitsevaa tilannetta voivat kärjistää Venäjää uhkaavan kasvojen menetyksen seuraukset, jos sen nykyisen sotilaallisen operoinnin ja Naton laajentumista koskevien vaatimusten väliin ei jää riittävästi etäisyyttä ajatellen mahdollista tilanteen purkamista. Odotettavissa onkin, että Natoa koskevia vaatimuksiaan Venäjä pyrkii ajamaan tulevaisuudessa muillakin kuin tähänastisilla keinoilla.

Vaikka Venäjän politiikan nykymenossa on paljon aineksia, jotka viittaavat sen ajautumiseen pitkällä aikavälillä kohti kansainvälistä, taloudellista ja sisäpoliittista umpikujaa, sen on mahdollista tällä polulla vielä muuttaa suuntaa.

Sen sijaan hyökkäys Ukrainaan veisi umpikujaan varmemmin ja vieläpä Venäjän itsensä nopeuttamassa tahdissa.

Kirjoittaja Ari Puheloinen toimi Puolustusvoimien komentajana 2009–2014.