Jos et muista minua, olet prosopagnostikko
Kun aiemmin normaalivaihtelun piiriin kuuluneesta ominaisuudesta aletaan puhua lääketieteellisenä ongelmana, kyse on medikalisaatiosta.
Hyväksi esimerkiksi medikalisaatiosta sopivat vaikkapa keskittymisongelmat. Ihmisten keskittymiskyky vaihtelee sen mukaan, millaiset synnynnäiset luonteenpiirteet heillä on tai millaisessa tilanteessa he ovat. Vaihtelu paitsi yksilöiden, myös eri tilanteiden välillä on normaalia, mutta puhumme nykyään helposti ADHD:sta tai ADHD-piirteistä. Varsinainen ADHD on kuitenkin jotain muuta kuin levottomuus tai huono keskittymiskyky.
Medikalisaatio-termiä käytetään usein, kun halutaan kritisoida lääketeollisuutta. Lääketeollisuuden ajatellaan haluavan muuttaa kaikki poikkeavuutemme ja persoonalliset piirteemme sairauksiksi, joihin sitten tarjotaan kalliita lääkkeitä.
Ehkä kyse on kuitenkin terveystermien korostumisesta omassa puhetavassamme. Me itse tartumme mielellämme kaikkiin tarjolla oleviin diagnooseihin ja selitämme niillä omia ja läheistemme taipumuksia. On toki luonnollista, että ihmiset pitävät selityksistä. On myös helpottavaa löytää ongelmalleen nimi.
Millaiset vaivat ja ongelmat sopivat medikaalisaation polttoaineeksi?
Yksi hyvä esimerkki on kasvosokeus eli prosopagnosia, siis kyvyttömyys tunnistaa tuttujenkin henkilöiden kasvoja. Vielä siitä ei puhuta kovin paljon, mutta ennustan, että kasvosokeuden itsediagnoosit lisääntyvät huimasti lähivuosina.
Ensinnäkin kasvosokeus on helppo ”diagnosoitava”. Kelläpä meistä ei olisi vaikeuksia muistaa kaikkien tapaamiensa henkilöiden kasvoja? Medikalisaatio suosii ilmiöitä, jotka on helppo löytää omasta elämästä ja joissa on paljon vaihtelua ihmisten kesken.
Nykyään, kun satunnaista kanssakäymistä tapahtuu varmasti paljon enemmän kuin vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten, kyvyttömyys muistaa kasvoja tietysti korostuu.
Toisaalta kasvosokeudesta löytyy tietoa suomeksi toistaiseksi melko vähän. Sekin on tekijä, joka altistaa termin väärinkäytölle. Kun vaivalle ei ole ollut nimeä, uuteen termiin on helppo tarttua innostuneesti. Kirjoitin itse asiasta artikkelin Tiede-lehteen vuosia sitten, ja sen jälkeen minulta on usein kysytty asiasta lisätietoja – vaikka eihän yhden lehtijutun kirjoittaminen tee minusta kasvosokeuden asiantuntijaa. Olen yrittänyt johdattaa kysyjiä joko tutkimustiedon pariin tai neurologian ammattilaisten pakeille.
Äsken törmäsin blogiin, jossa kirjoittaja keksii kärsivänsä kasvosokeudesta. Juuri näin medikalisaatio toimii: omille omituisuuksille löytyy jokin nimi. On kiusallista, jos ei muista juhlissa tavattua tutun tuttua, mutta vähemmän kiusallista, jos lääketieteellä on antaa vaivalle nimi. Bloggari nimeää kasvosokeudesta kärsiväksi myös tavararalon myyjän, joka ei muista asiakasta yhden nopean keskustelun perusteella.
Onneksi ainakin kyseinen kirjoittaja lopulta ymmärtää astevaihtelun: ”Oikeasta prosopagnosiasta kärsivillä vaiva voi olla niin paha, etteivät he tunnista edes läheisiään. Omalla kohdallani vaiva on varsin lievä ja vertautuu huonoon nimimuistiin.” Kuten oikea ADHD on jotain muuta kuin tylsistymistä seminaareissa, oikea kasvosokeus on myös jotain muuta kuin kerran tavattujen ihmisten kasvojen tai nimien unohtamista. Todellisesta kasvosokeudesta kärsii korkeintaan pari prosenttia ihmisistä.
Kuten niin monen muunkin ihmisen piirteen kohdalla, kasvojen muistamisessa kyse on jatkumosta. Ääripäässä ovat äärimmäisen hyvämuistiset, lähes Asperger-tyyppiset ihmiset, jotka muistavat kaikki tapaamansa ihmiset. Toisessa ääripäässä ovat vakavasta, todellisesta prosopagnosiasta kärsivät, jotka eivät tunnista aviomiestään tai peilistä edes itseään.
Jatkumon muissa kohdissa olemme me kaikki muut. Kuvaavaa tietysti on, että molempiin ääripäihin on nimettävissä jokin lääketieteellinen, tässä tapauksessa neurologinen tila.
Itse en onneksi kärsi prosopagnosiasta (vaikka huonomuistinen olenkin). Sen sijaan vaivanani on koulrofobia.
Ehkä medikalisaation ihanuus onkin jännittävissä sanoissa ja siinä, että se tekee jokaisesta ihmisestä erityisen.