Suomenkielinen tiedekirjallisuus tarvitsee tukea

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalainen historiantutkimus on ollut perinteisesti pitkälti suomen kielellä julkaistua. Korkeakoulujen uudenlaiset tehokkuusvaatimukset painottavat kuitenkin kansainvälistä – siis englanninkielistä – julkaisemista.

Tämä on harmillista. Suomenkielistä historiankirjoitusta tarvitaan keskustelun herättäjäksi, ja toisaalta pyrkimys pelkästään kansainvälisiin ympyröihin voi vaikuttaa liikaa siihen, mitä historiantutkimuksessa ylipäätään tutkitaan. Moninaisuus olisi eduksi.

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on käyty keskustelua suomenkielisestä historiankirjoituksesta. Viimeksi asialla oli Matti Kääntönen, joka sinänsä varsin aiheellisessa tekstissään kritisoi historiankirjoituksen yksipuolistumista englanninkieliseksi.

Haluan kuitenkin tarttua Kääntösen tekstissä muutamaan väitteeseen. Hän tuli nimittäin sanoneeksi, että suomalaiset kustantajat eivät enää julkaise korkealaatuisia teoksia historiasta ja ettei tieteen popularisointia ei enää arvosteta mediamaailmassa.

Näistä kohdista olen eri mieltä.

Vaikka kustannusmaailma on monenlaisten muutosten kourissa, Suomessa julkaistaan ja suomennetaan edelleen laadukasta tieto- ja tiedekirjallisuutta, myös historiasta. Epätietoisen kannattaa vilkaista vaikkapa Vastapainon julkaisuluetteloa: sieltä löytyy niin tuoreita teoksia kuin alansa klassikoita, niin suomennettuja kuin alun perin suomeksi kirjoitettujakin.

Kirjoitin tietokirjallisuuden tulevaisuusnäkymistä enemmän äskettäin. Internet ja esimerkiksi Wikipedia korvaavat toki vähitellen hakuteokset, mutta analyyttiselle, syvällisille tietokirjoille löytyy jatkossakin kysyntää. Lukijakunnat ehkä pirstoutuvat ja yksittäiset bestsellerit katoavat, mutta toisaalta nimekkeiden määrä kasvaa ja kustannusala tuntuu vetävän puoleensa aina uusia yrittäjiä.

Tieto- ja erityisesti tiedekirjoille ongelma on ennen kaikkea näkyvyyden puute. Kirjoja julkaistaan, mutta niistä ei kerrota missään. Kirjallisuuskritiikeille on  jätetty koko ajan vähemmän tilaa – ja ehkä meille ei ole kehittynyt muuten hyviä tapoja nostaa tietokirjoja esille. Monet parhaista tiedeaiheisista kirjoista julkaistaan nimenomaan pienistä kustantamoista. Ne tarvitsevat vetoapua lukevalta yleisöltä sekä tiedeyhteisöltä.

Lukijat: Kertokaa kirjoista muille!

Toinen seikka, johon Kääntösen tekstissä tartuin, oli väite, että tieteen popularisoinnin kulttuuri olisi jotenkin unohtumassa. Näin ei ole. Tästäkin olen kirjoittanut aiemmin: tutkimusmaailmassa on nimenomaan alkanut herätä varsin vahva kiinnostus tieteen yleistajuistamiseen. Koulutukselle on kysyntää, ja tutkijat ovat itse kiinnostuneet blogaamaan ja kirjoittamaan myös suomeksi.

Samoin en näe merkkiäkään siitä, että tieteen popularisoijia kavahdettaisiin mediassa. Heillehän on nimenomaan aina tarvetta. Tutkija, joka kykenee kääntämään tutkimustuloksen selvälle suomen kielellä (ja haluaa vielä tehdä niin) on aarre journalisteille.

Kaikki maailman asiat eivät siis ole huonosti. Kyllä ansiokkaita kirjoja ja kiinnostusta niitä kohtaan yhä löytyy – ongelma on enemmänkin saada nuo kaksi asiaa kohtaamaan toisensa.

Mutta lopulta pääsen takaisin asiaan, joka oli Kääntösenkin tekstin ydin: suomenkielisen historiantutkimuksen vähenemiseen.

Tässä kohtaa varoittava sormi pitää suunnata yliopistohin sekä tiedepolitiikan tekijöihin.

Tasokasta suomenkielistä historiatietoa tarvitaan. Kyllä Suomessa englantia osataan, ei se ole ongelma, mutta suomenkielinen teksti synnyttää keskustelua nopeammin ja laajemmin. Kun tieteellä ja yhteiskunnalla on yhteinen kieli, vuorovaikutusta syntyy. Siksi pitää luoda keinoja, joilla turvataan myös suomenkielisen tutkimustiedon asema. Homma ei hoidu kunnolla, jos tutkija hyötyy vain englanninkielisten tekstien julkaisemisesta.

Varsinkin aloilla, joilla tutkimuksen kieli on puhtaasti englanti, pitäisi tutkijoita erikseen palkita myös suomenkielisen tiedon tuottamisesta.