Yleistajuinen tietokirjallisuus on tärkeä kirjallisuudenlaji
Mihin kaikkeen yleistajuisesta tietokirjasta on?
Käynnissä oleva debatti on keskittynyt paljolti korostamaan eroja tietokirjallisuuden eri lajien välillä. Keskustelu on ollut melko mustavalkoista ja yksinkertaistavaa. Vastakkain on asetettu tutkijoiden kirjoittama tutkimuskirjallisuus ja tutkimustietoa yleistajuistava yleinen tietokirjallisuus. (Tietokirjallisuuden eri lajeja voi katsella vaikka Suomen tietokirjailijoiden sivuilta.)
On esitetty, että kun tutkimuskirjallisuudessa käytetään alkuperäislähteitä ja syntyy uutta tietoa, yleistajuisen tietokirjallisuuden osaksi jää pelkästään referoida jo olemassaolevaa tietoa (käytännössä siis muiden kirjoittamia tekstejä).
On väitetty, ettei yleistajuiselta tietokirjallisuudelta olisi lupa odottaa mitään muuta kuin referaattia eli muilta lainattuja, koottuja ja tiivistettyjä ajatuksia, ajatuskulkuja ja käsitteitä, eikä niiden alkuperän kertominen tarkasti olisi kovin oleellista.
Yleistajuisen tietokirjallisuuden tekijänä ja tuntijana tällainen puhe tuntuu väärältä. Uskon, että kunnianhimoisesti ja huolellisesti tehty yleistajuinen tietokirjallisuus voi tuottaa maailmaan uusia ajatuksia ja uusia tärkeitä näkökulmia. Vaikka ne eivät sisältäisi uutta alkuperäistietoa, myös vanhan tiedon uudenlainen yhdistely ja uusien johtopäätösten tekeminen on arvokasta.
Lisäksi yleistajuisella tietokirjalla voi olla paljon muitakin tavoitteita: Kirjoittaja haluaa ehkä saada lukijassa aikaan tunteita ja elämyksiä. Hän haluaa ehkä viihdyttää lukijaa tai muuttaa tämän elämää.
Itse viljelen ajatusta, että tietokirjailijakin ”tutkii” aihettaan. Tällä en tarkoita, että hän tekisi tieteelliseen tutkimukseen täydellisesti rinnastettavaa työtä, vaan enemmän sellaista englannin kielen study-tyyppistä uteliaisuutta ja ammattitaitoa vaativaa selvitystyötä. Se tietenkin osin lainaa tieteen työtapoja, mutta toisaalta ei noudata kaikessa hyvää tieteellistä käytäntöä, eri tieteenalojen vakiintuita tapoja tai tieteellisen kirjoittamisen vaatimuksia.
Toisaalta se pyrkii kyllä noudattamaan tiedonjulkistamisen universaalia etiikkaa, jonka tavoitteita ovat muun muassa totuudellisuus, tiedon alkuperän kertominen ja toisten työn kunnioittaminen. Nämä arvot on vaihtelevin sanamuodoin kirjattu myös hyvän tieteellisen käytännön ohjeistukseen sekä journalistin ohjeisiin. Tietokirjailijoillekin niitä tähdennetään, vaikka alalle ei ole syntynytkään itsesäätelyelintä, joka valvoisi niiden noudattamista. Nämä ovat myös arvoja, joita aletaan opettaa jo peruskoulussa.
Hyvältä tietokirjalta saa siis vaatia paljon muutakin kuin olemassaolevien ajatusten esittelyä. Olen lukenut valtavan määrän yleisen tietokirjallisuuden kategoriaan kuuluvia, tieteellistä tietoa yleistajuistavia tietokirjoja, jotka mielestäni ovat tuoneet maailmaan jotain uutta. Niillä on itseisarvo muunakin kuin pelkkänä muiden työn referaattina. Tässä kolme esimerkkiä:
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Siltala 2019.
Biologitaustaisen toimittajan kirja nojaa tieteelliseen tietoon suomalaisten eliölajien katoamisesta, mutta kokonaisuuden kannalta vielä suuremman roolin saa hänen oma todistajanlausuntonsa: Kauppinen kiertää pitkin Suomea ja kertoo lukijalle, millaiset konkreettiset teot hävittävät uhanalaisten lajien viimeisiä populaatioita – ja mitä meidän tulisi siis tekemisessämme muuttaa.
Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (suom. Arto Schroderus), WSOY 2020. (Alkuteos Invisible Women: Exposing Data Bias in a World Designed for Men, 2019.)
Tilastoja kerätään (toivottavasti) tieteen pelisääntöjen mukaan, mutta tämän kirjan voima syntyy siitä, että kirjoittaja kerää yhteen hyvin erityyppistä tilastotietoa ja todistaa sen voimalla yhteiskunnasta jotain olennaista: miehet otetaan siinä paremmin huomioon kuin naiset.
Michael Pollan: Tuntematon mieli (suom. Mika Pekkola). Like 2021.
Alkuteos How to Change Your Mind. What the New Science of Psychedelics Teaches Us About Consciousness, Dying, Addiction, Depression, and Transcendence (2018) on saanut valtavasti huomiota ympäri maailman ja siitä on tehty Netflix-sarja. Kirja on kiinnostava niin lääketieteen kuin vaikkapa lainsäädännön kannalta: se kertoo psykedeeleistä ja niiden vaikutuksesta mieleen. Psykedeelit ovat eräänlainen kuuma peruna tällä hetkellä tieteessä. Alustavat tutkimukset vittaavat siihen, että niistä voisi saada apua vaikkapa vaikeaan masennukseen, mutta negativiset asenteet psykeleedejä kohtaan istuvat tiukassa ja vaikeuttavat myös tutkimusta. Pollan kertoo kirjassaan tutkimustietoa aiheesta ja käy läpi psykedeelitutkimuksen historiaa, mutta sen lisäksi hän kuvailee värikkäästi ja tarkasti omia psykedeelikokeilujaan.
*
Yleistajuisen tietokirjan kirjoittajalla on monenlaisia vapauksia tutkimustekstiä kirjoittavaan tieteentekijään verrattuna:
Ensinnäkään yleistajuisen tietokirjan ei tarvitse totella minkään tieteenalan rajoja. Kirjoittaja on vapaa yhdistelemään eri alojen tuloksia ja käsittelytapoja. Tutkimusmaailmassa puhutaan usein kauniisti monitieteisyydestä tai tieteidenvälisyydestä, mutta käytännössä sellainen on kuitenkin hankala toteuttaa. Rahoittajat ja julkaisijat vaativat pikemminkin tarkkarajaista erikoistumista. Tietokirjailijalla on kuitenkin lupa kurkottaa kaikkiin niihin suuntiin, jotka ovat aiheelle olennaisia.
Tietokirjailijan ei liioin tarvitse pakottaa tekstiään mihinkään tietynlaiseen muottiin. Tutkimusjulkaisujen malli on yleensä varsin tiukasti saneltu, kun taas yleistajuisen tietokirjan muodon määrittää tarkoituksenmukaisuus. Tämän kautta kannattaa ajatella vaikkapa se, kuinka viitata käytettyyn lähdekirjallisuuteen. Sitä ei todellakaan tarvitse tehdä samalla lailla kuin tutkimuskirjallisuudessa, kunhan lukija kykenee vaivatta ymmärtämään, mistä ja keneltä kirjailijan käyttämä tieto on peräisin. On tärkeää antaa kunniaa käytetyille lähteille, ja yhtä lailla tärkeää ilmoittaa ne niin tarkasti, että lukija voi löytää ne itsekin.
Yleistajuisessa tietokirjassa kirjoittajalla on myös vapaus tuoda mukaan henkilökohtaisuutta, ihmisten tarinoita tai miksei vaikka kokonaan fiktiivisiä elementtejä (kunhan lukijalle kerrotaan, että ne ovat fiktiivisiä). Kirjoittajan omille tunteille tai vaikkapa intohimolle aihettaan kohtaan on aivan erilailla tilaa kuin tieteellissä tekstissä.
Tietokirjan tekijällä on siis paljon vapautta – ja sitä myöten tietenkin myös paljon vastuuta. Henkilökohtaisesti toivon, että keskustelu tästä aiheesta jatkuisi, mutta rauhallisemmin ja rakentavammin kuin tähän saakka. Aihe on tärkeä.