Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tietokirjallisuuden muodonmuutos kirvelee ja pelottaa

Blogit Tarinoita tieteestä 30.6.2014 08:56
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Millainen on tietokirjallisuuden tulevaisuus?

New York Timesissa ilmestyi äskettäin Tony Horwitzin omakohtainen kertomus e-kirjabisneksestä. Horwitz on Pulitzer-palkinnonkin voittanut tietokirjailija ja journalisti, joka on erikoistunut historiaan ja yhteiskunnallisiin aiheisiin ja julkaissut useita hyvin myyneitä tietokirjoja perinteisten kustantajien kautta, perinteisinä painettuina kirjoina.

Lyhyesti Horwitzin tarina meni näin:

Noin vuosi sitten uudehko nettijulkaisu pyysi Horwitzia kirjoittamaan e-kirjana julkaistavan tietokirjan. Horwitz teki tutkimustyönsä kirjaa varten ja alkoi kirjoittaa. Sitten hän sai ikävän uutisen: julkaisija ei pystyisi maksamaan sovittua palkkiota.

Horwitz hälytti apuun agenttinsa, joka sai aikaan jonkinlaisen sopimuksen kirjan julkaisusta Bylinerin kautta. Byliner on erimittaisia e-kirjoja ja ”singlejä” (eli yksittäisiä journalistisia artikkeleja) julkaiseva firma, jonka oli alun perinkin pitänyt olla mukana Horwitzin kirjan levittämisessä. Palkkio kutistui huomattavasti, mutta ainakin kirja julkaistiin nopeasti. Pian se oli myös Amazonin listoilla Kindle-versiona.

Alkoi minua kirjailijana huvittanut osuus: kirjasta tiedottaminen. Horwitz oli tottunut vakiintuneiden kustantajien markkinointitapaan ja kirjallisuusmaailman perinteiseen toimintaan arvostelukappaleineen ja kirjakritiikkeineen.

E-kirjan kohdalla toiminta oli varsin toisenlaista. Kustantamo lähetti kirjasta ”hätäisen tiedotteen”, kirjoitti hehkutuksen Amazonin sivuille sekä tviittaisi siitä muutaman kerran.

Muuta apua ei tullut. Horwitzille ehdotettiin, että hän kehottaisi tuttaviaan ja sukulaisiaan suosittelemaan kirjaa netissä. Lukijoiden tavoittaminen jäi hänen omille harteilleen. Hän mainostikin kirjaa sosiaalisessa mediassa sekä kirjoitti kirjan aiheesta artikkeleja suosituille sivuistoille – ja ilman palkkiota, ”since it’s generally understood in online journalism that we scribes are “building our brand” rather than actually making a living”. (Myös suomalaisille kirjailijoille ja eri alojen freelancereille perustellaan jatkuvasti ilmaistyön tekemistä näkyvyyden saamisella. Horwitzin kokemukset siis huvittivat minua tuttuuudellaan.)

Amazonilla Horwitzin kirja näytti menestyvän. Se keikkui erilaisten listausten kärjessä, oli esimerkiksi ykkönen kategoriassa ”Page-Turning Narratives”. Oikeita myyntilastoja oli kuitenkin mahdotonta saada. Kustantajakin tarjosi vain arvioita. Ne olivat murto-osia siitä määrästä, jota Horwitzin aiemmat kirjat ovat myyneet. Koska listaykkösen myynti oli niin pientä, Horwitz alkoi pohtia, tarvittiinko esimerkiksi listakympin paikkaan käytännössä juuri yhtään myyntiä.

Tony Horwitzin tarinasta kiinnostuneet voivat lukea jutun NYT:in sivuilta. Tapahtumasarja oli toki täynnä ikäviä sattumuksia, ja ehkä se kertoo enemmän yksittäisten toimijoiden epäluotettavuudesta kuin koko e-kirjabisneksestä.

Suomalaiselle kirjailija-kirjoittajalle Horwitzin teksti tarjoaa kuitenkin houkuttelevia tarttumapintoja. Tässä muutamia ajatuksiani tietokirjallisuuden tulevaisuudesta:

Tietokirjallisuus ei kuole. Tietokirjallisuudelle ennustetaan usein kuolemaa, sillä jatkuvasti lisääntyvien nettisisältöjen oletetaan kilpailevan nimenomaan tietokirjallisuuden kanssa. Kun kaikki tieto löytyy heti internetistä, sitä ei tarvitse etsiä hitaalla tavalla kansien välistä, ajatellaan. Mutta eihän asia näin mene. Netissä lisääntyy nimenomaan hajanainen, pirstaleinen, vahvasti värittynyt tai tiukasti ajassa kiinni oleva tieto. Tietokirjallisuus taas tarjoaa kokonaiskuvia, analyyseja ja konteksteja, ja sellaisten tarve lisääntyy.

Nopeus ja hitaus. Horwitz ajatteli, että e-kirjaformaatti sopii tietokirjalle nimenomaan siksi, että se on nopeampi julkaistava ja tavoitettava kuin perinteinen paperikirja. Lukija toki haluaa saada kirjansa nopeasti, juuri silloin kun mieleen juolahtaa, mutta muuten nopeudella on melko vähän merkitystä. E-kirjan hyöty on helpossa saatavuudessa, mutta itse tekstille vaikkapa kuukauden mittainen viivytys ei tee todellisuudessa hallaa. Ostotapahtuman helppous on kynnyskysymys niin e- kuin paperikirjoillekin. Sisällön ei kuitenkaan tarvitse avautua nopeasti tai kirjan ilmestyä salamannopeana vastineena maailman tapahtumiin.

Brändi lasketaan seuraajissa. Vanhan liiton miehenä Horwitz koki epämukavana e-kirjan tuputtamisen ystäville sosiaalisessa mediassa. Tunne on tuttu. Silti esimerkiksi kirjailijoilta odotetaan aiempaa suurempaa omaa markkinointityötä.

Sosiaalisen median kanavat ovat kirjoittajalle reittejä saada sanoma näkyville. Aktiivisuus somessa ja sitä myöten kasaantunut suuri seuraajamäärä alkavat olla rahanarvoista tavaraa. Suomessakin on lehtiä, jotka maksavat kirjoittajilleen bonusta sen mukaan, kuinka hyvin tekstiä on jaettu netissä. Ehkä kirjoittajan valmiiksi suuri some-seuraajakunta on pian houkutin työnantajille.

Jokaisen tietokirjailijan (ja kirjoittajan ja kaunokirjailijan) on pakko alkaa ajatella asiaa, eli itse itsensä markkinointia. Perinteinen kirjamarkkinointi ei kauan enää toimi, lukijakunnat pirstaloituvat ja kustantamoiden henkilökunta vähenee. Kirjoittajan pitää tietää, kenelle hän kirjoittaa – ja kertoa kirjasta heille.

Muutos on hetkellisesti rampauttanut kirjallisuuden. Kirjallisuuden alkutuotanto käyttää jo sujuvasti uusia tekniikoita ja julkaisuväyliä. Kuka tahansa voi kirjoittaa ja julkaista. E-kirjoihin erikoistuneita pienkustantamoita syntyy ja häviää kuin sieniä sateella, vaikka samaan aikaan kirjallisuusbisneksen huonosta jamasta puhutaan paljon. Kustantaminen kiinnostaa, ihme kyllä.

Kirjallisuusmaailman loppukäsittelypuoli toimii kuitenkin varsin perinteisin tavoin, niin kuin Horwitz muistutti. Esimerkiksi ilman lehtien kirjallisuuskritiikkejä uutuuskirja jää kirjallisuuspiireissä käytännössä näkymättömäksi.

Uudet toimijat ovat tietenkin sitä mieltä, että vanha kirjallisuusmeininki on turhaa ja jäykkää eikä moderni kirjoittaja tarvitse ”piirejä” mihinkään. Jäykkyydestä olen monesti samaa mieltä, mutta toistaiseksi kirjoittajan itsensä pitää pelata pitkälti vanhojen sääntöjen mukaan. Pelkkiä e-kirjoja julkaisseen kirjailijan tai omakustannekirjailijan on esimerkiksi vaikea saada apurahoja. Suomen kokoisessa maassa apurahoja myös tarvitaan.

Kun alkutuotanto ja loppukäsittely ovat paljolti eri maailmasta, on helppo ymmärtää, että bisnes nikottelee. Mutta tämä on vain siirtymävaihetta.

Muodot muuttuvat, rajat kaatuvat. Ainakin tietokirjallisuuden ja journalismin raja-aidat kaatuvat, kun ”hidas journalismi” ja kirjan mittaiset journalistiset singlet vuorottelevat e-kirjakauppojen listoilla tietokirjojen kanssa. Eipä luokittelulla oikeasti ole juuri merkitystä.

Joka tapauksessa pitkienkin tekstien siirtyminen nettiin ja erilaisten tekstivetoisten digitaalisten ajanviettosovellutusten lisääntyminen vaikeuttavat lopulta sen määrittelyä, mikä on kirja. Olin jokin aika sitten rehellisesti ällistynyt, kun huomasin, että Ilta-Sanomien kauppaama ”Suurhyökkäys 1944” -sovellus oli osoittautunut jonkinasteiseksi bestselleriksi. Ajattelin, että jatkosodan yksityiskohdat olisi koluttu jo niin puhki, ettei uudelle alustalle siirtyminen toisi mitään suursuosiota. Väärässä olin.

Ehkäpä tietokirjallisuuden tulevaisuus onkin juuri tekstiä, kuvaa ja ääntä yhdistävissä, valtavaa aineistoa hyödyntävissä sovelluksissa, joissa on jokin nokkela juju, vaikkapa uusien yksityiskohtien paljastuminen päivittäin.

Kyllä se minulle käy.