Kauhea naapuri
Suomella ei ehkä ole erityissuhdetta Venäjään, mutta monella suomalaisella kyllä on. Niin myös esseisti Tommi Melenderillä.
Yhdeksänkymmentäluku oli hyvä vuosikymmen, mutta tuntuu kuin siitä olisi kulunut todella kauan. Näin kirjoittaa amerikkalainen esseisti Chuck Klosterman teoksessaan The Nineties.
Minäkin muistelen 1990-lukua valoisana aikana, vaikka sen alkupuolella Suomea koetteli lama.
Kylmä sota oli päättynyt, Itä-Euroopan maat vapautuneet kommunistisesta diktatuurista. Janajevin juntan viinanhuuruinen vallankaappausyritys vuonna 1991 osoittautui neuvostovallan viimeiseksi kuolinkouristukseksi.
Uskoin, että vapaus ja demokratia viitoittaisivat tien uudelle vuosituhannelle. Uskoin, että autoritaarisuus ja fanatismi jäisivät menneeseen maailmaan.
Kun ahtaat realiteetit väistyisivät, politiikka ei olisi enää mahdollisen taitoa. Siitä tulisi mahdollisuuksien taidetta.
Muistan, kuinka istuin opiskelijakavereideni kanssa oluella miettimässä, tuleeko uudesta Venäjästä joskus EU:n jäsen. Boris Jeltsinin taustajoukoissa vaikutti länsimielisiä liberaaleja, ja pidimme selvänä, että he edustavat tulevaisuutta, vaikka Jeltsin itse ei edustaisikaan.
Nyt nuo keskustelut tuntuvat hävettävän naiiveilta. Jeltsinin seuraaja Vladimir Putin vei Venäjän tulevaisuuden sijasta menneisyyteen, palautti sen vanhoille sijoilleen Euroopan ja Aasian väliin.
1990-luvun edistyksellisen optimismin taustalla vaikutti kuvitelma ajatusten vapaakaupasta, jossa liberaali demokratia veisi voiton.
Talouskasvu synnyttäisi Venäjällekin vapautta ja vaurautta janoavan keskiluokan, eikä se alistuisi autoritaariseen komentoon, vaan valitsisi liberaalit arvot ja avoimen yhteiskunnan.
Parempi historian tuntemus olisi paljastanut tällaisen tulevaisuudenkuvan haihatteluksi. Maailmansotien välillä keskiluokka asettui innokkaasti tyrannien ja diktaattorien taakse.
Venäläisessä keskiluokassa muhii varmasti tyytymättömyyttä Putinia kohtaan, mutta se ei vielä tarkoita liberaalidemokratian haikailua.
Pääministerinä 1990-luvun alussa toiminut Jegor Gaidar moitiskeli vuosituhannen vaihteessa niitä, jotka tivasivat, kenen vika on, että Venäjä loittonee lännestä. Ei Venäjä koskaan niitannut itseään lännen kylkeen. Se on aina ollut oma sivilisaationsa.
Elin lapsuuteni syvimmän suomettumisen aikana. Minulle kehittyi erityissuhde Neuvostoliittoon.
Neuvostoliitto ei ollut tavallinen maa, kuten toinen naapurimme Ruotsi. Se oli vieras ja pelottava, vaikka televisiossa tylsän näköiset sedät tummissa puvuissa ja isoissa silmälaseissa kertoivat, että maidemme välillä vallitsee ystävyys.
Tiesin, että Neuvostoliitolla on ydinaseita, joilla voisi tuhota maapallon. Tiesin, että Neuvostoliitolla on paljon tykkejä, panssarivaunuja ja hävittäjiä. Niitä se esitteli voiton päivän paraateissa Punaisella torilla.
Molemmat vaarini olivat sotineet Neuvostoliittoa vastaan. Toinen heistä haavoittui vihollisen luodista, toinen tupsahti suoraan puna-armeijan sotilaan eteen metsäpolulla ja ehti onnekseen vetää liipaisimesta ensin.
Kun olin kymmenvuotias, sukulaismiehet vannottivat minua käymään armeijan, koska isänmaata pitäisi puolustaa, jos Neuvostoliitto hyökkää.
Mauno Koivisto kirjoitti teoksessaan Venäjän idea (Tammi, 2001), että venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu: ”Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa.”
Samanlaisia ajatuksia pyörittelin mielessäni varhaisteininä, vaikka en osannutkaan muotoilla niitä yhtä elegantisti kuin presidentti. Jos Neuvostoliitto katsoisi asiakseen miehittää Suomen, se takuulla vyöryisi itärajan yli.
Erityissuhteeni Venäjään selittää sen, miksi minusta ei tullut pasifistia. Vihaan väkivaltaa, mutta katson sen tietyissä tilanteissa oikeutetuksi. Jos minua uhataan kadulla enkä pääse tilanteesta irti puhumalla, olen valmis puolustautumaan. Jos maatani uhkaa vieras valta eivätkä neuvottelut auta, kannatan aseisiin tarttumista.
YYA-sopimus muodosti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakiven. Kun kuuntelin, mitä poliitikot puhuivat siitä televisiossa ja mitä aikuiset kotioloissa, opin, että politiikan kieli on monikerroksista. Samat sanat tarkoittavat eri asioita riippuen siitä, kuka ne lausuu ja missä yhteydessä.
Ymmärsin, että Suomen pitää kaikin keinoin välttää sellaista tilannetta, jossa Neuvostoliitto vaatii saada auttaa meitä. Se olisi kuolemaksi.
Lähipiirini aikuiset eivät luottaneet YYA-sopimukseen, mutta Kekkoseen he luottivat sitäkin enemmän. Jos Neuvostoliiton kanssa puhkeaisi kriisi, Kekkonen matkustaisi Moskovaan juomaan vodkaa ja laulamaan kansanlauluja Brežnevin kanssa. Lopuksi paiskattaisiin kättä ja sovittaisiin, että kriisi oli pelkkä väärinkäsitys.
Koiviston aikana jännitteet lientyivät, kun Neuvostoliitossa vaihtuivat johtajat. Mihail Gorbatšov laittoi vanhoilliset syrjään ja alkoi uudistaa järjestelmää.
Varsin pian kävi selväksi, että hän ei siinä onnistuisi, mutta länsimaisesta näkökulmasta oli suotavaa, että hän saisi jatkaa epäonnistumistaan mahdollisimman kauan. Vaarana olisi kovan linjan kommunistien paluu, eikä uhka ollut tuulesta temmattu, kuten Janajevin juntta myöhemmin osoitti.
Vieraillessaan 1980-luvun lopussa Helsingissä Gorbatšov tervehti puolueetonta Suomea. Se oli suuri hetki. Kekkonen ja muut ulkopolitiikan veteraanit olivat vuosikaudet taistelleet siitä, että tuo yksi sana saisi neuvostojohdon hyväksynnän.
Gorbatšovin vierailun aikaan en enää pelännyt Neuvostoliiton hyökkäystä. Olin pujahtanut viisastelevan ylioppilaan rooliin ja kyseenalaistin sukuperintönä saamani antikommunismin ja neuvostovastaisuuden.
Paasasin sormi pystyssä, että eivät länsimaat niin kauheasti poikkea Neuvostoliitosta. Molemmat kompensoivat kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien puutteen elintason nousulla ja turvaavat yhteiskuntarauhan piiloväkivaltaisilla konsteilla. Erona on vain se, että länsimaissa elintaso nousee nopeammin ja järjestelmä käyttää vähemmän väkivaltaa.
En muistele tuon ajan yhteiskunnallisia analyysejäni ylpeänä.
Neuvostoliitto oli roistovaltio. Stalinin hirmuhallinto vangitsi maan lahjakkaimmat ihmiset, Nobel-tason tieteen ja taiteen tekijät, ja tappoi heidät tai sulki vankileireille. Eivätkä myöhemmätkään neuvostojohtajat suuria humanisteja olleet. He jatkoivat valtiojohtoista terroria, vähemmän verenhimoisesti vain.
Kirjassaan Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo, 2018) Masha Gessen muistelee äitiään, joka 1970-luvun lopussa vertasi kotimaataan Hitlerin Saksaan. Jos ulkopuoliset olisivat kuulleet moista puhetta neuvostokansalaisen suusta, seuraukset olisivat olleet karmeat.
Gessenin vanhemmat eivät uskoneet Neuvostoliiton hajoavan, joten heille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin paeta Yhdysvaltoihin.
Suomessakin neuvostojärjestelmän vertaaminen kolmanteen valtakuntaan olisi synnyttänyt raivoisaa paheksuntaa. 1970-luvulla oli maan tapa ummistaa silmät Neuvostoliiton pimeiltä puolilta. Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaiseminen peruuntui, kun Kekkonen ja pääministeri Kalevi Sorsa puuttuivat asiaan.
Omanlaisensa kauheuden neuvostojärjestelmään toi väkivallan sattumanvaraisuus. Natsi-Saksassa elämä oli helvettiä lähinnä juutalaisille, kommunisteille ja homoseksuaaleille, mutta Neuvostoliitossa rautoihin saattoi joutua kuka tahansa.
Jos jonkun vessassa haisi liian hyvältä, se oli merkki porvarillisesta elämäntyylistä, ja seurauksena oli passitus kauhujen paikkaan Siperiaan.
Edes puhdasoppisimmin puolueen ideologiaa noudattaneet eivät säästyneet sortokoneiston mielivallalta.
Stalinin aikana puoluepampun virka oli maailman vaarallisimpia ammatteja, koska rivejä harvennettiin säännöllisesti. Eilen olit vallankumouksen sankari, tänään olet vastavallankumouksen kätyri ja ulkovaltojen agentti.
Yhdelläkään toisella maalla kuin Suomella ei ole niin totaalisesti toisistaan poikkeavia naapureita kuin Venäjä ja Ruotsi. Venäjän lähimenneisyys on täynnä ruumiiden löyhkää, Ruotsin lähimenneisyys tuoksuu puhtaalta pyykiltä ja tuoreilta mansikoilta.
Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten talouskasvu loi länsinaapurissamme edellytykset sosiaalidemokraattiselle onnelalle. Samanlaista hyvinvoinnin ja tasa-arvon yhteiskuntaa ei ole syntynyt muualla maailmassa.
Jos pyytäisimme ulkoavaruuden olentoa arvaamaan, kumpaa naapurimaata valveutunut suomalainen nuoriso ihaili 1970-luvulla, mitäköhän hän vastaisi?
Syntymävuoteni suojeli minua taistolaisuudelta, mutta jos olisin tullut tähän maailmaan 1950-luvulla, olisin herkässä iässä saattanut haksahtaa liikkeen houkutuksille. Viisastelevat ylioppilaat ovat alttiita luulemaan massapsykoosia joukkovoimaksi.
En tiedä, onko enemmän farssia vai tragediaa se, että riiston ja sorron aiheuttamiin vääryyksiin havahtuneet nuoret valitsivat johtotähdekseen vanhuudesta, alkoholismista ja kognitiivisten kykyjen heikkenemisestä kärsivien Kremlin ukkojen johtaman hirmuhallinnon.
Samaan aikaan Ruotsissa vallitsi demokratia ja vapaus. Vankileirejä ei ollut, ketään ei haettu yöllä kotoa mustan auton kyytiin. Kuka tahansa sai arvostella vallanpitäjiä, taiteen ja tieteen tekijöitä palkittiin, ei rangaistu. Hyvinvointivaltio huolehti kaikista, mutta erityisesti heikoista ja sairaista.
Valveutunut suomalaisnuoriso ei kantanut Ruotsia ylistäviä banderolleja eikä hoilannut kansankodin ihanuudesta kertovia taistelulauluja. Per Albin Hanssonin syntymän satavuotisjuhlien kunniaksi ei järjestetty tuhatta erilaista tilaisuutta.
Minullekaan ei muodostunut erityissuhdetta Ruotsiin. Miksi olisikaan, koska se ei pullistellut sotilasmahdillaan eikä pakottanut suomalaisia poliitikkoja tanssimaan pillinsä mukaan. En hetkeäkään pelännyt, että Ruotsi hyökkäisi kimppuumme.
Kahdeksan vuotta sitten Venäjä valtasi Ukrainalta Krimin niemimaan ja laittoi liikkeelle sodan Ukrainan itäisissä osissa.
Pian Krimin valtauksen jälkeen haastattelin Venäjän asiantuntijana tunnettua taloustieteilijä Pekka Sutelaa. Hän suhtautui maan näkymiin huomattavan pessimistisesti. Talous nojautuu öljyyn ja raaka-aineisiin, poliittiset jännitteet kytevät, sosiaaliset ongelmat ovat massiivisia.
”Auttaisiko, jos Vladimir Putin syrjäytettäisiin?” kysyin.
Sutela puisteli päätään. Mikään ei takaa, että Putinin tilalle tulisi pätevämpi johtaja. Seuraaja saattaisi olla vielä kovapintaisempi.
Putinia kuvaillaan joskus venäläiseksi nationalistiksi, mutta historioitsija Anne Applebaumin mukaan hän on pikemminkin nostalginen imperialisti, joka haluaa hyvityksen Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamalle ”geopoliittiselle katastrofille”.
Kun Putin nousi valtaan vuosituhannen vaihteessa, hän ei esiintynyt hyökkäävästi länsimaita kohtaan. Asenne alkoi muuttua vuoden 2004 tienoilla, kun kolmessa entisessä neuvostotasavallassa puhkesivat värivallankumoukset. Demokratialiikkeet syrjäyttivät Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa korruptoituneet, itsevaltaiset ja venäläismieliset hallinnot.
Putin näki värivallankumousten taustalla länsivaltojen juonet. Yhdysvallat ja EU-maat lietsoivat aktivisteja kasvattaakseen vaikutusvaltaansa ja ahdistaakseen Venäjän nurkkaan. Putin ei suinkaan ole ensimmäinen venäläisjohtaja, jonka ajattelua sävyttävät vainoharhat. Siksi hän vaatii etupiirejä ja turvatakuita. Pelikirja on kuin Stalinilta kopioitu.
Vaakalaudalla on myös Putinin oma asema. Vaikka hän hallitsee diktaattorin ottein maansa politiikkaa, taloutta, oikeuslaitosta ja mediaa, hän epäilemättä tiedostaa sen, että varsinkin koulutetut kaupunkilaiset kyseenalaistavat hänen valtansa oikeutuksen.
Jos värivallankumousten perilliset jatkavat liikehdintäänsä Venäjän naapurimaissa, myös kotimainen oppositio saa puhtia. Putin todisti KGB:n virkailijana Itä-Saksan kommunistihallinnon romahdusta aitiopaikalta 1980-luvulla. Hän pelkää, että Ukrainan tie on Venäjän tie, ellei aktivisteja lyödä kovalla kädellä takaisin.
Sodan tavoitteena on murskata Ukrainan itsenäisyys ja demokratia. Se olisi varoitus muille lähialueen maille: jos lähdette lännen kelkkaan, teillekin käy huonosti.
Samaan aikaan Putinin hallinto jatkaa länsimaiden vastaista myyräntyötään häiritsemällä vaaleja, levittämällä disinformaatiota, tukemalla oikeistoradikaaleja ja kylvämällä yhteiskunnallista eripuraa. Toistaiseksi se on ollut manöövereissään tehokas.
Masha Gessenin mukaan Putinin huolet valtansa säilymisestä eivät ole tuulesta temmattuja, sillä venäläinen oppositio on seurannut värivallankumouksia toiveikkaana. Oppositio näkee Ukrainan demokratialiikehdinnässä kaavan, joka voisi toistua Venäjälläkin: ”Historian ei tarvitse olla kohtalomme, voimme vapauttaa itsemme sen ikeestä.”
Poliittisena johtajana Putin on neuvostoedeltäjiensä kaltainen tyranni, joka hourailee historian lainalaisuuksista ja näkee itsensä niiden toteuttajana. Ennen hyökkäystä Ukrainaan hän todisteli sekavassa puheessaan, ettei Ukrainan itsenäiselle olemassaololle ole historiallisia perusteita.
”Kun Putin kohtaa Ukrainan vastarinnan, hän reagoi tuhoavalla voimalla, koska sen hän osaa”, Gessen kirjoittaa The New Yorkerin esseessä.
Putin on tähän mennessä kulkenut sotatoimissaan voitosta voittoon: Tšetšeniassa, Georgiassa, Krimillä, Syyriassa. Ei ihme, jos hän kuvittelee, että aseiden käyttö kannattaa paremmin kuin diplomatia. Sota tuo voittoja, diplomatia pelkkiä kompromisseja.
En epäröi myöntää, että pelkään nykyistä Venäjää. Se on konservatiivinen, revansistinen ja menneeseen katsova, se vastustaa kansainvälistä yhteistyötä ja lietsoo kansalliskiihkoa, se ei siekaile käyttää sotilaallista voimaa.
Näine piirteineen Venäjän nykyinen systeemi muistuttaa erehdyttävästi fasismia, jonka kukistamisella se tavan takaa pöyhkeilee.
Venäjän valtio on toki eri asia kuin venäläiset ihmiset. Minua on läpi aikuisikäni kiehtonut venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus, vaikka venäläinen politiikka on tuntunut myrkylliseltä.
Kirjailija Viktor Jerofejev kirjoittaa Venäläisen sielun ensyklopediassa (Like, 2009), että kilpikonnan kanssa voi tehdä sopimuksen, mutta kilpikonnan panssarin kanssa se on paljon vaikeampaa:
”Samoin on Venäjän laita. Venäjä on venäläisiä radikaalimpi. Luomus on luojiaan väkevämpi. Venäläisten kanssa voi vielä olla jotenkin tekemisissä; Venäjän kanssa ei koskaan pääse sopuun. Siihen on laskettu liikaa paskaa.”