Olisi höpsöttelyä nähdä eläimissä tunteita
Sosiaalisessa mediassa jaetaan päivittäin valtavat määrät erilaisia hupaisia eläinvideoita. Nauramme, kun lammas näyttää opettavan lehmää puskemaan, kissat valloittavat koirien makuupaikat tai koirat yrittävät liehitellä itsensä kissojen suosioon.
Jaamme eläinvideoita paljolti siksi, että olemme näkevinämme eläinten käytöksessä ja eleissä samankaltaisuuksia oman käytöksemme kanssa. Olemme tunnistavinamme videoiden eläimissä iloa ja riemua, surua ja epävarmuutta, mukavuudenhalua ja laiskuutta, pelkoa, suuttumusta, yllättyneisyyttä, oveluutta – kaikkia mahdollisia tunteita, joita omassa elämässämmekin eteen sattuu.
On mielenkiintoista, millaisten merkkien avulle teemme tulkinnan eläimen kokemasta tunteesta: kun tulkitsemme ihmisiä, ajattelemme tulkitsevamme ennen kaikkea kasvojen ilmeitä, mutta eläimillä on noin yleisesti ottaen varsin erilaiset kasvot kuin meillä ihmisillä. Kykenemme silti näkemään pieniä ilmeen muutoksia sikojen, koirien ja kissojen silmäkulmissa ja suupielissä, pyrimme lukemaan kehonkieltä ja tunnistamaan esimerkiksi erilaisia tarkkaavaisuuden asteita.
Antropomorfiaa, monet toruvat. On väärin tulkita eläimiä oman inhimillisen viitekehyksemme mukaan ja nähdä eläimessä ihmisen kaltainen olento. Eläinten inhimillistäjiä pidetään lapsellisina.
Tarkoituksellisuuden ja tunne-elämän näkeminen jopa elottomissa esineissä on tietysti meille ihmisille tyypillistä. Meillä on varsin vahva taipumus niin kutsuttuun mielen teoriaan. Tulkitsemme ympäröivän maailman entiteettejä kuin niillä olisi mieli, pyrkimyksiä, haluja ja tunteita.
Toisaalta monet perustavanlaatuiset tuntemukset, kuten vaikkapa pelko ja aggressio, ovat kehittyneet evoluutiossa kauan ennen ihmistä. Samat tarpeet ja vietit ajavat meitä ja muita: tunnemme nälkää, kipua, väsymystä, mielihyvää, seksuaalista himoa ja ahdistusta. Haluamme pitää huolta jälkikasvustamme ja suojelemme sitä viimeiseen saakka. Ei poikkeuksellinen aivokuoremme tuo meille etuoikeutta tuntemuksiin, tarpeisiin ja haluihin.
Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, eläinten, ja erityisesti tietenkin nisäkkäiden tunne-elämää tutkitaan koko ajan enemmän. Aivan äskettäin julkaistiin esimerkiksi rottien katumusta käsittelevä tutkimus. Jos rotta tekee väärän valinnan, se katuu. Marko Hamilon artikkeli aiheesta löytyy tästä.
Koirien tunne-elämää on tutkittu jopa aivoja kuvaamalla. Kun koirat tunsivat mielihyvää, niillä aktivoituivat samat aivoalueet kuin ihmisillä. Mielihyvää koirat saivat muun muassa ruuasta ja tutun ihmisen läsnäolosta.
Kuitenkin nauraessamme lemmikkinä elävälle Esther-emakolle, joka näyttää aina nukkuessaan kovin onnelliselta, tai isännän kotiinpaluusta riemastuneille koirille takaraivossamme jyskyttää koko ajan pieni moite siitä, että eläintä ei saisi tulkita niin kuin ihmistä. Moite onkin varmaan ihan aiheellinen. Sosiaalisina eläiminä olemme liiankin herkkiä tulkitsemaan kanssaeläjiemme eleitä.
Asiahan nimittäin ei voi olla niin, että eläimet todella tuntisivat kuten ihmiset.
Eihän?