Lauri Törhösen väitöskirja herättää kysymyksiä
Sosiaalisen median syötteeni on eilisestä saakka keskittynyt ruotimaan Laurin Törhösen väitöstä. Mediassa aiheesta ovat uutisoineet ainakin Helsingin Sanomat sekä Ilta-Sanomat.
Elokuvaohjaajana tunnettu Törhönen väitteli siis eilen Lapin yliopiston taiteen tiedekunnassa. Törhösen väitöskirja on nimeltään Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. – suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet. Väitöstilaisuuden voi katsoa tästä linkistä.
Yliopiston tiedotteen mukaan kyseessä on ”tilinpäätös, jossa kokenut ja ansioitunut elokuvaohjaaja Lauri Törhönen kuvaa, mitä elokuva on ja kuinka elokuva syntyy”.
Väitöskirjaa on somessa kritisoitu muun muassa tajunnanvirtamaiseksi vuodatukseksi, josta puuttuvat tieteellisen tekstin sekä opinnäytteen piirteet. Väitöskirjan voi ladata tästä linkistä. Siitä puuttuu muun muassa kunnollinen rakenne, akateeminen viittauskäytäntö sekä teoreettinen viitekehys.
On selvää, että se ei ole ole tieteellinen tutkimus – se ei pyri synnyttämään uutta tieteellistä tietoa aiempaan tieteelliseen tietoon pohjautuen. Törhönen pyrkii tarkastelemaan kokemustensa kautta, kuinka elokuvat syntyvät, mutta väitöskirjaksi tuollainen pyrkimys ei riitä. Tai ei pitäisi riittää. Törhönen itse nimittää kyllä tekstiään ”tutkimukseksi”.
On ihmetelty, miksi väitöskirjan annettiin edetä väitöstilaisuuteen saakka. Kaksi esitarkastajaa on siis antanut väitöskirjasta sellaiset lausunnot, että tiedekuntaneuvosto on antanut sille niin kutsutun painatusluvan. Vastaväittäjänä toiminut Esa Saarinen käytti ajoittain hyvinkin kriittisiä puheenvuoroja, mutta ehdotti kuitenkin väitöskirjan hyväksymistä. Se kuuluu vastaväittäjän rooliin.
Vastaväittäjän osuus on Suomessa jäänyt nykyään melko nimelliseksi, vaikka rooli on näkyvä. En tiedä tapauksia viime vuosikymmeniltä, joissa vastaväittäjä ei olisikaan tilaisuuden lopuksi ehdottanut väitöskirjan hyväksymistä. Esimerkiksi joidenkin muistamassa tapauksessa vuodelta 2012, jolloin Oulun yliopistossa päädyttiin lopulta hylkäämään niin eräs ”kaivonkatsomisväitöskirja”, vastaväittäjä puolsi loppulausunnossaan väitöskirjan hyväksymistä, mutta yliopisto päätyi tekemään sille ylimääräisen, hylkäämiseen johtaneen tarkistuskierroksen. Väitöstilaisuus oli värikäs, ja siitä kertoo tämä Kari A. Tikkasen kirjoitus.
Taidekorkeakoulujen taiteelliset väitöskirjat ovat aika ajoin herättäneet keskustelua ja kohuakin. Aikoinaan Riitta Nelimarkan taiteellinen väitöskirja hylättiin väitöstilaisuuden jälkeen – silloinkin vastaväittäjä puolsi tilaisuudessa hyväksymistä. Nelimarkka valitti tutkimusneuvoston päätöksestä, ja väitöskirja hyväksyttiin lopulta.
Itse olen aiemmin kirjoittanut Asta Raamin taiteen väitöskirjasta, jossa intuitiota perusteltiin pseudotieteellisillä teorioilla.
On ehdottomasti harmi, että taidealojen väitökset näkyvät julkisuudessa vain silloin, kun niissä on suuria puutteita. (Tiedostan olevani osa tätä ongelmaa.) Lapin yliopiston taiteen tiedekunnan sivuilta osui silmiin esimerkiksi Niina Turtolan väitöskirja Typografian outouttaminen. Taiteellinen tutkimus arjen sanojen muuttamisesta typografiseksi taiteeksi, jossa väittelijä tarkastelee omaa taiteellista tuotantoaan – kuten Törhönenkin tekee – mutta väitöskirjalla on väitöskirjan muoto, sisällöllä tieteelliset tavoitteet, ja kirjoittaja kuljettaa taustalla aiempaa tutkimuksellista tietoa.
Suomen Akatemia julkaisi viime viikolla kannanoton, jossa se tuomitsi virkamiehiinsä ja rahoittamiinsa tutkijoihin kohdistuneen some-häirinnän. Taustalla on ajoittain päätään nostava keskustelu, jossa ns. tavalliset kansalaiset käyvät läpi Akatemian rahoituspäätöksiä ja ovat sitä mieltä, että joukossa on kelvottomia, epätieteellisiä tutkimuksia, jotka eivät ansaitse rahoitusta.
Keskustelu on aina yhtä naurettavaa. Kritiikki kohdistuu tutkimuksiin, joista itseoppineet tiedeopponentit kuvittelevat ymmärtävänsä tarpeeksi voidakseen leimata ne turhiksi. Kukaan ei kritisoi vaikkapa molekyylibiologian tai hiukkasfysiikan saamaa rahoitusta, koska kukaan ei kuvittele ymmärtävänsä tutkimusprojektien sisältöä. Rahoitetut projektit ovat käyneet läpi vertaisarvioinnin tiukan seulan, eikä ole olemassa löysää rahaa, jota olisi voitu ohjata pehmopäisesti suunnitelluille hankkeille.
Suomalaisen tieteen ja yliopistojen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että vertaisarviointi näyttäytyisi toimivana ja tieteen omat seulat tasapuolisina. Se, että Lauri Törhösen sekavan oloinen väitöskirja päätyy väitöstilaisuuteen asti ja siitä eteenpäin, ei näytä hyvältä.
Ohjaajien rooli on erityisen tärkeä sellaisille tohtoriopiskelijoille, jotka eivät toimi tutkimusryhmässä tai tee työtään tutkijakoulussa. Akateeminen tapa rakentaa teksti ei imeydy ihmisiin itsestään.
Miksi Törhöstä ei ole pantu kirjoittamaan työtään uusiksi – luomaan sille sisällöllistä ja muodollista rakennetta ja etsimään aiheelleen tieteellistä kontekstia? Se olisi ollut reilua väittelijänkin kannalta.