Tutkijat kirjoittavat hyviä tietokirjoja, mutta tukea on tarjolla vain pyhän hengen verran

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Miksi viihteellisesti kirjoitettu, aihettaan hyvin pintapuolisesti käsittelevä tietokirja kiinnostaa, mutta perinpohjaisemmat tietoteokset saavat vain murto-osan tästä huomiosta?

Tätä jotkut ovat pohtineet Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -kirjan ympärillä käydyssä keskustelussa. Petterssonin syytetään kopioineen kirjaansa tekstiä Maarit Leskelä-Kärjen ja Antti Harmaisen toimittamasta kirjasta Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930 (Teos 2021) sekä joistain muista lähteistä. 

Syytökset luovat otollisen maaperän vertailulle: miksi Petterssonin lyhyet ”jännyydellä” kehystetyt henkilökuvat saavat paljon julkisuutta ja lukijoita, mutta tutkijoiden kirjoittama Uuden etsijät ei ole noussut bestseller-listoille, kirjakauppojen mainoskampanjoihin tai suuren mediahuomion kohteeksi?

Miksi toimittajia ja lukijoita kiinnostaa tutkimukseen perustuva tieto vasta sitten, kun se on paloiteltu viihdyttäväksi ja nopealukuiseksi?

Yllä tietenkin yksinkertaistan. Uuden etsijät on kyllä saanut huomiota: se oli esimerkiksi ehdolla vuoden historiateokseksi, ja siitä on kirjoitettu mediassa, kuten esimerkiksi tässä Ylen jutussa.

Olen kuitenkin melko lailla samaa mieltä ihmettelijöiden kanssa: minusta tietokirjojen ja erityisesti syvälle aiheeseensa menevien, perinpohjaisten tietokirjojen näkyvyys on Suomessa huonoa. 

Heikkona hetkinä syytän tästä kaikkia suomalaisia. Ajattelen, että olemme laiskoja lukijoita, ja käsityksemme tietokirjoista rajoittuvat jonnekin Mitä Missä Milloin -sarjan ja Guinnessin ennätyskirjojen välille. (Itse asiassa nämä kirjat hallitsivatkin pitkään Suomen myydyimpien tietokirjojen listoja.)

On tietenkin niin, että julkisuudessa tai taiteen ja viihteen maailmassa huomio keskittyy aina helposti omaksuttavaan ja mahdollisimman suurelle yleisölle aukeavaan sisältöön, sellaiseen, jota kohtaan on olemassa valmista kiinnostusta. Heppoisestikin kirjoitettu superjulkkiksen muisteloteos kiinnostaa isompaa yleisöä ja kerää enemmän huomiota kuin nerokas, hitaasti avautuva romaani. 

Osin on kuitenkin kyse kirjallisuuden toimijoiden omista valinnoista. Mitä enemmän jollain kirjalla ajatellaan olevan myyntipotentiaalia, sitä enemmän sitä markkinoidaan ja sitä näkyvämmin se on esillä kirjakaupoissa.

Toivoisin, että kustantamot ja muut kirjallisuusalan toimijat panostaisivat nykyistä enemmän syvällisen tietokirjallisuuden näkyvyyteen. Yleisö ei opi lukemaan paksuja ja perusteellisia tietokirjoja, jos heitä ei siihen totuta ja jos tiedon houkuttelevuutta ei mainosteta. 

Olennainen valinta on nykyään myös se, tehdäänkö kirjasta äänikirjaversio. Äänikirjojen kuunteluluvut ovat kasvaneet Suomessa viimeisen pari vuoden aikana todella paljon, ja tietylle yleisölle kirjaa ei ole olemassa, jos sitä ei voi kuunnella. 

Varsinkaan tietokirjat eivät aina äänikirjoiksi taivu, ja tämä syö niiltä yleisöä. Uuden etsijät -kirjasta ei ole tehty äänikirja- eikä e-kirjaversiota. Lukuaikapalveluita käyttävälle yleisölle kirjaa ei ole olemassa. Maria Petterssonin kirjasta löytyy palveluista niin ääni- kuin e-kirjavaihtoehdot.

Kirjoitan itse sekä kauno- että tietokirjallisuutta, ja vaikka kokemukseni ovat omien kirjojeni vääristämiä, olen ollut huomaavinani joitain eroavaisuuksia näiden kahden kirjallisuuslajin kohtelussa. 

Tietokirjoista tehdään nähdäkseni vähemmän kirjallisuuskritiikkejä kuin kaunokirjoista, ja tietokirjakriitikit ovat monesti enemmän kirjan esittelyitä tai referaatteja kuin varsinaisia arvosteluja. Kirjablogeihinkin tietokirjat nousevat harvemmin kuin kaunokirjat. Toisaalta jännityskirjallisuuden suosio näkyy myös tietokirjoissa: luetuimpien ja kuunnelluimpien tietokirjojen listalle nousee erityisen paljon true crime -kirjoja. 

Tietokirjallisuuden ympärillä on paljon puutteellisia rakenteita muutenkin. Olen ennenkin valittanut siitä, että tietokirjailijoille on huonommin tarjolla apurahoja kuin kaunokirjailijoille.

Tietokirjojen huono näkyvyys syö edelleen tietokirjailijoiden elantoa: myyntiä tai kirjastojen lainauskorvauksia kertyy vähemmän. Yhdistettynä kaunokirjailijoita huonompaan apurahatilanteeseen tietokirjailijan mahdollisuudet elää omalla työllään ovat siis monella tapaa heikommat. 

Tähän liittyy vielä sekin, että osa tietokirjallisuuteen keskittyneistä kustantamoista maksaa tekijänpalkkioita selvästi normia huonommin. Ne alkavat esimerkiksi juosta vasta sitten, kun tietty määrä kirjoja on myyty.  Olenpa kuullut sellaisistakin tapauksista, joissa tekijältä tai hänen taustaorganisaatioltaan on pyydetty merkittävää summaa maksuksi kirjan julkaisusta, eikä kyse siis ole ollut omakustanteesta tai niin kutsutusta palvelukustanteesta. (”Kustannusten jakamiseksi” sitä varmaan virallisesti kutsutaan.)

Tutkijan työtä tekevillä tietokirjailijoilla on puutetta rahan lisäksi ajasta. Työaika kuluu opettamiseen, tutkimiseen ja mahdolliseen hallinnolliseen työhön. Yleistajuisen tietokirjan kirjoittamiselle ei ole korvamerkitty aikaa, eivätkä ulkopuoliset tieteen rahoittajat halua yleensä rahoillaan tehtävän kuin puhtaan tieteellisiä tekstejä. (Tästä alkaa onneksi olla poikkeuksia, kuten jotkin säätiöt.)

Kuitenkin nimenomaan tutkijoiden kirjoittamat tietokirjat ovat usein tavattoman laadukkaita ja lukukokemuksena vaikuttavia. Tieto itsessään on jännittävää, kun lukija pääsee sukeltamaan sen sekaan. 

Koska tutkijat ovat yleensä viettäneet aiheensa parissa vuosikausia, he myös hallitsevat sen hyvin. He osaavat kertoa, mikä on oleellista tai mikä on johtanut mihinkin. He tuntevat anekdoottit ja ihmiskohtalot aiheensa ympäriltä. Yleistajuinen kirjoittaminen ei tietenkään ole automaattisesti helppoa: sitä pitää harjoitella, kokeilla ja opetella.

Pinnallisella tietotasolla pysyvällä, lyhyeen muotoon luottavalla tietokirjalla on tehtävänsä (niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin), mutta eihän sellainen koskaan kisko lukijaa samalla tavalla uppeluksiin aiheen uumeniin kuin pitkä, perinpohjainen, valtavasti tietoa sisältävä syväluotaus aiheeseen. 

Henkilökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että tutkijoiden pitäisi kirjoittaa paljon nykyistä enemmän yleistajuisia tietokirjoja. Tässä asiassa he tarvitsevat tukea – eli rahaa, aikaa ja nähdyksi tulemista.