Näkökulma: Suomi hylkäsi kouluttamansa naistoimittajat Afganistaniin Talibanin armoille
Ulkoministeriölle koulutushanke oli lippulaiva, jonka saavutuksista puhuttiin mielellään. Nyt naiset kysyvät, miksi Suomi ei auta heitä turvaan, kirjoittaa hankkeessa mukana ollut toimittaja Katri Merikallio.
Vaaleilla ja harmailla huiveilla peitetyt päät kumartuivat tietokoneen kameraa kohti. Katseet olivat intensiivisiä, mutta silmät hymyilivät.
”Te ette tiedä, miten tärkeää meille on saada tämä yhteys ulkomaailmaan. Kiitos niin paljon.”
Oli maaliskuu 2021. Käynnissä oli Zoom-videotapaaminen Pohjois-Afganistanissa sijaitsevan suurehkon kaupungin naistoimittajien ja suomalaisten naistoimittajien välillä. Tarkoituksena oli selvittää, missä asioissa afganistanilaiset naistoimittajat tarvitsisivat eniten koulutusta.
”Tarvitsemme koulutusta kaikessa”, naisista nuorin Asman sanoi.
”Miten tehdään hyvä reportaasi, miten radiohaastattelusta saadaan toimiva, kuinka käyttää sosiaalista mediaa hyväksi, mitä on journalismin etiikka?”
”Tarvitsemme lisää tietoa myös rauhanjournalismista”, lisäsi kokeneempi toimittaja. ”Tehän tiedätte, että Dohassa neuvotellaan nyt rauhasta. Miten me voimme tukea sitä, miten siitä voi raportoida?”
Kuuntelimme Suomessa naisten toiveita ja mietimme, miten etäyhteydet taipuvat tehtävään. Paikan päälle meillä ei ollut enää asiaa.
Toivelistasta tuli pitkä. Sovimme, että keskitymme ensin käytännön radiotyöhön. Siihen oli riveissämme eniten osaamista.
Suomalaisten naistoimittajien verkosto on afgaanien pyynnöstä kouluttanut naistoimittajia maassa vuodesta 2009 alkaen. Kursseja on järjestetty niin Kabulissa, Suomessa kuin Afganistanin etäisemmissä maakunnissa – turvallisuustilanteen niin salliessa.
Koulutukseen on vuosien varrella osallistunut arviolta 500 afgaania ja kaksikymmentä suomalaista naistoimittajaa.
Osassa Afganistanin kaupungeista meillä oli tukena kokeneempia naistoimittajia, jotka verkostomme oli vuosien varrella kouluttanut toimimaan kouluttajina omilla alueillaan.
He ovat vahvoja ja rohkeita naisia, jotka ovat perustaneet naisille suunnattuja radioasemia ja nousseet näkyvästi puolustamaan maakunnissaan naisten oikeuksia. He ovat kokeneet Talibanin sortovuodet ja kamppailleet vanhoillista patriarkaattia vastaan vuosikymmenestä toiseen, eivätkä he aikoneet enää perääntyä.
He tiesivät olevansa Talibanin vihalistan kärkisijoilla.
Suurimmalla osalla kohtaamistamme nuorista naisista ei ollut varsinaista toimittajakoulutusta. Yksi oli terveydenhoitaja, toinen opettaja. Toimittajan ammatti oli opittu käytännön radiotyötä tekemällä.
Juuri naisille suunnatut radiokanavat ovat olleet tehokkain väline tavoittaa syrjäisten maakuntien naiset. Aikakausilehtiä on vain vähän, lukutaitoa vielä vähemmän.
Erityisen tärkeinä naistoimittajat pitivät vetämiään keskusteluohjelmia. Niissä käsiteltiin naisille tärkeitä aiheita: terveyttä, perheiden hyvinvointia, arkisia asioita. Äidit, mummot ja nuoret naiset eri puolilla maakuntaa pystyivät kuuntelemaan lähetystä pienistä radioistaan arkiaskareiden keskellä. Heitä rohkaistiin myös soittamaan lähetykseen ja kertomaan huolistaan tai iloistaan.
Soittojen jälkeen aiheista keskusteltiin studiossa ja etsittiin yhdessä ratkaisuja.
Zoom-tapaamisessamme puhuimme vielä toimittajien roolista demokratiasta. Siitä että erityisesti ristiriitoja herättävissä asioissa on tärkeä kuulla eri osapuolia – myös oman kaupungin Taliban-johtajia. Heilläkin on oikeus tulla kuulluksi.
”Me olemme yrittäneet tavata heitä, mutta kieltäytyvät puhumasta kanssamme”, Fatima toteaa. ”Heidän mielestään me emme saisi tehdä tätä työtä olleenkaan.”
Onneksi omassa ryhmässämme oli afgaanitaustainen suomalaistoimittaja Shakiba Adil, joka tulkkasi koulutukset, ymmärsi kulttuurin ja olosuhteet. Esimerkiksi journalistisen etiikan tiukka soveltaminen voi olla vaikeaa, jos haastateltava vastaamisen sijasta mieluummin hakkaisi toimittajan.
Turvallisuustilanne alueella oli maaliskuussa käymässä yhä vaikeammaksi. Talibanin joukot olivat jo kaupungin porteilla. Naistoimittajat eivät voineet enää juuri poistua toimituksesta, joten miehet toivat heille työssä tarvittavaa materiaalia. Rohkeimmat kävivät kuitenkin edelleen nauhureineen haastattelemassa kaupungin asukkaita.
”Haastateltavat kertovat, että kun Taliban valloitti kylän, tyttöjen koulu suljettiin. Sitä pidettiin pahana”, Marwa selitti meille.
Hän on alle 30-vuotias, osaava, rohkea ja kuvankaunis. Hänessä on ainesta valtakunnallisille uutiskanaville, arvioi radiokanavan johtaja vielä keväällä.
Naistoimittajien koulutusta järjestettiin yhdeksän vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyömäärärahojen turvin, mutta suomalaistoimittajat antoivat osaamisensa hankkeeseen ilmaiseksi.
Ulkoministeriölle hanke oli kansalaisjärjestötyön lippulaiva, sen saavutuksista puhuttiin mielellään. Hanke edisti juuri niitä arvoja, joita Suomi toisti Afganistanissa ajavansa: naisten ja tyttöjen aseman parantamista, naisten ammatillisen osaamisen vahvistamista ja naisten osallisuuden lisäämistä yhteiskunnassa.
Suomen suurlähettiläät vierailivat säännöllisesti Kabulin koulutusjaksoilla, ja koulutukseen osallistuvia naistoimittajia kutsuttiin lähetystöön keskustelutilaisuuksiin.
Kevään 2021 aikana verkosto järjesti kaksi koulutusta kolmella eri paikkakunnalla. Niihin osallistui viitisentoista naistoimittajaa. Nyt kaikki työ tehtiin kokonaan vapaaehtoisvoimin. Ulkoministeriö ei enää turvallisuussyihin vedoten halunnut tukea naistoimittajien koulutusta.
Me uskoimme siihen edelleen.
Naisten radioasemat lakkasivat toimimasta – radioaalloille laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.
Sitten kaikki repesi. Taliban lähti vyörymään pohjoisesta kohti Kabulia. Kaupunki toisensa jälkeen vallattiin.
Naisten radioasemat lakkasivat toimimasta – radioaalloille laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.
Tutuksi tulleilta naisilta alkoi tulla kauhistuneita viestejä. ”Taliban on tulossa, nyt. On pakko lähteä”, viestitti yksi.
Hän pakeni tyhjin käsin naapurikaupunkiin ja kuuli päivää myöhemmin, että talibanit olivat tunkeutuneet hänen kotitaloonsa, repineet hajalle koko huoneiston, hajottaneet hänen vasta hankkimansa painokoneen. Jopa talon pihamaa oli kaivettu läpikotaisin auki.
”Hän totesi, ettei voi enää palata kotiinsa”, kertoo Shakiba Adil. ”Nyt hän piileskelee.”
Shakiba Adil pääsi itse ulos Kabulista yhdellä Suomen viimeisistä evakuointilennoista. Hän on Suomen kansalainen.
Nuoret, vähemmän tunnetut naistoimittajat ovat vetäneet peittävät burka-vaatteet ylleen ja piileskelevät edelleen maakuntakaupungeissa joko kodeissaan tai sukulaisissa. He toivovat, ettei naapuri tai kateellinen mieskollega anna heitä ilmi Talibanille.
Osa naisradiokanavien johtajista ja tunnetuimmat reportterit ehtivät paeta Kabuliin ennen Talibanin tuloa. Heistä osa piileksii tuttavien luona, toiset sukulaisten nurkissa.
Viisi hankkeemme kouluttajaa elää erään kansainvälisen järjestön turvatalossa. Turva on kuitenkin ohutta, sillä järjestön henkilöstö on evakuoitu. Niin ruoka kuin raha ovat naisilta loppumassa.
Shakiba Adil pitää heihin yhteyttä päivittäin.
”Nämä naiset ovat aivan erityisessä vaarassa. Kabulissa on satoja toimittaja, mutta nämä naiset olivat maakunnissaan niitä harvoja, jotka puolustivat naisten oikeuksia ja ihmisoikeuksia. Kaikki tuntevat heidät, myös Taliban.”
Suomi tuki heidän kouluttamistaan, moni heistä kävi Suomessa hakemassa oppia niin vapaan median toiminnasta kuin eduskunnassa naisten työskentelystä.
”He kokevat olleensa Suomen yhteistyökumppaneita kaikki nämä vuodet. Heillä oli työnsä, heillä oli yleisönsä ja perheensä.”
”Nyt he elävät hirvittävässä pelossa suljetussa talossa ja odottavat, että Suomi auttaisi heidät turvaan. Saksa ja Ranska ovat jo auttaneet omat yhteistyökumppaninsa maasta ulos”, Adil kertoo.
Me suomalaiset naistoimittajat emme tiedä, mitä vastaisimme, kun he kysyvät, miksi Suomi ei auta.
Sanommeko me heille, että ei teidän asianne sittenkään ollut kovin tärkeä? Koettakaa pärjätä.
Osa naisten nimistä on muutettu heidän turvallisuutensa takaamiseksi.