Kanava: Venäjän perusluonne ei muutu, vaikka Putinin tilalle tulisi kuka tahansa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut monet ounastelemaan, että kysymys on yhden henkilön – Vladimir Putinin – virhearviosta, joka väistämättä johtaa vastarintaan ja kumoaa hänen valtansa. Historiaan nojaavat arviot vahvistavat tällaista ymmärrystä sekä valloituspolitiikan taus­tasta että sen todennäköisestä kaatumisesta.

Sosiologinen näkökulma antaa kuitenkin – lännen näkökulmasta – vähemmän optimistisen kuvan venäläisen yhteiskunnan sietokyvystä.

Risto Alapuro toteaa kirjassaan Vallankumouksessa. Moskovan päiväkirjat 1990–1991 (Vastapaino 2021) jotenkin lannistuneesti, että sosiaaliset verkostot, joita hän ja hänen tutkimusryhmänsä olivat tunnistaneet Pietarissa 1990-luvulla, olivat kansalaisille välttämättömiä sekä arkielämän että hyvinvoinnin kannalta. Mutta ei niistä ole sellaisten sosiaalisten liikkeiden pohjaksi, joita politiikka tarvitsee demokraattisessa yhteiskunnassa.

Verkostoja tarvittiin henkilökohtaisten ihmiskontaktien lisäksi jokapäiväisten hankintojen tekemiseen ja moniin käytännön asioihin. So­siaaliset siteet kietovat kansalaisia yhteen keittiön pöydissä ja arkielämän touhuissa. Ne mahdollistavat myös poliittisen keskustelun, mutta mielipiteiden kantavuus rajoittuu verkostojen yksityiseen piiriin.

Samaan kiinnittää huomiota nobelistikirjailija Svetlana Aleksijevitš, jonka teos Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi 2022) perustuu hänen tekemiinsä haastatteluihin Venäjällä ja muualla entisessä Neuvostoliitossa. Mukana on kaiken ikäisiä ja hyvin erilaisia ihmisiä, joista vanhimmat muistelevat vanhempiensa ja isovanhempiensa kertoman perusteella neuvostoaikoja 1920-luvulta Stalinin vainoihin.

Talkootyö sosialistisen valtion rakentamiseksi oli heille ollut innostavaa ponnistelua tasa-arvoisen ja puutetta vailla olevan tulevaisuuden puolesta. Siihen ei tarvittu mitään yhteisöjä tai liikkeitä; neuvostovaltio sinänsä oli liike. Uhrau­tuvasta työstä palkittiin mitalein, eikä valtion vihollisten kohtelu ilman oikeudenkäyntejä tuntunut epäoikeudenmukaiselta. Keskusteluja politiikasta käytiin silloinkin keittiöissä ja työpaikkojen toveripiireissä, kokouksissakin, mutta kannanotot jäivät yksityisiksi.

Päätökset tulivat keskuksesta ja niillä oli Puolueen siunaus. Ankarimpina vainon aikoina mielipiteitä ei uskaltanut ilmaista edes keittiön pöydissä. Rankaisutoimet kohdistuivat satunnaisesti kehen milloinkin, ei vain tunnistettuihin väärämielisiin, luokkavihollisiin tai vastarintaryhmiin.

Alapuron ja Aleksijevitšin kuvaukset tuovat esiin, miten isotkin mielenosoitukset saivat tukijoita monenlaisista syistä. Kommunistien elokuussa 1991 järjestämä vallankaappaushanke sai sekin vastustajia satunnaisesti yksityisten mielipiteiden perusteella. Vain joidenkin rajattujen ongelmien ympärille rakentui järjestynyttä vastarintaa, mutta se uhkasi valtarakenteita vain vähän. Tämä on yksi syy siihen, miksi valtion yritysten yksityistäminen kävi niin nopeasti ja kaoottisesti.

Boris Jeltsinin ja Mihail Gorbatšovin valtataistelua oli vaikea hahmottaa siksi, ettei kummankaan tukijoukkoja yhdistänyt oikein mikään. Valtio oli Neuvostoliitossa ja on edelleen Venäjällä enemmän kuin hallintokoneisto ja puoluetaistelun kenttä. Se on ainoa side, joka pitää kansakuntaa koossa.

Yhteiskuntasopimuksen on katsottu velvoittavan sekä kansaa että hallitsijaa

Valistuksen yhteiskuntatieteilijät ponnistelivat kehittääkseen vaihtoehtoa poliittisen yhteiskunnan teorialle, joka oli vallitseva ajattelutapa 1600-luvun Euroopassa. Sen mukaan yhteiskunnat pysyvät koossa ja toimintakykyisinä valtion auktoriteetin turvin.

Thomas Hobbesin mukaan kenelläkään ei ole luonnollista oikeutta tyydyttää omia tarpeitaan muiden kustannuksella. Muun muassa tästä syystä yhteiskunnissa syntyy ristiriitoja, joiden hallitsemiseksi kansalaisten on luovutettava keskinäisellä sopimuksella osa itsenäisyydestään yksinvaltiaalle.

Sopimus koskee kaikkia ja on rikkomaton, sillä jos jotkut eivät sitä noudata, se menettää merkityksensä yhteiskuntarauhan turvana. Monarkki on kaikkivaltias, Hobbesin sanoin kuolevainen jumala. Hän voi erehtyä ja usein erehtyykin, mutta hän ei voi rikkoa lakia, sillä hän on laki. Yksinvaltiaaseen kohdistuu kunnioitusta, sillä hän edustaa koko yhteisöä sen poliittisena symbolina, ei vain järjestystä ylläpitävänä tuomarina.

Rousseau käänsi Hobbesin yhteiskuntasopimuksen niin päin, että kansalaiset tekevät sen hallitsijan kanssa velvoittaen tätä toteuttamaan kansan tahtoa. Jos hän ei niin tee, kansa voi erottaa hänet. Lain voima ei ole peräisin hallitsijasta vaan kansasta. Rousseaun sopimusajattelu on yhtä ankaraa kuin Hobbesinkin, sillä lakiin kirjattu kansan tahto sitoo kaikkia, ja jos joku ei sitä noudata, hänet erotetaan yhteisöstä ja häntä kohdellaan sen mukaisesti, jopa väkivaltaa käyttäen.

Sekä Hobbesin että Rousseaun versio valtiokeskeisestä yhteiskunnan järjestyksestä sopii Venäjään, mutta on ristiriidassa modernin sosiologian lähtökohtien kanssa.

Risto Kangas on osoittanut väitöskirjassaan (2001), että valistuksen yhteiskuntatieteilijät esittivät yhteiskunnan järjestyksen ongelmaan ratkaisuja, jotka eivät alista kansalaisia valtion kurinpidolliseen ja oikeudelliseen valtaan. Teollisen yhteiskunnan työnjako ja eriytyminen laajensivat kaupan ja muun vuorovaikutuksen käsittämään toisiaan tuntemattomia ihmisiä maailmanlaajuisesti.

Vuorovaikutuksen perustana oli valistunut itsekkyys eli tietoisuus siitä, että petos ja väkivalta kostautuvat eivätkä sen vuoksi kannata. Mutta esimerkiksi Adam Smith on huomauttanut, että keskinäinen luottamus ja yhteiskunnallinen järjestys edellyttävät lisäksi syvempää oikeudenmukaisuuden ja toisten kunnioittamisen tajua.

 Vastaavasti toisten onni tekee meidät iloisiksi, ei siksi, että hyötyisimme siitä, vaan siksi, että mielikuvissamme muodostamme käsityksen tuon onnen kokemisesta.

Muutkin valistuksen yhteiskuntateoreetikot kehittivät käsitteitä ja ajatuksia, joiden mukaan laajojen yhteiskuntien olemassaolo ja toiminta edellyttävät oman edun tavoittelemisen lisäksi myös muita, valtion kurinpidosta riippumattomia sosiaalisia siteitä. Mikko Tolonen on osoittanut väitöskirjassaan (2013), että Bernard Mandevillen teos Fable of the Bees sisältää hienon analyysin itsekunnioituksesta (self-liking). Jos muiden hyväksyntä tukee sitä, se toimii ihmisten yhteistoiminnan perustana hillitsemällä oman edun tavoittelusta (self-love tai self-interest) syntyviä ristiriitoja. Moderni yhteiskunta tarvitsee oikeus­laitosta (siis valtiota) ratkomaan eturistiriitoja sekä sivistyslaitoksia (institutions of politeness) kehittämään ja ylläpitämään keskinäistä kunnioitusta ja huomaavaisuutta.

Sosiologian klassikot 1800-luvun puolivälistä alkaen kärjistivät tämän ajatuksen niin, että valtio on tarpeellinen myös modernissa kaupallisteollisessa yhteiskunnassa, mutta pikemminkin yhteiskunnallisen järjestyksen seuraus kuin sen syy. Karl Marx tunnetusti oletti, että valtio, politiikka ja ideologia ovat taloudellisen perustan ylärakenteita ja niiden muoto ja sisältö selittyvät tuotantosuhteista käsin. Emile Durkheim oli sitä mieltä, että valtio edellyttää yhteisössä vallitsevia solidaarisuussiteitä, mutta ei itse kykene sellaisia luomaan (Kangas 2001, s. 270).

Talcott Parsons kirjasi näkemyksen nykysosiologian perusopiksi 1930-luvulla toteamalla Hobbesin valtiokeskeisestä sopimusteoriasta, että ”tämä ei ole se ratkaisu, jota [omassa työssäni] olen kiinnostunut edistämään” (1937). Yhteiskunta ei ole sama kuin valtio, eikä hyvinvointivaltion käsitettä voi korvata sanalla hyvinvointiyhteiskunta.

Venäjä haastaa sosiologian käsitykset modernista yhteiskunnasta

Alapuron ja Aleksijevitšin kirjat antavat viitteitä siitä, että Venäjä ja sen aikoinaan hallitsema Neuvostoliitto sopivat huonosti sosiologian kuvaan modernista yhteiskunnasta, jota hallitsevat oman (ryhmän) edun tavoittelu ja sitä hillitsevä hyvätapaisuus ja toisten huomioon ottaminen.

Pikemminkin ne noudattavat sitä yhteistoiminnan mallia, jota saksalainen valtio- ja oikeusteoreetikko Carl Schmitt on kutsunut poliittiseksi (2015). Poliittisen siteen ydin on hänen mukaansa erottelu ystävän ja vihollisen välillä. Mielipiteitä yhteisten asioiden hoitamisesta voi olla monia, mutta vasta kun ne jäsentyvät eroiksi meidän ja muiden välillä, niistä tulee poliittisia jakoja, jotka synnyttävät ryhmien välisiä ristiriitoja.

Kun poliittiset jaot asettuvat kansakuntien välisiksi ristiriidoiksi, niiden sisältö menettää merkitystään yhteisöön kuulumisen kustannuksella. Päinvastoin kuin Durkheim ajatteli, valtiosta itsestään tulee solidaarisuusside, vieläpä niin voimakas, että sen puolesta ollaan valmiita hyväksymään kuolema ja kidutus hintana siihen kuulumisesta – ja kiduttamaan ja tappamaan vihollisia, olivatpa nämä sitten vihollisvaltioiden tai oman maan kansalaisia eli ”kansanvihollisia”.

Alapuron kummastelu siitä, että Neuvostoliiton hajoaminen ei näyttänyt hahmottuvan minkäänlaisten solidaarisuuksien väliseksi kamppailuksi, dokumentoi hienosti hämmennystä, joka syntyi kun poliittinen side äkkiä katkesi. Alapuro kirjoittaa jälkisanoissaan: ”Ytyä ei ollut sen enempää vanhan systeemin puolustajissa kuin sen vastustajissa. […] Jeltsinin Venäjä nousi voittajaksi ilman Venäjän väestön tai kansalaisyhteiskunnan laajamittaista mobilisaatiota tai kapinaa.”

Kommunistinen puolue ei enää edustanut valtiota, ja Gaidarin uudistukset riistivät siltä nopeasti myös taloudellisen vallan oligarkeille ja kansainväliselle pääomalle. Rosvokapitalismi ei tarvinnut valistuneen itsekkyyden periaatetta eikä sivistynyttä toisten kunnioittamista. Solidaarisuuksiin perustuvia liikkeitä ei ilmestynyt poliittisten ryhmien ja ideologioiden alarakenteiksi.

Aleksijevitšin kauemmas menneisyyteen ulottuva näkökulma antaa tähän kysymykseen valaisua. Neuvostovalta nojasi Venäjän jo ennestään valtiokeskeiseen yhteiskuntajärjestelmään, kuten on usein muuallakin todettu, vaikkapa Mauno Koiviston kirjassa Venäjän idea (Tammi 2001). Tämä selittää, miksi sosialismi ensimmäisenä toteutui maassa, joka oli hädin tuskin irtautunut maaorjuudesta ja jonka teollistuminen oli vasta alkamassa.

Neuvosto-oppien mukaanhan sosialismin piti olla ratkaisu kypsän kapitalismin ristiriitoihin ja kommunismin lopettaa se kokonaan. Tie ”aasialaisesta tuotantotavasta”, johon Marx toisinaan viittasi alkuperäisenä kommunismina, ei niiden mukaan johda suoraan neuvostososialismiin. Stalin kielsi tämän selityksen, oletettavasti siksi, että aasialaiseen yhteisomistukseen liittyi myös aasialainen despotismi. Tsaarin yksinvallan ja neuvostohallinnon jatkuvuuteen viittaamisesta, vaikka vasemmistolaisestakin, tuli virallisesti osa kansainvälistä antikommunismia.

Aleksijevitšin teoksen muistelijat kuvaavat, miten puolueen edustajat astuivat tsaarin byrokraattien tilalle johtamaan uuden neuvostoyhteiskunnan rakentamista. Samalla valtiosta tuli poliittinen side, joka työnsi syrjään yhteiskunnan muut solidaarisuudet. Siihen kuuluivat symbolit, kuten liput, mitalit, seremoniat, myytit Venäjän kansan alkuperästä ja ideologisesta perinteestä sekä johtaja puolueorganisaatioineen. Siihen kuuluivat myös haaveet, kuten Neuvostoliiton talkooteollistuminen ja utopistinen tasa-arvo. Kaaderit rakensivat innolla uutta yhteiskuntaa ottaakseen kiinni teollistuneen Euroopan, ja osittain onnistuivatkin. Liikuttavia ovat myös lapsuuden muistot lokakuun vallankumouksen vuosipäivistä ja myöhemmin voiton päivän juhlista Punaisella torilla sekä suvun ja ystävien kesken.

Haaveiden ja symbolien kääntöpuolena oli sisäisten vihollisten tuhoaminen. Stalinin vainoissa oli epäilemättä kysymys poliittisten haastajien nitistämisestä, vainoharhaisuudestakin. Aleksijevitšin kuvaukset kuitenkin vahvistavat käsitystä, että niillä oli toinenkin vihollinen. Ne mursivat sosiaalisia siteitä, jotka olisivat voineet uhata valtion voimaa.

Neuvostovaltio ei ainoastaan korvannut laajan yhteiskunnan edellyttämiä vuorovaikutuksen periaatteita vaan aktiivisesti murskasi ne. Vainot tuhosivat miljoonien tavallisten ihmisten elämän juuri kun Saksan uhka alkoi näyttää ilmeiseltä eli vuosina 1936–1939 ja juuri siellä missä puolustustahtoa ja -kykyä olisi tarvittu, eli Venäjän luoteis-, länsi- ja eteläosissa. Urkinta- ja ilmiantojärjestelmä, mielivaltaiset tuomiot, leiritykset ja karkotukset osuivat paikallisyhteisöjen luottamus- ja solidaarisuussuhteisiin. Tilalle asetettiin viholliskuvia, valtion symboleja sekä etuoikeuksia, jotka osoittivat kansalle, miten uskollisuus valtiolle tuottaa menestystä ja valtaa.

Vauvaikäisenä leirille äitinsä mukana joutunut nainen kertoo, miten lapset erotettiin äideistään kolmevuotiaina. Lastenkodissa Kazakstanissa kuri oli ankara ja lapset pantiin kirjoittamaan kirje ”parhaimmalle toverille, kaikkein rakkaimmalle johtajalle Stalinille”. Ilmiannot ja rangaistukset jatkuivat sodan ajan ja sen jälkeenkin. Neuvostoliittoon liitetyillä alueilla niihin yhdistyivät pakkolunastukset ja venäläistämistoimet.

Aleksijevitšin kuvaukset kansalaisyhteiskunnan tuhoamisesta ovat hurjimmillaan, kun ne kertovat ilmiannoista, yöllisistä kotietsinnöistä, kidutuksista ja katoamisista, jotka aiheuttivat katkeruutta ja vihaa sukulaisten, naapurien ja puolue- ja työtoverien kesken. Kirjassa on järkyttäviä tarinoita paikallisyhteisöjen murskaamisesta myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Abhasiassa, Etelä-Ossetiassa ja Tadzikistanissa 1991–1993 sekä Georgiassa 2008 käydyistä sodista kerrotaan, miten ensin tulivat nuoret sotaa kokemattomat ja huonosti koulutetut pojat ryöstämään, raiskaamaan, tappamaan ja tuhoamaan  – ja kuolemaan. Sitten vasta saapuivat varsinaiset sotilaat perustamaan valvontaelimiä, toteuttamaan karkotuksia ja hävittämään valtion vihollisia. Tarinat ovat toki tarinoita, mutta niissä ilmenee joka tapauksessa kirjailijan näkemys siitä, miten poliittis-sotilaallinen voima kukistaa ja korvaa muut yhteisöllisyyden muodot.

Diktatuurit ovat sotaisia, koska poliittisina yhteisöinä ne tarvitsevat ulkoista vihollista

Venäjä on siis poliittinen yhteiskunta, jossa sosiaaliset rakenteet eivät ole päässeet kehittymään, yhtäältä siksi, että kapitalismin muodostuminen jäi vajaaksi ja valtiosta riippuvaksi; toisaalta siksi, että Neuvostovaltio peri tsaarinvallan hallintokulttuurin ja tuhosi nuo rakenteet missä niitä muodostui, usein väkivalloin.

Venäjä ei siis ole pelkkä idea. Varmasti pitää paikkansa se jatkuvuus tsaarin Venäjän ja neuvostoyhteiskunnan hallintotapojen välillä, jota Koivistokin  kuvaa. Venäjä on kuitenkin myös esimerkki yhteiskuntamuodostumasta, jonka ensisijainen ylläpitävä rakenne on valtio.

 Sosiologi Jacques Donzelot esitti teoksessaan sosiaalisen synnystä (1984), että niin demokraattiselta kuin Rousseaun tasavaltalaisuus aluksi näyttääkin, sekin on autoritaarinen ja valtiokeskeinen näkemys yhteiskunnan järjestystä ylläpitävistä rakenteista. Rousseaun tasavaltaoppi ei myöskään salli yhteisöllisiä solidaarisuuksia, joiden se katsoo heikentävän kansan yleistahdon toteutumista. Tasavalta saa totalitaarisen luonteen, josta syystä filosofi, liberaalin demokratian puolustaja Karl Popper on todennut, että Rousseaun ajattelu on ollut ”yksi turmiollisimmista yhteiskuntafilosofian historiassa” (1956). Vasta sosiologien, erityisesti Emile Durkheimin teesit sosiaalisten rakenteiden ensisijaisuudesta suhteessa valtioon mahdollistivat ajatuksen edustuksellisesta ja moniarvoisesta demokratiasta.

Claude Lefort on arvioinut, että Stalinin kausi edusti juuri rousseaulaista totalitaarista tasavaltaoppia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Lefortin tulkinta ei aivan osu kohdalleen. Rousseaun tasavaltamallissa keskeisellä sijalla on nimittäin lainsäädäntö ja sen toimeenpano kansan valtuuttamien viranomaisten (magistrates) toimesta.

Neuvostovalta ei tällaisista juuri ole piitannut. Vielä vähemmän niillä on merkitystä Putinin diktatuurissa. Se on johdonmukaisesti nitistänyt valtion ja kansalaisten väliin muodostuvat solidaarisuussiteet myrkyillä, murhilla ja vankiloilla, sillä seurauksella, että vastarinnan edellytyksiä ei juuri ole.

Alapuro tulkitsee, että Pietari Suuren pyrkimykset länsieurooppalaisen mallin mukaiseen absoluuttiseen yksinvaltaan synnyttivät ohuen kerroksen tsaarin ehdoilla valtiovaltaa käyttäviä ihmisiä. Samalla ne ylläpitivät kansankulttuurin maagista käsitystä pyhitettyihin sukujuuriin perustuvasta vallasta, joka ei siedä vallanjakoa. Keskitetylle valtajärjestelmälle epälojaalit ryhmittymät määrittyvät ”kansanvihollisiksi”.

Kahtiajako poliittisen eliitin ja kansankulttuurin maagisen valtakäsityksen välillä säilyi lokakuun 1917 vallankaappauksessa ja sen jälkeen. Kun hallitseva klaani oli menettänyt pyhyytensä, kommunistinen johto muutti ideologiaa, mutta itse valta organisoitui edelleen perinteisen kaksijakoisen poliittisen kulttuurin mukaan, vain uusin valtiollisin symbolein. Lainsäädäntö ja sen toimeenpano eivät saa valtuutusta suoraan kansalta kuten rousseaulaisessa tasavallassa, vaan Puolueelta/valtiolta ja sen johdolta, siis yksinvallalta Hobbesin tarkoittamassa mielessä.

Valtion sota yhteiskuntaa vastaan on julmaa ja raakaa. Poliittinen yhteisö perustuu arkaaiseen ystävän ja vihollisen vastakkaisuuteen, jossa vihollinen asettuu ihmisyyden ulkopuolelle, ja vastaavasti ystävä uhriksi, jonka kärsimysten hyvittäminen edellyttää kostoa. Loukkauksilla ei ole yhteistä mittaa eikä niistä voi säätää lailla ja päättää oikeudessa. Ystävän ja vihollisen katkera suhde tulee itsensä sisällöksi eikä sitä sovita neuvoteltavissa oleva etu vaan kunnia, jolla ei ole kohtuullista määrää. Poliittista sidettä ei voi argumentoida kumoon, ja katkeamisen sijasta sillä on taipumus korvautua uusilla johtajilla, ­seremonioilla ja symboleilla.

Valistunut itsekkyys on heikko kunnian vastus­taja, koska se ei uhraudu eikä hyvitä vaan etsii oma etuaan ja edellyttää, että muutkin tekevät niin. Se noudattaa kohtuutta ja odottaa vastavuoroisuutta. Vielä enemmän vastavuoroisuutta edellyttää itsekunnioitus ja sen vastinpari myötäeläminen muiden vastoinkäymisten ja menestyksen kanssa.

Valtion ja yhteiskunnan ristiriita ei tietenkään koske yksin Venäjää. Kaikissa sodissa kuuluminen poliittiseen yhteisöön tuppaa ylittämään sosiaaliset ja taloudelliset solidaarisuudet. Ja kyetäkseen pitämään yliotteensa niitä vastaan poliittinen side tarvitsee ulkoista vihollista. Siksi diktatuurit ovat herkempiä sotimaan kuin demokratiat.

Neuvostoliitossa valtion yliote yhteiskunnasta riitti pitämään kurissa sosiaaliset liikkeet, jotka vaikuttivat ratkaisevasti läntisen Euroopan kehittymiseen 1900-luvun alkupuolella. Näistä kaksi tärkeintä eli työväenliike ja kansallisuusaatteen ympärille rakentuneet ”vanhan uuden keskiluokan” eli nousevan sivistyneistön yhteisöt kanavoitiin tukemaan neuvostotasavaltojen liittoa, kun ne muualla Euroopassa päinvastoin enimmäkseen johtivat monikansallisten keisarikuntien hajoamiseen pienten kansallisvaltioiden tieltä. Muutkin sosiaaliset liikkeet – raittius, naisasia, nuoriso, kasvatus ja uskonnolliset kansanherätykset – tukivat eurooppalaista puoluemuodostusta sen lisäksi, että ne saivat aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia. Neuvostoliitto joko torjui ne kokonaan tai kaappasi ne vahvistamaan keskusvallan valtioisänmaallisuutta.

Yhteiskunnan heikkous valtiota vastaan ei voi poistua nopeasti eikä ilman poliittisen eliitin myötävaikutusta. Pohjoismaissa hallitsijat asettuivat alun perinkin kansan puolustajiksi ja kansankirkon johtajiksi. Kansanliikkeet muodostivat pohjan poliittisille puolueille, joita johtamaan kansallinen älymystö ja virkaeliitti luontevasti asettuivat. Venäjällä sekä älymystö että virkakoneisto ovat sen sijaan olleet pääsääntöisesti lojaaleja valtiolle mutta eivät kansalle. Vaikka kilpailevia valtakeskuksia muodostuisi, ne tuskin kykenisivät kovin nopeasti muuttamaan Venäjän poliittisen yhteiskunnan luonnetta. Poliittisen siteen ylläpito vaatii edelleen vallan keskittämistä, ulkoisia vihollisia, sisäistä uhrautumista, symboleja, myyttiä suurvallan asemasta sekä haavetta sen palauttamisesta riistetyn tilalle.

Näistä elementeistä on vaikea luopua, tuli Putinin tilalle millainen valtahovi tahansa. Siksi Venäjä ei hajoa, ei ainakaan pitkään, pitkään aikaan. 

Pekka Sulkunen on Helsingin yliopiston sosiologian professori.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.