Tietokirjojen runsaus vs. julkisuuden rajallisuus
Millaista julkisuutta saavat tietokirjailijat ja heidän kirjansa? Miten tieto- ja kaunokirjailijan roolit julkisuudessa eroavat toisistaan?
Lukulistallani on pitkään ollut Maaria Lingon kirjoittama ja Suomen Tietokirjailijat ry:n julkaisema tutkimus ”Asiantuntija vai julkkis? Tietokirjallisuus ja tietokirjailijat mediassa”. Tutkimus ilmestyi vuonna 2010 ja löytyy tietokirjailijoiden nettisivuilta. Suomessa on niin rutkasti tietokirjailijoita tai tietokirjan kirjoittamista harkitsevia, että aiheen luulisi kiinnostavan.
Maassamme ilmestyy vuosittain noin 13 000-14 000 uutta kirjanimikettä, ja näistä yli 80 prosenttia on tietokirjallisuutta.
Tietokirjallisuuden asema yhteiskunnassa eroaa monella tapaa kaunokirjallisuuden asemasta. Yksi pohdinnan arvoinen yksityiskohta liittyy kirjastoapurahalautakunnan jakamiin apurahoihin. Työhakemuksin haettavat apurahat ovat yksi tapa korvata kirjoittajille kirjastojärjestelmän aiheuttamat ansionmenetykset.
Suomen kirjaston kokoelmista noin 43 prosenttia on tietokirjoja. Silti kirjastoapurahoista 90 prosenttia ohjataan kaunokirjailijoille ja vain 10 prosenttia tietokirjailijoille.
Toisaalta tietokirjoja on niin monenlaisia, että ylipäätään ”tietokirjallisuudesta” tai ”tietokirjailijoista” puhuminen ei tee oikeutta kentän monimuotoisuudelle.Tietokirjallisuuden piiriin kuuluvat niin oppikirjat, elämäkerrat, hakuteokset, oppaat, tiedekirjat, sanakirjat kuin lasten tietokirjatkin.
Seuraavassa joitain itseäni kiinnostaneita palasia Maaria Lingon tutkimuksesta. Yritin lukea tutkimusta monesta eri näkökulmasta: tieto- ja kaunokirjailijana sekä ylipäätään tieteen ja tiedeviestinnän parissa puuhastelevana.
Tietokirjailijat ovat yleensä median kannalta vähemmän kiinnostavia kuin kaunokirjailijat. Kaikkein vähiten huomiota saavat oppikirjailijat.
Silloin kun tietokirjallisuus ja -kirjailijat pääsevät julkisuuteen, kuva on yleensä hyvin positiivinen. Tietokirjailijoiden asiantuntemusta arvostetaan. Tietokirjallisuutta käytetään paljon lähdemateriaalina.
(Oman kokemukseni mukaan joistain aiheista onkin paljon helpompi löytää asiantuntijaksi tietokirjailija kuin varsinainen tutkija. Kaikkea ei Suomessa tutkita, mutta tietokirjoja ilmestyy paljon.)
Tietokirjailijat saavat erilaista näkyvyyttä kuin kaunokirjailijat. Tietokirjailijoiden julkisuudessa etualalla pysyy aihe. Kaunokirjailijoiden julkisuus taas personoituu tekijöihin itseensä.
Julkisuutta tarkastellessa voi myös olla vaikea sanoa, haastatellaanko tietokirjan kirjoittajaa hänen kirjansa vai esimerkiksi päätoimisen ammattinsa takia.
Vaikeinta julkisuuden saaminen on oppikirjailijoille: ”Oppikirjailija näkyy julkisuudessa yleensä vain, jos hän julkaisee muun kirjan, kirjoittaa itse lehteen tai toimii vaikkapa jossakin luottamustehtävässä.”
Maaria Linko seurasi muutaman lehden uutisointia ja hahmotteli rooleja, joissa tietokirjailijat lehdissä näkyvät. Rooleja ovat muun muassa ”asiantuntija”, ”tulkki tai asianajaja”, ”dokumentaristi”, ”totuudenpuhuja”, ”poliitikko”, ”ammattilainen”, ”elämänfilosofi”, ”taiteenrakastaja” ja ”terapeutti”.
Omaa pohdintaani:
Tietokirjailijuus on vaikea rooli. Se ei hahmotu lainkaan niin selkeästi kuin kaunokirjailijuus.
Tietokirjailijoilla on yleensä jokin muu ammatti, jonka alasta he myös kirjansa kirjoittavat. Tietokirjailijuus on monelle toissijainen rooli pääasiallisen ammatin rinnalla – he kirjoittavat kirjoja ”vain” täydentääkseen varsinaista työtään. Siksi on myös vaikea löytää tilanne, jossa tietokirjailija esiintyy julkisuudessa nimenomaan kirjailijana eikä alansa edustajana.
Tietokirjailijan osaamista ja asiantuntijuutta kirjan aiheen suhteen myös usein korostetaan kertomalla hänen varsinainen ammattinsa. Esko Valtaojan korostetaan olevan tähtitieteilijä ja Anna Kortelaisen taidehistorioitsija vaikka he ovat julkisuudessa ennen kaikkea kirjoittamiensa tietokirjojen takia.
Tutkimuksessa minua aika ajoin jopa hieman huvitti halu korostaa tietokirjailijuutta. Esimerkiksi Sofi Oksanen mainittiin usein esimerkkinä tietokirjailijasta, jota ei kuitenkaan julkisuudessa kutsuta tietokirjailijaksi.
Oksanen ei kuitenkaan ole tietokirjallisuuden puolella tehnyt muuta kuin toimittanut teoksen Kaiken takana oli pelko yhdessä Imbi Pajun kanssa. Kirja on hieno ja tärkeä, mutta esimerkiksi Suomen Tietokirjailijat ry ei itse hyväksyisi vielä jäsenekseen tuollaisen näytön perusteella.
Oksasen nostaminen esimerkiksi tietokirjailijasta ja tietokirjailijan saamasta julkisuudesta tuntuu siis hieman oudolta.
Kun Linko vertaili tutkimuksessaan tietokirjailijoiden kokemuksia julkisuudesta, tietokirjailijoiden ammatillisen taustan merkitys korostui jälleen. ”Positiivisimpia mediakokemuksia oli yleensä niillä tietokirjailijoilla, jotka toimivat tai olivat toimineet media-alalla, yleensä toimittajina.” Niinpä: taustan merkitys kirjailijantyölle näkyy myös suhteessa julkisuuteen.
Negatiivisimmat kuvat julkisuudesta olivat oppikirjailijoilla: heitä julkisuus ei huomannut lainkaan.
Jäin miettimään, millä tavalla oppikirjailijat hyötyisivät julkisuudesta. Oppikirjojen ostopäätöksiä tehdään kai hyvin vähän julkisuuden perusteella, kun taas yleisen tietokirjan tai vaikka elämäkerran kohdalla julkisuus tuo lisää myyntiä.
Julkisuus on kuitenkin aina myös eräänlainen huomionosoitus hyvin tehdystä työstä. Nyt oppikirjailijan pitää hankkia kiitoksensa muualta.
Kirjan kirjoittaminen on monen ihmisen unelma, ja usein omaan ammattiin liittyvän tietokirjan tekemiseen kynnys on pienempi kuin vierasta alaa käsittelevän tietokirjan tai kaunokirjan. Yhä useammat joutuvat kirjoittamaan työssään, ja jatkuvasti käsillä olevat tietotekniikka helpottaa kirjoittamista. Kuinkahan moni suomalainen on ottanut kesälomaprojektikseen kirjan kirjoittamisen?
Julkisuutta kaikille kirjoille ei valitettavasti taida riittää. Tietokirjailijan työ onkin yhä enemmän oman työn ja tekstin markkinoimista, uusien väylien löytämistä lukijoiden ja näkyvyyden luo.
Katleena Kortesuo on koonnut blogiinsa muistilistan ensimmäisen tietokirjansa julkaisseille. Sekin kannattaa vilkaista läpi, jos tietokirjan tekeminen kuuluu tulevaisuudensuunnitelmiin.