Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Vinkkejä kasvosokeudesta kärsiville

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 20.3.2012 19:47

Monet meistä valittelevat huonoa kasvomuistiaan. Oliko kadulla vastaan kävellyt henkilö entinen luokkatoveri, pelikaveri vai naapurikaupan myyjä? Varsinkin totutusta ”kontekstista” poikkeavassa yhteydessä tavattu ihminen voi olla vaikea tunnistaa.

Todellinen ongelma kasvojen huono tunnistuskyky on kuitenkin vain pienelle osalle ihmisistä. Synnynnäisestä kasvosokeudesta eli prosopagnosiasta kärsii noin kaksi prosenttia ihmisistä. Sen voi saada myös aivovaurion tai esimerkiksi neurologisen sairauden myötä.

Prosopagnosiaan liittyy joskus muitakin tunnistamishäiriöitä, kuten vaikeus tunnistaa esineitä tai ilmeitä. Toisinaan kasvosokeus on osa jotain laaja-alaisempaa häiriötä, vaikkapa Aspergerin oireyhtymää tai muita niin kutsutun autismikirjon syndroomia.

Tunnetuimpia kasvosokeudesta kärsiviä taitaa olla Ruotsin kruununprinsessa Victoria.

Kasvosokeutta on eriasteista. Pahimmillaan ihminen ei tunnista lähimpiä perheenjäseniään – tai edes itseään kuvista tai peilistä. Vaiva hankaloittaa ennen kaikkea sosiaalista elämää, mutta myös vaikkapa elokuvien katselua.

Jos ongelma on synnynnäinen, voi kulua aikaa, ennen kuin henkilö tiedostaa ongelmansa. Teini-ikäisen tulisi jo muistaa kasvot aikuisen lailla. Prosopagnosia saattaa tulla ilmi vaikkapa armeijassa, kun ihmisillä ei enää olekaan persoonallisia vaatteita tai kampauksia tunnistamisen apuna.

Kasvosokeus oli tunnettu ilmiö ilmeisesti jo antiikin aikana, mutta ”virallinen” siitä tuli vuonna 1947, kun saksalainen neurologi Joachim Bodamer kirjoitti muutamasta potilaastaan ja kehitti prosopagnosia-sanan kreikan sanojen prosopon (kasvot) ja agnosia (tunnistamattomuus) pohjalta.

Ainakin osa synnynnäisestä prosopagnosiasta on perinnöllistä, mahdollisesti yhden geenin aiheuttamaa. Toistaiseksi geeniä ei ole kuitenkaan tunnistettu. Geneettistä taustaa on tutkinut erityisesti saksalainen professori Thomas Grüter. Inspiraatio aiheeseen on tullut varmaankin siitä, että Grüter kärsii vaivasta itse.

Prosopagnosian fysiologistakin taustaa ymmärretään jonkin verran. Yhdysvaltalaisen Carnegie Mellon -yliopiston tutkijat tarkastelivat vuonna 2008 koehenkilöitä diffuusiotensorikuvauksella, jossa kuvannetaan veden lämpöliikettä kudoksissa magneettikuvauksella ja saadaan kolmiulotteinen käsitys esimerkiksi aivojen hermoradoista. Tuloksena oli, että prosopagnosiapotilailla eräät aivojen valkean aineen hermoradat olivat puutteellisia. Radat kuljettavat viestejä aivokuoren harmaan aineen alueilta toisille. Kasvosokeiksi syntyneillä näkökuoren tietyt alueet olivat ”piuhoittuneet” huonommin kuin muilla.

Kasvosokeudesta kärsivät oppivat usein muistamaan tuttavansa vaikkapa persoonallisten yksityiskohtien, vaatetuksen, hiusten tai puhetavan perusteella.

Vaivan kanssa elämistä saattavat helpottaa tällaiset vinkit:

  • Opettele kasvot ”sanallisesti”. Kuvaile henkilön kasvoja ja ulkomuotoa mielessäsi: onko hänellä täyteläinen ylähuuli, lyhyt ja pysty nenä, vahva leuka, poikkeuksellisen kaarevat kulmakarvat tms.
  • Paina elekieli muistiin. Elehtiikö ihminen käsillään, rypistääkö otsaansa, pitääkö käsivarsia ristissä tai käsiä lanteillaan, korottaako hän usein ääntään?
  • Kerro ongelmastasi niille, joille sillä on merkitystä. Työkavereiden tai yhteistyökumppanien on hyvä tietää vaivasta, ja saatat näin ehkäistä monta vaivaantunutta tilannetta. Huumori on hyvä apukeino vaikeiden asioiden käsittelyssä.
  • Hanki luottoystävä, joka kertoo sinulle henkilöiden nimet, kunnes osaat itse tunnistaa heidät.
  • Harjoittele tunnistustaitojasi. Istuskele kahvilassa tai rautatieasemalla ja tarkkaile ihmisten kasvonpiirteitä, liikkumistapoja, eroja vaikkapa ryhdissä tai tavassa seistä.

Kai nämä käyvät vinkeiksi myös niille, joiden huono kasvomuisti ei ihan neurologiseksi ongelmaksi yllä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Vinkki: Kannattaa osallistua vain sellaisiin koulutuksiin, kursseihin, konferensseihin tms., joiden muita osanottajia ei odota tapaavansa koskaan uudelleen. Tällöin osanottajat ovat aluksi tasaveroisia, kun kukaan ei tunne ketään muita. Kukaan ei huomaa sitä, että proso-agnostikko ei opi tunnistamaan muita ihmisiä nimeltä ja näöltä, koska tapahtuma todennäköisesti päättyy ennen kuin tämä ero paljastuu. Nykyisessä ylisosiaalisessa ilmapiirissä ja tieteellisteknisen kehityksen alkeellisessa vaiheessa tätä pidetään huonona asenteena. Kuitenkin, jos liikennetekniikka kehittyisi siten, että täältä pääsisi edes jonnekin ja koulutuksia järjestettäisiin eksoplaneetoilla, jonne matkat kestäisivät satoja tai tuhat vuotta planeetta-aikaa suuntaansa, silloin kukaan ei edes odottaisi tapaavansa samoja ihmisiä uudelleen samalla planeetalla. Tällöin proso-piirteisyys ja suurpiirteisyys sosiaalisissa suhteissa olisivat hyviä ominaisuuksia. Jos tieteellinen kehitys edelleen edistyisi niin, että yli valonnopeudella kyettäisiinkin kaiken nykyisen tietämyksen vastaisesti liikkumaan, sitten tämä olisi taas huono ominaisuus: kyllä teidän hitaan vyöhykkeen asukkaiden pitää nyt ymmärtää, että sitä voi tavata uudelleen samoja ihmisiä samalla planeetalla, lukee eräässä scifi-romaanissa. Puute tai vamma on siis kontingenttia, ja riippuvaista kulloisestakin tieteellis-teknisen kehityksen tasosta.

Isommassa työpaikassa, jossa tapaa osaa ihmisiä harvemmin, selviää kun ei juurikaan juttele henkilökohtaisella tasolla, vaan aivan yleistasolla vaan. On kyllä myönnettävä että kyllä se häiritsee, kun ei yhtään tiedä, onko vastapuolen kanssa aiemmin tullut tavattua. Eritoten jos tämä puhuu sinulle kuin olisit hänelle vanha tuttu. Ei sellaista oikein kehtaa kysyäkään, mieluummin vaan nyökyttelee ja pysyy työasiassa.

Ja tiedän, on tullut vaikutettua monta kertaa epäkohteliaalta, kun ei tunne vastaan tulevia puolituttuja ja pitää kysyä puolisolta ketä kukakin nyt oli. Mutta kaikkeen tottuu ja aina sitä ihmettelee miten puoliso voi tunnistaa niin suuret määrät esim. näyttelijöitä pelkkien kasvojen perusteella. Itse pitää tarkistaa usein ohjelmatiedoista ketä tämä pääosan esittäjä nyt sitten kulloinkin oli.

Naisilla on tunnetusti parempi kasvomuisti ja ulkomuisti, oppivat mita vaan sita ymmartamatta, sen opin jo koulussa. Miehista ei ole mihinkaan muuta kuin…

Niin ja ’kasvosokeuteen’ vaikuttavat myös huono näkö (ei ulko- vaan likinäkö) ja huonot kokemukset aiemmista hieman epäonnistuneista tunnistuksista. Jos vaikkapa on joskus saanut perusteettoman huonoa tai muuten tylyä kohtelua, kun on erehtynyt tervehtimään ’väärää’ henkilöä, saattaa herkästi virheistä oppiva yksilö muistaa tämän lopun ikäänsä ja vaatia itseltään jatkossa sadan prosentin tunnistustarkkuutta.

Esimerkiksi kävelytyylin tai äänen ja tuttujen tarinoiden tunnistaminen auttaa hahmontunnistuksessa, mutta on tilanteita, joissa ei ole tilaa liikkua, sopivaa elehtiä ja ilmehtiä tai joissa on hirveä kakofonia ja häly. Silloin voi lähinnä turvautua vain näköön. (Vaikka varmaan joku ahsosiaalinen insinööri vielä kehittääkin älypuhelinsovelluksen, jolla tunnistukset, tervehdykset ja muu pakkoseurustelu hoituvat manuaalisen sijasta automaattisesti.)

Elokuvien juonen seuraaminen voi olla vaikeaa, jos näyttelijät on meikattu samanaamaisiksi, ovat samankokoisia ja ovat yhtä tylsästi pukeutuneita. Joissakin jännityselokuvissa hahmoilla hämääminen ehkä kuuluu elokuvan ideaankin, mutta muissa filmeissä tunnistamisen vaikeus sotkee elokuvan seurattavuutta ja vaikeuttaa samalla muiden hienojen yksityiskohtien havainnointia. Siis elokuvan tekijöiden kannattaisi valita rooleihin erinäköisiä näyttelijöitä. Tosin etninen tausta vaikuttaa myös tunnistamiseen: joidenkin aasialaisten filmien päähenkilöiden erottaminen toisistaan on työn ja tuskan takana, koska näyttelijät puhuvatkin ’niin eksoottisesti ja samaan tapaan’.

Juttu oli hauska lukea, etenkin kun todella harvat ihmiset tietävät mitään tämän ilmiön olemassaolosta. Toivoisin että tietoisuus asiasta leviäisi sen verran, että ei aina tarvitsisi itse selitellä ja näyttäytyä omituisena. Nykyisin kerron tutustumistilanteissa vain, että minulla on suuria vaikeuksia muistaa kasvoja, ja se että en muista kasvoja ei tarkoita, että en muistaisi ihmistä.

Voisin kertoa paljonkin tarinoita vaikeuksistani tunnistaa ihmisiä, mutta kerron vain, että erään kerran jouduin miettimään kaksi sekuntia ennen kuin tunnistin kadulla silloisen tyttöystäväni, joka tuli sattumalta vastaan. Hän on hieman pyöreä- ja lapsenkasvoinen, eikä hänessä ole mitään sellaista piirrettä jota voisin käyttää muistisääntönä kuten usein teen. Olimme kyllä seurustelleet jo sen verran pitkään, että mitään sanomista ei tullut…

Kuninkaallisten lisäksi avustajat ovat auttaneet muitakin valtiaita vieraampien henkilöiden nimeämisessä. Muistaakseni jollain Yhdysvaltain presidentillä oli kasvomuistiongelmien sijasta nimimuistipulmia. Hänen lähipiirinsä sitten tulkkasi isonenät, skunkit ja hevosnaamat oikeiksi nimiksi.

On aika tavanomaista, että kaikkia vastaantulijoita ei tunnista, jos heitä ei tapaa päivittäin vaan ohimennen työpaikan kokouksissa. Poikkeavissa ympäristöissä vain luotetaan, että parempi tunnistaja vetää kättä lippaan ensimmäisenä. Suomessa enemmistö porukasta on sen verran tasalaatuista, että sieltä on helppo erottaa muutama ’arkkityyppi’, joille löytyy kymmenittäin lähes identtisiä kopioita.

Kasvokkaisissa asiakaspalvelutilanteissa ja muotokuvamaalauksessa tai karikatyyripiirtämisessä on hyödyllistä tunnistaa yksilöt massasta. Luulisi, että myös eläimiä tarkkailevat ja ne yksilöllisistä piirteistä tunnistavat tutkijat tunnistaisivat taitojensa ansiosta ihmisetkin paremmin. Parempaa kasvotunnistusta voi varmasti oppia esimerkiksi erilaisilla kasvomuistipeleillä.

Tunnistukseen tai havaintojen puutteellisuuteen vaikuttaa fysiologisten syiden ja vireystilojen lisäksi ympäristö ja kulttuuri. Liukkailla talvikeleillä ja koirankakkaisilla keväthangilla saattaa keskittyminen olla suuntautunut enemmän tasapainoiluun ja läjien välistä pujotteluun kuin vastaantulijoiden tutkailemiseen.

Kansalliset kulttuuritkin vaikuttavat tunnistukseen. Joissain maissa ei ole sopivaa tuijotella edes hyvin (peittävästi) pukeutuneita ihmisiä. Seurauksena voi olla verikostoja tai tiukasti hihassa roikkuvia rihkamakauppiaita. Ammattikulttuureissakin on rajoituksia, jotka estävät tarkemmat havainnoinnit. Väkivaltaisten rikollisjengien jäsenistöt saattavat katsoa pahalla ulkopuolisten tuijotusta ja tulkita sen jonkin eläimellisen vaiston seurauksena riidanhaastamisena.

Yhtenäinen pukeutumis-, koristautumis- ja botoxkulttuuri vähentää tunnistettavia yksityiskohtia. Joissakin ammateissa suositaan rymätunnistusta yksilötunnistuksen kustannuksella. Siitä on ryhmäidentiteetin lisäksi muutakin hyötyä: diktatuurimaiden sotilaat ja poliisit voivat niin suojata itseään tunnistamiselta ja mahdollisilta rikossyytteiltä. (Toki vaikutusta tehostetaan kieltämällä siviilien liian läheinen silmäpeli tai kameralinssituijotus.) Jos kaikki matkivat elokuvatähtien kampausmuotia, silottavat silmäkulmaryppynsä botoxilla tai leikkaavat kasvoluomiensa lisäksi nenänsä samaan muottiin, tunnistaminen vaikeutuu, eikä samanlaisten asusteiden ja pukujen käyttö ainakaan helpota yksilöintiä.

Aihe on kyllä todella kiinnostava!

Jos kiinnostaa lukea lisää kasvosokeudesta ja kasvojen tunnistamisen (tai tunnistamatta jäämisen…) kokemuksista, kannattaa vierailla uudella kotimaisella sivustolla: http://www.kasvosokeus.fi

Näitä luetaan juuri nyt