Kartta: Syntyykö arabien kansannousuista yhtäkään demokratiaa?
Toistaiseksi ei ole mitään takuita siitä, että arabikeväästä syntyisi yhtäkään arabidemokratiaa, vaikka Euroopassa ja Yhdysvalloissa näin kovasti toivotaankin. Jos näissä maissa päästään vaalien myötä jonkinlaiseen monipuoluejärjestelmään, se on jo itsessään vallankumouksellinen asia.
Arabimaiden tilanne kartalla. Klikkaa kuvaa, näet kartan suurempana. Grafiikka Hannu Kyyriäinen.
Arabimaiden kuohunnoissa on ollut paljon yhtäläisyyksiä. Samat iskulauseet ovat kulkeneet aallon lailla mielenosoituksesta toiseen: vapaus, tasa-arvo ja ihmisarvo. Taloudellisen ahdingon, työttömyyden ja epätasa-arvon aiheuttama raivo on kohdistunut ensisijaisesti valtion yksivaltaisia johtajia kohtaan.
Toinen yhteinen nimittäjä ovat olleet diktaattoreiden pojat. Niin Libyassa, Egyptissä, Jordaniassa, Syyriassa kuin Jemenissä valtaa on yritetty siirtää tai on vasta siirretty seuraavalle sukupolvelle, entisten johtajien pojille. Eikä se ole sujunut kitkatta. Moni isä nautti aitoa kansansuosiota ja kunnioitusta. Pojilla vastaavaa legitimiteettiä ei ole ollut. Monessa palatsissa pojat ovat myös lakaisseet ulos isien uskollisia, pitkäaikaisia neuvonantajia; se on kartuttanut vaikutusvaltaisien vihamiesten joukkoa.
Myös taloudellisesti maat ovat samankaltaisia.
”Ne ovat maita, joissa hunajaa valutetaan ylhäältä alaspäin”, Heidi Huuhtanen kuvailee. Hän vastaa Crisis Management Initiative CMI -järjestön Lähi-idän ohjelmasta.
Useimmissa läntisissä demokratioissa valtio joutuu keräämään tulonsa veroina kansalta ja antamaan vastineeksi poliittisia oikeuksia. Useimmissa arabimaissa valtio on puolestaan saanut tulonsa vaivatta ulkoapäin – moni saa sen öljystä, Egypti Suezin kanavasta ja suorana tukena Yhdysvalloilta. Syyrian rakenteet syntyivät pitkälti Neuvostoliiton tuella ja öljystä. Näin valtion ei ole juuri tarvinnut kerätä kansalta veroja, päin vastoin. Valtio on voinut valuttaa vaurautta alaspäin aina sopivasti katsotun määrän, jotta kansa on pysynyt rauhallisena.
”Niin kauan kuin hunajaa on riittänyt.”
”Tämä on luonut syvälle juurtuneen rakenteen, jossa lojaalius ja samastuminen suuntautuvat aina ylöspäin”, Huuhtanen kuvailee.
Vaikka runsaan puolen vuoden aikana Arabimaissa on nähty suurta kuohuntaa ja dramaattisia lähtöjä, yhtäkään vallankumousta ei alueella ole tapahtunut. Jos ja kun Muammar Gaddafin Libya kaatuu, Libyasta tulee ensimmäinen.
Todellisessa vallankumouksessa kaatuu koko järjestelmä – kuten Itä-Euroopassa kommunismin päättyessä tai Iranissa Ajatollah Khomeinin noustessa valtaan 1979. Vallankumouksessa pääpuolue yleensä lakkautetaan kokonaan.
”Nyt arabimaissa ei ole kyse vielä edes demokratisaatiosta vaan vasta vapauksien kasvusta”, Heidi Huuhtanen muistuttaa.
Lisää Libyan ja muiden arabimaiden tilanteesta SK:ssa 34/2011 (ilm. 26.8.).