Kirjastoapurahoja ollaan uudistamassa, ja nyt seuraa henkilökohtainen vuodatus
Vuoden 2019 marraskuussa käynnisti työnsä Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä, jonka tehtävänä oli rakentaa ehdotus, kuinka lakia niin kutsutuista kirjastoapurahoista tulisi muuttaa. Nyt ryhmän ehdotus on julkistettu, ja se on luettavissa tästä linkistä. Sitä saa myös kommentoida.
Kirjastoapurahapotista on jaettu vuosittain työskentelyapurahoja kirjailijoille ja kääntäjille. Menettely on täydentänyt hyvin valtion taiteilija-apurahoja, joita myönnetään uransa jo kunnolla käyntiin saaneille, nimeä hankkineille tekijöille. Kirjastoapurahan voi hyvinkin saada jo esikoiskirjan jälkeen, kun taas taiteilija-apurahan kanssa niin tapahtuu harvoin. Taiteilija-apurahoja jaetaan puolen vuoden, vuoden, kolmen ja viiden vuoden työskentelyyn, ja kirjastoapurahat on tarkoitettu noin 2-7 kuukautta kestävään työskentelyyn.
Työryhmän ehdotuksessa on paljon hyvältä vaikuttavia yksityiskohtia. Kaikkein suurimpaan kirjastoapurahojen epäkohtaan työryhmä ei kuitenkaan puuttunut.
Kirjastoapurahojen kokonaispotista 90 prosenttia annetaan kaunokirjailijoille ja 10 prosenttia tietokirjailijoille, eikä esitys korjaa jakoa.
Tämä on minulle henkilökohtaisesti suuri pettymys.
Heti perään toinen henkilökohtainen tunnustus: tuntuu vaikealta ja kiusalliseltakin nostaa seikka esille julkisuudessa. Kannanotto voi nimittäin tuntua hyökkäykseltä kaunokirjallisuuden kimppuun – aivan kuin haluaisin pienentää kaunokirjailijoiden pottia.
En halua. Kulttuurialalla ollaan liian kauan opeteltu siihen, että jaossa on aina vain vähän rahaa, ja yhdelle suotu summa on muilta pois. Toisten etuja ei lähdetä ajamaan, koska se voi olla pois omasta lompakosta.
Nyt olisi kuitenkin täsmälleen oikea hetki vaatia kirjastoapurahojen kokonaispotin kasvattamista. Kyse on kuitenkin valtion budjetin mittakaavassa mitättömän pienistä summista. Viime vuonna koko kirjastoapurahamääräraha oli 2,7 miljoonaa euroa.
Ratsastan tässä kaikin tavoin kaksilla rattailla. Kirjoitan sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja olen jäsenenä sekä Suomen kirjailijaliitossa että Suomen tietokirjailijat ry:ssä.
Tarkastellaanpa nykytilannetta tietokirjailijan näkökulmasta:
Tukea tarvitsevat molempien lajien kirjoittajat. Kaunokirjallisesta työstä saatujen bruttotulojen mediaani oli vuonna 2017 kaunokirjailijoilla 2 294 euroa vuodessa. Tietokirjailijoilla ei mene todellakaan sen paremmin: vuonna 2018 tietokirjailijan työstä saatujen bruttotulojen mediaani oli 1 111 euroa vuodessa.
Valtion tuki tietokirjailijoille jää kuitenkin kauas taakse kaunokirjailijoille osoitetusta tuesta.
Ensinnäkään tietokirjailijoilla ei ole mahdollisuutta valtion taiteilija-apurahaan. Ne on pyhitetty kaunon kirjoittamiseen.
Suurimmat valtion apurahat tietokirjallisuudelle jakaa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, jolta voi saada pisimmillään kahdeksan kuukauden työskentelyapurahan. Kokonaispotti on kuitenkin hyvin pieni, vain 400 000 euroa.
Kahdeksaa kuukautta pidempiä apurahoja tietokirjailija voi siis saada vain yksityisiltä säätiöiltä. Viiden vuoden työskentelyrauhaa tietokirjailijalle ei kuitenkaan ole tiedossa mistään.
Epätasa-arvo kirjastoapurahojen jaossa näkyy suoraan tietokirjailijan lompakossa. Esimerkiksi viime vuoden myönnössä tietokirjailijoille jaettiin suurimmillaan 7 500 euron ja kaunokirjailijoille 15 000 euron apurahoja. Lisäksi jakosuhde tarkoittaa valtavaa eroa tuettujen kirjailijoiden määrässä (viime vuonna 35:227).
Silti selvästi suurin osa Suomessa julkaistavasta kirjallisuudesta on tietokirjallisuutta. Tilanne on tietokirjailijan näkökulmasta yksiselitteisen epäreilu. Miksi tietokirjallisuutta arvostetaan näin paljon vähemmän?
Lisäksi tilanne on kummallinen minun kaltaisteni tekijöiden kohdalla. Tämä onkin se seikka, miksi olen henkilökohtaisesti pettynyt työryhmän esitykseen. Haluaisin panostaa yhtä lailla kaunoon kuin tietoonkin, mutta jos haluan saada pitkän rahoituksen työlleni, minun täytyy suosia kaunokirjallisuutta.
Sanotaan se nyt suoraan: kun katsoo teosluetteloani, voi nähdä, kuinka valtio on apurahapolitiikallaan ohjannut kirjoittamistani. Kaunokirjoja luettelosta löytyy kolminkertainen määrä tietokirjoihin verrattuna.
Olen ollut onnekas ja saanut valtiolta pitkiä taiteilija-apurahoja (tällä hetkellä minulla on viisivuotisen viimeinen vuosi menossa), mutta onni on johtanut myös siihen, että kaunokirjallisuus on painottunut tuotannossani näin selvästi.
Taiteilija-apurahaa olen hakenut työsuunnitelmilla, jotka koostuvat pelkästään kaunokirjallisuudesta, ja jos aion tulevaisuudessa hakea kirjastoapurahaa, ei minun kannata hakea sitä tietokirjallisuuden työsuunnitelmalla ja siten lähtökohtaisesti hakea vain pieniä summia, vaan priorisoida kaunokirjallisuus ja sen mukana tulevat suuremmat apurahat. Tarkoitus on kuitenkin elää ja elättää perhekin tällä työllä.
Tietokirjallisuutta olen tehnyt niin sanotusti sivuhommina ja ylitöinä. Koneen muistissa odottaa parhaillaankin noin viisi tietokirjasuunnitelmaa, joita olen jo vuosia toivonut ehtiväni edistää. Tietokirjojen teko vaatii aikaa siinä missä kaunokirjojenkin. Jos haluaisin omistaa seuraavat vuodet näiden suunnitelmien täytäntöönpanolle, valtiolta en siihen apurahaa voisi saada.
Itselleni kaikkein ihanteellisin apurahasysteemi olisi sellainen, että kirjailija voisi yhdistää työsuunnitelmaansa niin kaunoa kuin tietoa, olla myös rahoittajan silmissä monipuolinen ja monilajinen.
Se vastaisi eniten omaa todellisuuttani. Niin minä todella kirjoitan, molempia lajeja yhtaikaa, limittäin ja lomittain. Aiheet, teemat ja käsittelytavat valuvat tietokirjoista kaunokirjoihin ja toisinpäin.
Uskon, että monilajisuus tekee minusta kokonaisuudessaan paremman kirjailijan. Rahoitusta hakiessani joudun kuitenkin olemaan vain puolet itsestäni, ja valitettavasti se on aina sama puoli, jonka joudun vaientamaan.
Sanna Marinin hallitusohjelmassa nostettiin esiin kotimaisilla kielillä julkaistavan tietokirjallisuuden aiempaa parempi tukeminen. Vielä ei olla etenemässä sanoista tekoihin.
*
P.S. Kaksi työryhmän jäsentä, Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Sanna Haanpää sekä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen jättivät esityksestä eriävät mielipiteet. Kannattaa lukea heidän perustelunsa, ne löytyvät esityksen lopusta. Asemansa vuoksi heillä on erityinen näköala siihen, kuinka suuri hakupaine tietokirjallisuuden apurahoihin kohdistuu ja kuinka välttämätöntä tilanteen parantaminen on.