Monimuotoisuus: tietokirja entiselle ympäristöministerille
Luontotoimittaja, biologi Juha Kauppisen tuore tietokirja Monimuotoisuus osuu täsmällisesti oikeaan hetkeen. YK:n luontopaneelin IBPES-raportti julkaistiin pari viikkoa sitten, ja vaikka asiaa yhtään seuranneille sen sisältö ei ollut yllätys, karua kuultavaa raportti on silti. Maapallon luonnon monimuotoisuus, elonkirjo, on hälyttävässä tilassa.
Raportin mukaan ihminen on toiminnallaan vaikuttanut merkittävästi kolmeen neljäsosaan maalla olevista elinympäristöistä ja kahteen kolmasosaan meriympäristöistä. Lajeja häviää aina, se on osa evoluutiota, mutta nyt häviämisen nopeus on niin suuri, että voidaan puhua kuudennesta sukupuuttoaallosta. Jopa miljoona eliölajia on vaarassa hävitä lähitulevaisuudessa toimintamme seurauksena.
Suurin elonkirjon kaventaja on ihmiskunnan tapa käyttää maata. Rakentaminen, metsien kaataminen ja maan raivaus viljely- ja laidunmaiden tieltä vievät tilaa ja ravintoa luonnonvaraisilta eliölajeilta.
Olen vuosien aikana harmitellut sitä, ettei monimuotoisuuden kato päädy otsikoihin. Nyt siitä puhutaan! Suomessa keskustelua on herättänyt erityisesti metsien käyttö. Se on perusteltua, sillä suomalaisista lajeista erityisen tukalassa asemassa ovat metsien lajit.
Keskustelua seuratessa on käynyt hyvin ilmi, että luonnon monimuotoisuutta ei tunneta kovinkaan hyvin. Pelkkä peruskäsite on monelle hankala – mitä monimuotoisuus eli biodiversiteetti oikeastaan on – eikä monimuotoisuuden tärkeyskään aukea kaikille. Se on surullista, sillä ihmiskunta elää planeetallaan luonnon monimuotoisuuden varassa.
Tietoa siis puuttuu. Sitä voidaan kuitenkin lisätä ja levittää aiempaa tehokkaammin. Vaan miten voitaisiin lisätä arvostusta luontoa kohtaan?
Juha Kauppisen Monimuotoisuus kertoo elonkirjosta yksittäisten lajien ja niiden kohtalon kautta. Tarkastelussa on ennen kaikkea Suomen luonto. Valokeilaan pääsevät muun muassa taimen, kuukkeli, jääleinikki ja kultasirkku.
Katsomalla yksityisen kautta yleiseen kirjoittaja pyrkii tietenkin konkretisoimaan sitä, mitä monimuotoisuus luonnossa on. Se ei ole lajien lukumääriä ja tilastotietoa, vaan se todella on yksittäisen eliölajin yksittäisiä populaatioita ja niihin vaikuttavia tekijöitä.
Kauppinen kertoo, kuinka pienillä teoilla monimuotoisuutta todellisuudessa tuhotaan. Elonkirjo katoaa, koska ihmiset tekevät arkipäiväisiä, omasta lähtökohdastaan järkevän tuntuisia ratkaisuja. Junaradan seisakkeen maaperä peitetään sepelillä ja ruiskutetaan glyfosaatilla: se kuulostaa kaiken puolin järkevältä, koska arkipäiväisen ajattelun mukaan radanvarsia ei pidä jättää rikkaruohojen käsiin.
Vastaavalla teolla kuitenkin tuhottiin kuitenkin äärimmäisen uhanalaisen pikkusinisiiven ravintokasvit, ja perhospopulaatio katosi.
Ruusuruohomaamehiläisen kanta on taantunut Suomessa vahvasti, ja Ruotsissa laji on jo uhanalainen. Harvinaistumisen syynä on ketomaiden vähentyminen. Arvokasta ravintokasvia, ruusuruohoa, ei enää löydy. Ja vaikka löytyisi, siitä ei osata pitää huolta: Kauppinen kertoo ruusuruohomaamehiläisen esiintymispaikasta, josta oli ilmoitettu ELY-keskukseen ja joka oli siis hyvin tunnettu. Silti paikka niitettiin aivan liian aikaisin kesällä ja arvokkaat ruusuruohot vedettiin sileäksi.
Elonkirjon säilymisessä on välillä kyse niin pienistä asioista kuin siitä, kulkeeko tieto niittämisestä huolehtivalle urakoitsijalle saakka.
Kauppisen teksti on ajoittain hieman kyynistä. Tunnistan tunteen: minäkin olen kyynistynyt. Luontoarvot on meillä leimattu pipertäjien huolenaiheeksi. Vallassa olevat herrat arvostavat taloutta, teollisuutta, tekniikkaa, ja ohjaavat rahat armeijalle, tehdashankkeille ja yritystukiin.
Minun ja Kauppisen kaltaiset luonnonystävät alkavat kyynistyä sen suhteen, että yksikään päättäjä oikeasti puolustaisi eliölajeja samalla intohimolla kuin isoa tehdashanketta. Tuntuu ihan naurettavalta ajatella, että yhteiskunta alkaisi yhtäkkiä ajaa tosissaan vaikkapa pikkusinisiipien asiaa.
Kauppisen kirja alleviivaa sitäkin, kuinka onnettomia ovat esimerkiksi metsäteollisuuden ”ympäristöteot”: hakkuuaukealle jätetään muutama ohut lahopuu pystyyn muka monimuotoisuutta ylläpitämään. Eihän tuollainen riitä, ei millään tapaa. Esimerkiksi kuukkeli tarvitsee tiheän metsän, ehjän latvuston, jossa etsiä ruokaa ja piileskellä. Lahopuulla elävät lajit eivät pääse edes siirtymään auringonpaahteisen aukean läpi.
Monimuotoisuuden katoamisen tavoilla on tietysti toinenkin puoli. Jos kerran arkiset teot ja päätökset kutistavat elonkirjoa, aivan samanlaisilla toimenpiteillä sitä voidaan suojella tai jopa elvyttää.
Jospa jätettäisiin uusien teiden tienvarret hiekkapeitteisiksi eikä tuotaisikaan niille multakuormaa? Lupiinin sijaan tienvarret tarjoaisivat elinympäristön paahteesta pitäville ketokasveille ja siten monille taantumassa oleville hyönteislajeille.
Juha Kauppinen tarjoaa monimuotoisuuden säilyttämisen porkkanaksi turismia. Monimuotoinen luonto voisi olla tulevaisuuden matkailukohde, joka toisi Suomeen rahaa ja korvaisi esimerkiksi metsäteollisuuden pienentyvää rahavirtaa.
Äsken käydyissä eduskuntavaaleissa tulin kiinnittäneeksi taas kerran huomiota siihen, kuinka ainakin suomalaisessa retoriikassa luonnonsuojelu esitetään järjenvastaisena. Kun ehdokas on ottanut vaalimainoksiinsa mukaan sanan ”järki”, on selvää, että hän vastustaa vaikkapa isoja ilmastotekoja tai metsien käyttöön asetettuja rajoituksia.
Juha Kauppisen kirjasta käy ilmi, ettei ilmiössä ole mitään uutta. Pääministeri Urho Kekkonen kirjoitti 1950-luvulla pamfletin, jossa hän ajoi Pohjois-Suomen isojen jokien kahlitsemista voimalaitosten käyttöön sekä tehometsätaloutta. Onko maallamme malttia vaurastua? kuului kirjasen nimi. ”Maltti”, ”tolkku” ja ”järki” ovat pitkään olleet sanoja, joilla yritetään viestiä, kuinka ”hysteeristä” tai ”paniikinomaista” on luontoarvojen asettaminen taloudellisten arvojen yläpuolelle.
Jo useassa Kauppisen kirjaa käsitelleessä arvostelussa on mainittu, että jokaisen suomalaisen pitäisi lukea Monimuotoisuus. Samaa sanon minä, mutta samalla kyynisenä ajattelen, että eihän kirjaan tartu kukaan sellainen, jonka oikeasti pitäisi se lukea.
Haluaisin, että kirjan lukisi vaikkapa entinen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, jotta hän todella ymmärtäisi, mitä soidensuojeluohjelman kaataminen teki Suomen luonnolle.
Juha Kauppinen on kirjoittanut hienon ja tärkeän kirjan.
*
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Siltala, 2019.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa